Vuoden parhaita juttuja, osa 5: kesäbiisit

Kaikessa epäjärjestelmällisyydessäni käsittelin lokakuussa ilmestyneen Holikin kevättalven ja kevään parhauksien välissä, mutta eipä tuo tehne vahinkoa. Tänään ajattelin tehdä pienen listauksen parhaista kesäbiiseistä, koska kesä ja kesäbiisit on parasta ja koska tänä kesänä tuli kuunneltua tavallista enemmän kaikkea uutta ja mielenkiintoista. 

The Drums - Let's Go Surfing

What can I say? Kesäisyydessään samaa luokkaa kuin Goodnight Monstersin First One On The Beach ja ensi kuulemalta olin myyty. Vielä talvipakkasillakin Teatteriklubin indiediscossa pystyi palaamaan kesätunnelmiin tämän tahdissa. 

We Are Scientists - After Hours

Niin uskomattomalta kuin se ehkä kuulostaakin, löysin We Are Scientistsin hienouden vasta tänä kesänä. Video ei ehkä ole WASin parhaita, mutta biisi tuo mieleen aurinkoiset, naurettavan helteiset kesäpäivät ja automatkan ystävien kanssa. 

Ginger Ninja - Sunshine 

Tanskan poppi-ihmeet aiheuttivat pitkään ristiriitaisia tuntemuksia: jotenkin en osannut kokea kuuluvani bändin kohderyhmään, joksi mielsin noin 13-14-vuotiaat tytöt jotka kuuntelevat myös Tokio Hotelia ja mitä ikinä sen ikäiset nykyisin kuuntelevatkaan. Bändin Bone Will Break Metal -hitin soiminen radiossa joka aamu herätessä aiheutti myös vieraantumisen tunteita, sillä eihän se voi olla vakavasti otettavaa jos se soi radiossa - ja vielä noin usein! Mutta bändin esiintyminen Ruisrockissa oli niin viehättävän vilpitön ja hyväntuulinen ja tyypit olivat oikeasti ihmeissään, että kuinka teitä yleisöä on noin paljon? Ihan meitä katsomassa? (Päälavalla soitti samaan aikaan muistaakseni Ozzy Osbourne.) Päätin, että ei näille voi olla vihainen, pakko niistä on ainakin vähäsen tykätä ja kyllähän Sunshine edelleen saa kesämielelle. 

Erland and The Carnival - My Name is Carnival 

Tästä bändistä en tiedä yhtään mitään enkä levystäkään. Tiedän vain, että monesti mainittu siskoni jakoi tämän yhteiselle kesäsoittolistallemme ja että kyseessä on virkistävän erilainen kesäbiisi. 

Pendulum feat. Steven Wilson - The Fountain

Pendulumilta ei varmaan kukaan pystynyt menneenä kesänä välttymään. Koska Watercolour on jo moneen kertaan kuultu, en nyt ihan senkään takia pistä sitä tänne. Sen sijaan Steven Wilsonin fiittailema The Fountain pääsee parhauslistalle ja ihan syystäkin. (Eikä pelkästään siksi, että SW saattaa sijoittua aika korkealle omalla rispektilistallani, ehem.)

The National - Bloodbuzz Ohio

Tärkein viimeiseksi: Bloodbuzz Ohio kuului varmasti monina kesäöinä meidän asunnon parvekkeelta alas kadulle naapurien iloksi. Se muistuttaa öistä, jotka tuntuivat siltä kuin olisi ulkomailla; ilma oli paksua ja kuu kellotti suurena ja ruosteenpunaisena matalalla taivaanrannassa eikä hellettä päässyt mitenkään pakoon. Sinänsä omituinen yhdistelmä, koska Bloodbuzz Ohio sopisi paljon paremmin aivan toisenlaiseen säähän ja tunnelmaan, mutta tällä kertaa kävi näin. Lisäksi kyseinen biisi sijoittuu myös toiseen parhauskategoriaan kesäbiisien lisäksi: Bloodbuzz Ohion video on kirkkaasti tämänvuotinen suosikkini kaikessa cooliudessaan. I wish I was Matt Berninger. 

Vuoden parhaita juttuja, osa 4: Kashmir

Tänään ei ole aikaa kirjoittaa hirveän perusteellista selostusta, joten pitemmittä puheitta: tanskalainen Kashmir julkaisi kevättalvella seitsemännen kokopitkänsä Trespassers, jonka ystävän suosituksesta kävin ostamassa omaan hyllyyn. Jouduin toteamaan, että kyseessä ei ollut mikään helpoiten aukeava tapaus, mutta growerithan ovat yleensä niitä kaikkein palkitsevimpia albumeja auetessaan, eikä tämä ollut siinä suhteessa poikkeus. 

Itselleni tärkein biisi Trespassersilta on Still Boy, jonka videossa on liikuttava Gepetto-tarina.

Vuoden parhaita juttuja, osa 3: Holik

Jatketaan Eläimellä aloitettua kotiinpäinvetoa bändillä, joka ei kotikenttäetua minun nähdäkseni suuremmin kaipaa: vuodesta 2007 nykykokoonpanollaan räiminyt Holik julkaisi lokakuussa debyyttitäyspitkänsä Get This Feeling. Tätä ennen bändi on julkaissut ep:t Bright Road (2009) ja Weapons of Mass Denial (2008), joista ensin mainitun ainakin Soundi huomioi demoarvioissaan melko positiivissävytteisesti. 

Simppeli luonnehdinta "kitarapainotteinen rock" ei kerro puoltakaan totuutta Holikista, sillä ainakin debyyttialbumi pitää sisällään sellaisen lajien kirjon, että sitä ei käy määritteleminen yhdellä eikä kahdellakaan termillä. Holikin heput itsekin myöntävät, että "kokeillaan kaikkea sitä, mitä edes vähän osataan." 

Avausraita I Know Your Dirty Little Secret on levyn hiteintä tavaraa ja sitä seuraavan raidan P.I.G. voisi jopa kuvitella soimaan Radio Novalle, sen verran tarttuvaa radioystävällisyyttä siitä löytyy. Jinx in the Trousers taas on suoraviivaista räimettä ja varsinkin live-esityksenä todistettaessa Holikkia aggressiivisimmillaan, samoin räyhäkkä Like A Landslide. Deadweight kulkee kuin juna ja biisin ydinlaini kiehtoo ainakin itseäni kovasti: "I could 've been anything / but I chose to be / deadweight." Sopivasti reilun puolen tunnin mittainen albumipaketti päättyy perinteitä kunnioittaen hitailuun Bemused / Death Is in Fashion, josta ainakin oma korvani löytää yhteneväisyyksiä Alice in Chainsin Black Gives Way to Blue -balladiin. 

Yhtään turhaa täyteraitaa tiiviiltä albumilta ei löydy ja jokainen biisi toimii myös kokonaisuudesta irroitettuna. Ehkä vaisuimman vaikutelman jättää rahan kiroja manaileva Merry This and Happy That, joka ei sekään missään tapauksessa ole huono. Uskoisin, että  Get This Feeling on niitä albumeja, joilta jokaiselle löytyy oma lempibiisinsä.

Holik ei ole sitä tällä hetkellä ah-niin-siistiä pillifarkkuhipsteröintiä jota myös itse enimmäkseen kuuntelen, mutta minusta jokainen tarvitsee elämäänsä myös terveen satsin reipasta rokkia.  

Mikä parasta, mutta samalla myös hankalinta: Holikkia ette löydä Spotifysta ettekä myöskään MySpacesta. Toisaalta niinkin helposti kuin Holikin omilta sivuilta, oikeasta yläkulmasta löytyy playeri jossa tällä hetkellä ovat kuultavina seuraavat biisit:
Jinx in the Trousers
P.I.G.
10/22
Got Some Issues
Betty Trash (Bright Road -ep)
Teenage Fever (Bright Road -ep)
We Lost It A Long Time Ago (Weapons of Mass Denial -ep)

Jos haluaa kuulla loput biisit, on hankittava levy, mutta se on kyllä sen arvoista.
Lopuksi, vanhempaa Holik-tuotantoa löytyy YouTubesta yhden biisin verran: Weapons of Mass Denial -ep:ltä löytyvä Sedatives and Stimulants, var så god.

Vuoden parhaita juttuja, osa 2: Ramona Falls

Kevättalvella erinomaisen musiikkivainun omaava sisareni esitteli minulle biisin ja videon, jotka ehdottomasti ansaitsivat päästä vuoden parhaiden juttujen joukkoon. Tämäkin löytö tapahtui alunperin videonsa ansiosta; Wondermark-nettisarjakuvan tekijä David Malki ! oli linkittänyt tämän omaa tyyliään heijastelevan videon sarjakuvansa sivuille, mistä siskoni sen bongasi. (Oikeastaan alkaa tuntua, että siskoni on se, jonka tätä blogia pitäisi kirjoittaa, enkä minä. Mutta näin tässä nyt kuitenkin kävi, ja koetan parhaani mukaan jakaa kiitosta aina sinne, minne se kuuluu.) 

Kyseessä on siis Menomenasta tutun Brent Knopfin sooloprojekti Ramona Falls ja vuonna 2009 ilmestyneeltä Intuit-albumilta löytyvä kappale I Say Fever. Videoineen tässä biisissä on jotain tosi ahdistavaa ja uhkaavaa, mutta samalla se on niin hypnoottinen ettei siitä saa tarpeekseen.

Tähän perään voisin vielä vähän kehua tuota Wondermarkia, se on nimittäin ehdottomasti tutustumisen arvoinen tapaus jos kummallinen, kenties hieman kuivakka, sarkasmia viljelevä älykköhuumori yhtään kiehtoo. Wondermark on siis aivan eri maailmasta kuin aiemmin mainitsemani Scandinavia and the World, joka perustuu pääasiassa pikkutuhmuuksiin ja söpöilyyn. David Malki ! (mies, joka tykkää kirjoittaa nimensä  välilyönnin ja huutomerkin kanssa) rakentaa sarjakuvansa 1800-lukulaisista puupiirroksista ja grafiikasta, joita on julkaistu aikakauslehtien, erilaisten kuvastojen ja kirjojen kuvituksena. Tämä sarjakuva esimerkiksi sopii paremmin kuin hyvin tämän blogin lähtöajatukseen, että olisihan se kiva osata yhtä ja toista. Mukavaa vuoden viimeistä viikkoa! 

Vuoden parhaita juttuja, osa 1: Sirka Ragnar

Mietin, että mikä olisi järkevin tapa tehdä jonkinlaista selvitystä kuluneen vuoden Jutuista, ja päädyin tekemään epämääräisen, arvojärjestyksettömän listan karkeasti vuodenaikojen mukaan. Listailen onnellisessa sekamelskassa elokuvia, tapahtumia, albumeita ja yksittäisiä biisejä ja olen onnellisesti välittämättä siitä, onko jokin ilmestynyt tänä vuonna vai joskus vuonna kivi ja kuokka: ainoa kriteeri on, että itse olen asiaan törmännyt ensimmäistä kertaa tämän vuoden aikana. Postailen tällä viikolla joka päivä parhauksia ja katsotaan sitten loppuviikosta että miltä se listahötäkkä kokonaisuudessaan näyttää. 

Aloitellaan siis vuoden alkupuolelta ja vieläpä hirveän pitkällä aasinsillalla:  Niin kuin joku saattaa ehkä muistaa, helmikuussa oli talviolympialaiset Vancouverissa. Itse en ole ihan hirveä penkkiurheilija, mutta lumilautailu on jostakin yläastevuosilta asti kiinnostanut. (Taas niitä lajeja, joita haluaisin osata, mutta pari kokeilua yläasteen liikunnantunneilla ei rohkaissut jatkamaan lajin parissa. Pidän ihan suosiolla töppöseni tukevasti maan pinnassa kiinni niin vältytään vahingoilta.) Suomen kannalta lumilautailu on ollut viime vuosina niitä lajeja, joita kehtaa seurata tuntematta hirveää häpeää; tänä vuonna Peetu Piiroinen nappasi hopeaa miesten half pipessa ja kyseinen mitali taisi muuten olla Suomen joukkueen ensimmäinen noissa kisoissa.

Ja tästä päästään itse asiaan: lumilautailusta taas hetkellisesti inspiroituneina siskon kanssa surffailtiin netissä aiheen tiimoilta. Siskoni törmäsi sitten suomalaiseen lumilautaelokuvaprojektiin The Scrapbook project, jonka teaser trailerissa soi norjalaisen Sirka Ragnarin biisi Port Now! joka ihastutti kertalaakista. Tästä biisistä tulee aina hyvälle tuulelle, ei voi vastustaa.

Port Now! löytyy Sirka Ragnarin vuonna 2006 julkaistulta ep:ltä I Am, You Are, He/She/It is, jonka muut biisit ovat vähintään yhtä ihastuttavia tuttavuuksia. Sääli, että Sirka Ragnar vaikuttaisi tämän jälkeen eläneen jokseenkin hiljaiseloa. Kuulisin mielelläni enemmänkin näiden norjalaisten lo-fi -touhuilua.

Kun klikkaat itsesi tuonne sivulle: The Scrapbook Project, niin teaser trailer pyörähtää siellä ensimmäisenä. Video löytyy myös YouTubesta, mutta leffan omilta sivuilta löytyvä video on parempilaatuinen.

Sirka Ragnar Spotifyssa
Sirka Ragnar MySpacessa 

Jouluköllöttelyä

Tämä on ollut tähän mennessä juuri sellainen joulu kuin sen kuuluukin olla: mihinkään ei ole kiire, ei ylimääräistä hössötystä ja stressausta. Ollaan kotona ihan vaan oman perheen kesken ja syödään itsemme kipeiksi, töllötetään vanhoja mustavalkoelokuvia (Teemalta tuli Cary Grant -lahjapaketti, katsottiin kolme ensimmäistä neljästä) ja syödään vähän lisää. Huomenna vierailulle sukulaisiin ja sitten taas vähän lisää kotona köllöttelyä. 

Selvästikin olin ollut kilttinä; sain mitä toivoinkin joululahjaksi eli lämpimät tossut (terveisin Varpaita-Palelee-Aina), uuden vaijerilukon polkupyörään, Mark Oliver Everettin eli Mr.E:n omaelämäkerran Things The Grandchildren Should Know ja ne kovasti kaivatut kuulokkeet iPodiin. Lisäksi paketeista löytyi kaikkea muutakin, mitä en ollut osannut toivoakaan. Ehkä lemppareimmat lahjat oli siskon antamat Globe Hopen kierreselkäinen muisti/luonnoskirja ja Topatocosta tilattu  t-paita (jonka tosin ihan itse valitsin, mutta silti). 

Joulun lempparipaketit. 

Pitää vielä mainostaa, että tuo Things the Grandchildren Should Know on tällä hetkellä yksi lempikirjoistani. Luin sen ystävän suosituksesta syksyllä ja valvomiseksihan se taas meni, kun erehdyin illalla aloittamaan eikä sitä malttanut laskea käsistään. Uskomaton mies tuo Mr. E. Omalla tavallaan täysin kumma heppu, mutta kuinka ihminen voikin musiikin avulla selvitä melkein mistä vain; niin kuin nyt siitä, että melkein kaikki läheiset kuolevat ympäriltä yksi toisensa jälkeen. Melkoista touhua. Jos ei ole tekemistä väliviikolla tai elokuvien töllötys alkaa pitkästyttää, käykää etsimässä tämä opus kirjastosta tai kirjakaupasta; ei mene hukkaan. 

It's Christmas! Let's Be Glad!

Kotiuduin eilen maaseudun rauhaan viettämään joulua porukoiden luokse. Tänään talkoiltiin karjalanpiirakoita semmoinen 350-400 kpl että riittää varmasti joulunpyhiksi. Illalla väänsin syksyn mittaan haalitut lahjukset paketeiksi kierrätetyin lahjapaperein ja -nauhoin; ylpeydellä voin todeta, etten ostanut yhtään rullaa uutta lahjapaperia tänä vuonna, vaan käytin viimevuotisia papereita (kertaalleen käytettyjä siis) ja täydestä menee. Pihiyttä? Kenties. Mutta ensisijaisesti yhden naisen sota turhaa jätettä ja kertakäyttöisyyttä vastaan. 

Huomenna tehdään joulusiivous rapsakassa kolmenkymmenen asteen pakkasessa ja kannetaan isän ja siskon hakema kuusi sisälle ja sitten joulu voi ainakin minun puolestani tulla. 

Mielessä on paljon asioita joista olisi tarkoitus tänne kirjoitella ja rupatella mukavia, mutta nyt on ehkä parempi hiljentyä muutamaksi päiväksi joulun viettoon ja toivotella joulurauhaa itse kullekin, missä ja miten joulua vietättekään. Palataan asiaan sitten pyhien jälkeen (paitsi että kuitenkin mie istun koneella taas jo joulupäivänä, mutta minkäs teet), tarkoitus olisi tässä ennen vuodenvaihdetta ainakin listailla kuluneen vuoden parhaita juttuja. 

Eli joulurauhaa teille, kuunnelkaa Sufjania: It's Christmas! Let's Be Glad! 

Kotona paras

Reissusta on selviydytty kunnialla ja ei voi muuta sanoa kuin että onpa ihanaa olla kotona. Tukholma joulukuun räntäsateessa ei ole mitenkään puoleensavetävin matkakohde ja tulipahan taas muistuteltua mieleen miksei sinne risteilylle ole viime aikoina enää ihmeemmin tehnyt mieli. Sinänsä reissu meni ookoosti ja kaverin kanssa todettiin että jos ei muuta, niin tulipahan ainakin syötyä. Eilen buffet-illallisella viereisen pöydän neitokaisilta tuli meidän suuntaan hyvin viistoja katseita, kun he itse julistivat yhden annoksen jälkeen olevansa aivan täynnä ja samaan aikaan nämä sankarit tyhjensivät lautasellisen toisensa jälkeen ja aina seurasi kommentti: Lähetäänkö santsaamaan? (Molemmat ollaan kohtuullisen kevytrakenteisia tyttösiä itsekin, ei siis näytetä siltä että meihin mahtuisi ylettömiä määriä ruokaa, mutta ulkonäkö pettää näissä asioissa pahasti, toim.huom.) Helsingissä käytiin testaamassa Virgin Oilin ruokatarjonta ja kyllähän se meille kelpasi paremmin kuin hyvin. Tukholmassa ei ollut aikaa istua ravintoloissa, mutta torilta ostetut donitsit maistui kyllä. 

Tukholmasta jäi käteen lähinnä iso kasa vaatteita, ja niitähän sieltä oikeastaan lähdettiin hakemaankin. Todettiin, että nähtävyyksiä katsellaan sitten kesällä. Löysin Cubuksesta ihanan sinimustaraidallisen villatakin, joka on ihan oikeasti lampaanvillaa eli lämmin kun mikä. Eikä ollut kallis! Ja Indiskasta lähti mukaan mustavalkoinen polkadot-kuvioitu puuvillamekko jossa voi söpöillä jahka kelit vähän lämpenee. (Kyllä: mie odotan jo kevättä ihan vakavissani.)

Junamatkoilla ehdin lukemaan Graham Greenen The End of the Affair -teoksen ja harmittelemaan jälleen kerran kuulokkeettomuuttani. iPodista on olleet kuulokkeet hajalla nyt kohta puoli vuotta ja elämä ilman mukana kulkevaa musiikkia on ollut aika kamalaa. Kävellen taittuva työmatka tuntuu tuplasti pituiseltaan ilman taustamusiikkia ja junamatkat on aika tuskaisia. Tilanteeseen on toivottavasti tulossa muutos joulun myötä, jos lahjantoimittajat on ottaneet jääkaapin oveen ripustetusta toivelappusesta vaarin. Itse soitinkin alkaa vedellä viimeisiään, mutta pitänee tarkkailla tilannetta ja jos alkaa pahalta näyttämään, niin voin ehkä ostaa uuden härvelin Japanin-reissulta kevättalvella. 

Nyt kun laukut on purettu, vuorossa on väsynyttä koomailua ihanalla, rakkaalla kotisohvalla ja huomisen työpäivän jälkeen olisi edessä puolentoista viikon erittäin tervetullut loma. Jos sitä vaikka ehtisi lukemaan muutaman kirjan ja katsomaan leffoja. Oi joutilaisuuden autuutta.

Onko kuiva keikkakausi ohitse?

Manailin ensimmäisessä postauksessa sitä, ettei täällä ole edes kunnon keikkapaikkaa. Ei ole vielä, mutta kohta on: kahdeksan vuoden odotuksen jälkeen Rocklubi Kerubi tekee paluun entistä uljaampana, kun Kulttuurikeskus Karjalantalo avaa ovensa kansalle. 11.2.2011 tulee siis olemaan juhlapäivä Joensuun musiikkiväelle. Itselleni tuo kevään tuleva ohjelmisto ei ainakaan vielä tarjonnut mitään erityisherkkua, mutta pari vois-käydä -nimeä tuli vastaan: 22-pistepirkko pitänee mennä lopultakin katsomaan, sen verran monta kertaa sen olen onnistunut syystä tai toisesta missaamaan. Samuli Putroa voisi myös käydä kuulostelemassa. 

Ihana paikallinen räminäryhmä Eläin nähtävästi julkaisee keväällä uuden levyn ja keikkailee Kerubin Salissa sen tiimoilta.  Eläinhän julkaisi s/t -ensilevynsä tämän vuoden helmikuussa ja ensimmäinen sinkku Peter Pan pyöri YleX:llä viikon tehona. Vaikka pääasiassa kuuntelenkin aika toisenlaista musiikkia, Eläimen äkkivääräksi luonnehdittu älykköpunk viehättää jollain omituisella tavalla. 

Väkisin tulee tuota Kerubin keikkalistaa katsellessa déja vu -fiilis: nämä samat nimet on nähty Karjalantalon alakerrassa toimineen Kellarin lauteilla ennenkin. Sitä vetävää indiepoppia odotellessa, toivottavasti sellaistakin tänne lakeuksille saataisiin. Asetankin toivoni Sulon päivään, jolloin Kerubissa julkistetaan Rokin 40-vuotisjuhlavuoden ilme ja ensimmäinen satsi varmistuneita esiintyjiä. Puskissa on kuulunut kuisketta, että sieltä olisi jotakin päräyttävää tulossa. Saas nähdä, eihän Sulon päivään ole enää kuin pari kuukautta. 

***

Talvella pakkaaminen on syvältä. Parin päivän reissu ja pari vaatekertaa; niinhän sitä luulis. Mutta kun ottaa huomioon pitkät junamatkat, taapertelun hyisessä Helsingissä ja epäilemättä vähintäänkin viimaisessa Tukholmassa, hikoilun terminaalissa ja ostoksilla ja sen, että pitäisi olla edustavana iltaelämässä niin ei se oo ihan helppoa eikä nopeaa. Ja heitin jo suosiolla matkalaukkuun tyhjän repun sitä varten, että kuitenkin niitä tuliaisia tulee ostettua ihan sikana niin eipähän tarvii sitten roudata miljoonaa muovipussukkaa jotka hajoilee pakkasessa ja leviää pitkin junan käytäviä kotimatkalla. Flunssa alkaa olla jokseenkin taltutettu, tai sit tää on vaan välipäivä ja huomisaamuna on helvetti valloillaan. Onneksi osasin varautua myös siihen vaihtoehtoon ja pakkasin matkalaukkuun apteekin. Pitäis varmaan tökätä kameran akku laturiin vaikka pimeäähän siellä on kuitenni, mitään valokuvia pysty ottamaan. 

...Alan kohta kuulostaa ihan mielensäpahoittajalta. Ihanaa. Palataan asiaan jahka taas kotiudun.

Lentsupäivä

Tänään jäin kuuliaisesti kotiin potemaan flunssaa. Vietin noin puolet päivästäni istumalla vilttiin kääriytyneenä läppärin ääressä lukemassa Scandinavia and the World -sarjakuvaa ja luinkin sitten yhdeltä istumalta kaiken tähän mennessä julkaistun ja muutamia kertoja jopa höhöttelin nuhaisesti itsekseni. Mukavaa sinänsä, että kerrankin nettisarjis jota lukemalla jopa oppii asioita, sillä tekijällä tuntuu olevan maantieteelliset ja historialliset faktat enimmäkseen kohdillaan ja kuriositeettitietämystäkin löytyy. Kyseessähän on tanskalaisen tekijän webcomic jonka päähenkilöt ovat Tanska, Norja ja Ruotsi. Suomi on luonnollisesti myös mukana ja itse huvituin aika paljon tavasta, jolla Suomi on esitetty, vaikka osa suomalaisista lukijoista on kommenttien perusteella myös ottanut hieman itseensä. (Erityisesti vaakuna-strippi sai hieman loukkaantuneita äännähdyksiä aikaan, itse repsahdin viimeiselle ruudulle. Kannattaa tsekata myös tekijän kommentti ja linkki alkuperäisidean lähteeseen.) Tuhmailuun vähän turhan usein sortuva sarjis oli ihan hauskaa nuhapäivän ajanvietettä ja taidanpa seurailla sitä jatkossakin. Tietenkin tällainen on kiinnostavaa luettavaa kaikille jotka ovat vähänkään kiinnostuneita siitä, mitä Suomesta muualla ajatellaan. (Ja rehellisesti, kukapa meistä ei olisi? Edes ihan vähän.)

Toinen puolikas päivästä meni siihen että katsoin ensimmäistä kertaa ikinä klassikkoleffan Yksi lensi yli käenpesän (ohj. Milos Forman, 1975) ja kävin kahvittelemassa ystävän kanssa. Istuttiin ostoskeskuksen Arnoldsilla (joka ei tosiaankaan ole meidän vakkaripaikka, toimitus puolustautuu) ja yhtäkkiä korvaan tarttui tuttuja sävelkulkuja. "Onko mahdollista että täällä soi Eels?" Kaveri höristi korviaan ja yksissä tuumin todettiin, että kyllä vain, sehän on I like birds. Hieman kummasteltiin tätä musiikkivalintaa, ostoskeskuksessa kun kuitenkin istuttiin eivätkä kyseiset paikat ole mitenkään erityisen tunnettuja laadukkaasta taustamusiikistaan. Seuraavaksi tulikin sitten Baddingia, eli jokin radiokanava oli ilmeisesti kyseessä - mutta mikä, se jäi arvoitukseksi. Tuollaiset hetket on aina jotenkin hämmentäviä, eikä oikein tiedä pitäisikö niistä ilahtua vai pahastua. Toisaalta jee, kivaa kuulla kerrankin hyvää musiikkia ihmisten ilmoilla, mutta sitten toisaalta pieni elitisti tuolla takaraivossa nostaa nenäänsä ja tuhahtaa, että pitikö se tämäkin biisi mennä pilaamaan soittamalla sitä ihan väärässä paikassa? 

Kotimatkalla pyörähdin vielä apteekissa hamstraamassa flunssanpäihittämisaineita ja Anttilassa, josta tarttui mukaan alelaarista löytynyt The Dead Weatherin Horehound -albumi. Pari kertaa olen levyä Spotifysta kuunnellut mutta se ei jostain syystä ole oikein auennut lukuunottamatta Treat Me Like Your Mother -biisiä, joka on pyörinyt kuuntelulistoillani viime syksystä saakka. Mutta ehkäpä se vaatii vain hieman lisää aikaa ja lisää kuunteluja, niitä sille suotakoon.

Pätemisen jalo taito

Olenko aidosti sairaalloisen kiinnostunut vähän kaikesta ja siksi haluan myös päteä vähän kaikissa asioissa, vai olenko kiinnostunut asioista siksi että haluan pystyä pätemään? Eli onko päteminen itseisarvo ja suurin tavoite elämässä?

Tätä jäin miettimään, kun kirjallisuuden professorimme kysyi eilen meiltä, mitä luimme nuorena ja mikä oli lukemisen motivaatio? Vierustoverini vastasi lukeneensa viihdykkeeksi ja voidakseen paeta hetkeksi toiseen maailmaan. Itse onneksi vältyin vastaamasta tuohon kysymykseen, mutta jäin sitä miettimään. Totta kyllä, lapsena ja nuorena luin ihan järkyttäviä määriä kirjoja ilman sen suurempaa suodatinta sen suhteen, mikä kirja käsiin sattui. Neiti Etsivät, hömppäromanssit, heppakirjat ja vanhat näytelmät ja muu klassikkokirjallisuus meni kaikki samanarvoisina. Jossain vaiheessa sitä rupesi sitten suodattamaan, että mitäs sitä kirjastosta oikeastaan mukaansa ottaa. Lukemisesta tuli imagokysymys, ja vaikka ehkä olisi vähän tehnyt mieli lukea jotain hölmönä pitämääni mutta viihdyttävää, otin ennemmin jonkin maailmankirjallisuuden klassikon koska se oli paljon siistimpää. Ja rehellisyyden nimissä sanottakoon, että tällä tiellä olen edelleen. Olen nähtävästi asettanut itselleni jonkin kuvitteellisen pakon, että on luettava mahdollisimman paljon mahdollisimman high-brow -kirjallisuutta että sitten voi kohautella nörttilasejaan ja aloittaa lauseensa "itse asiassa...".  Tuo on muuten pätijän varmin tuntomerkki, kiinnittäkää huomiota kun juttelette ystävienne kanssa. 

Itseäni ei ärsytä niinkään oma pätemisen tarpeeni, vaan se, että tuntuu etten oikeasti tiedä tarpeeksi pystyäkseni pätemään. Joten ärsyttävä pätemiseni jää hyvin minimiin kun en uskalla avata suutani siinä pelossa, että aina löytyy joku joka tietää paremmin. Eli mitä tästä voimme päätellä? Oikeastaan en ole edes kunnollinen pätijä, sitäkin vain haluaisin olla. Mutta tässä törmäämme tuttuun teesiin, joka kuuluu että kukaan ei voi olla asiantuntija joka alalla. Eli monialaisuus on se kivi johon tämä pätijä kompastuu; kun kaikki kiinnostaa, mistään ei yksinkertaisesti ehdi yhden elämän aikana hankkia pätemiseen tarvittavaa tietomäärää. Koska itsehän haluan olla pätijä jolla on oikeasti faktat hallussa. Mikään ei ole pahempaa kuin pätijä joka ei oikeasti tiedä mistä puhuu. 

Asiasta kiinnostuneena guuglailin hieman - ja tienasin samalla yhden puun tai oppikirjan tai jotain muuta hienoa (Googlella on menossa Chrome for a Cause -kampanja) - ja törmäsin melkoisen pätevään (heheh. Anteeksi.) artikkeliin Alexanderplatz -blogissa. Kannattaa käydä lukaisemassa, jos päteminen ilmiönä millään lailla kiinnostaa, vaikka tämä kyseinen teksti onkin rajattu koskemaan lähinnä yliopistollista luentokäyttäytymistä mutta jota voi melko hyvin soveltaa myös muihin elämän osa-alueisiin. 

Lopuksi todettakoon, että hitaasti mutta varmasti indiemusiikin maailman ihmeet aukenevat myös jäljessähiihtäjälle. Tänään töissä Last.fm -radio ystävällisesti soitti minulle päivän piristykseksi The Hollowaysin Generator -biisin joka aiheutti ahaa-elämyksen ja kiireesti piti post-itille raapustaa bändin ja biisin nimi ylös ettei vahingossa pääse unohtumaan. Vaikka olin koko päivän ihan seis tään lentsuni kanssa niin ei voinut olla hymyilemättä tuolle biisille. Ja video on aivan ihana! Piristykää. 

Spontaaniutta ja perussuomijuntteilua

Päiväni pelasti tänään yliopiston ruokalan ovensuussa "FREE HUGS"-kyltin kanssa seisoskellut rastapäinen kaveri  joka ohi kävellessäni kysyi, saisiko olla halaus? No kyllä kiitos, kaikki pitää ottaa mitä ilmaiseksi saa eikä halauksia voi saada koskaan liikaa. Toivotti vielä hyvää joulun odotusta ja itselle jäi lopuksi päivää hyvä mieli. Toisaalta kaveriparka tienasi varmasti flunssan minua halatessaan, mutta ei voi väittää ettenkö varoittanut.  

Ihan syvältä on tämä kipeily, nenä vuotaa kunnolla vasta ensimmäistä päivää ja nyt se on jo ihan säleenä. Sitä paitsi ei nyt vaan VOI sairastua kun viikonlopuksi tuli spontaani lähtö Tukholman-risteilylle. Työtoverilla oli  risteilypiletit eikä hän päässytkään itse lähtemään joten tyrkytti sitten minulle että lähe sie ja ota joku kaveri mukaan. Järkevä-looginen-harkitseva luontoni sanoi ensin että no enhän mie nyt voi lähteä....mutta sitten se useimmissa asioissa häviölle jäävä pieni spontaani osuus aivoista sanoi että no miten niin ei voi? Mikä estää? Varsinkin kun esimies oli vieressä ja sanoi että joojoo meet vaan ja otat maanantain vapaata. No eipä siinä sitten. Tarvitsi vaan tiedustella kaveriporukalta että haittaako ihan hirveästi, jos lauantaiksi sovittu pikkujoulu perutaan? No ei haitannut, joten lauantaina lähetään. Ja selityksenä mainittakoon siis että eihän siinä lähtemisessä muuten mitään, mutta kun täältä villistä siperiasta tartteis ensin päästä Helsinkiin ja se vie enemmän kuin oman aikansa. 

Risteilylle lähteminen näin joulun alla tuntuu hieman arveluttavalta ajatukselta sikäli, että laiva on epäilemättä tupaten täynnä ja ennemmin kuin myöhemmin alkaa vaan vituttaa ja ahistaa se perussuomalainen juntteilu. Mutta toisaalta, kaverini joka lähtee mukaan reissuun ei ole koskaan aiemmin päässyt risteilemään joten hänelle se ainakin lienee jonkin sortin elämys. Toivottavasti ei satu hirveitä syys/talvimyrskytuulia ettei toiselle jää trauma. Joka tapauksessa toiveena on löytää Tukholmasta vähän vuattehia päällensä, jos vaikka löytyis jostain joku kiva indiehenkinen puoti - tai kirppareita! Eikä mitään tolkuttoman kalliita vintage-puoteja kun ihan semmosia tavallisia kirpputoreja, tiiättekö. 

Tämä spontaanius asioiden tekemiseen on sellainen taito jota olen yrittänyt harjoittaa jo jonkun aikaa. Terve spontaanius on hyvästä, pitää mielen virkeänä ja mitähän kaikkea. Ja onhan se kivaa aina välillä vähän poiketa suunnitelmista eikä olla aina niin jumittunut suunnitelmiin ja totunnaisuuksiin. 

Kuunnelkaa vielä vaikka Dungenin Panda ihan vain ruotsinristeilyn kunniaksi. Ja koska se on kiva biisi. Kivaa progea jota oli aika kiva fiilistellä Ilosaaressa toissa kesänä. 

...kesä. Huokaus. 

Sitruunajutusteluja

Flunssan ensioireet pakottivat minut eilen käpertymään viltin sisään ja ilta kului keittiönpöydän ääressä teekupin ja läppärin kanssa. Lueskelin vastikään löytämääni 1000 Sparks -blogia johon tykästyin kertalaakista aika paljon ja muutamassa päivässä sieltä onkin löytynyt ihan sikana kaikkea uutta kivaa kuunneltavaa (kiitos vaan Jyrille hyvästä musiikkimaustaan! Siitä on iloa meille muillekin musiikinkuluttajille). Tuumiskelin siinä lukiessani, että asuapa jossain, missä olisi  indiepoikia ja -tyttöjä. Asuapa jossain, jossa näkisi keikalla sellaisia bändejä, joista oikeasti tykkää. Ollapa sitä ja osatapa tätä, sitä tavallista jossittelua. 

Katsoin Jyrin blogiinsa postaaman Editorsin Papillon -videon ja vaikkei siinä ole kuin pienenpieni viite siihen suuntaan, tuli mieleen taas kerran että haluaisin osata parkouria. Mutta se vaatii kuntoa. Ja lihaksia. Joista kumpiakaan minulla ei ole. Sitten huomasin ihan tosissani miettiväni asioita, joita pitäisi tehdä että saavuttaisi tuon tavoitteen. Sitten huomasin kirjoittavani ruutuvihkoon asioita joita ylipäätään haluaisin. Sitten huomasin olevani perustamassa blogia. Ja nyt mie oon sit tässä, kirjoittamassa asioista joita haluaisin, asioista joista tykkään, sitä perussettiä. 

Pohjimmiltaan tämä kirjoitteluprojekti lähti muutoksenkaipuusta, siitä tavallisesta, siitä jota jokainen joskus tuntee. Mikä jännintä, hirveän kauan olen itse ollut melkoinen vastarannankiiski mitä tulee muutokseen. Mutta niinhän se menee, että silloin kun on onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä sellaisena kuin se on, silloin ei halua muutosta, koska sehän ei voi olla kuin huonompaan. Tai siltä se ainakin vaikuttaa. Sitten tapahtuu jotain. If something has to change / then it always does. Ja tapahtui, että tärkein ystäväni lähti vuodeksi vaihto-opiskelemaan ulkomaille ja huomasin, että ystävien suhteen noudattamani periaate "laatu korvaa määrän" jätti minut selviämään aika pitkälti itsekseni pitkästä synkästä talvesta kaupungissa, jossa ei tällä hetkellä ole edes tolkullista keikkapaikkaa. Pari muuta läheisintä ystävääni viettää onnellista parisuhde-elämää ja senhän tietää The Zutons ja sen tietää myös brittitutkimus, että ystävyys joutuu väistämättä kärsimään kun parisuhde astuu kuvioon. 

Itsesäälissä olisi kauhean helppoa ja kivaa ja melkoisen tyydyttävää velloa, mutta kivempaa on kuitenkin ehkä pitää blogia. Ja voihan blogissakin velloa aina välillä. Silleen sopivasti, tiedättekö.