Huomisaamuna vedän matkalaukun tiukasti hihnalla kiinni, jätän eteisen oven raolleen että postit mahtuu peremmälle ja suuntaan kohti idän ihmeitä. Tiedossa on noin vuorokauden mittainen matkustus plus seitsemän tunnin aikaero ja perillä odottava ystävä, jota en ole nähnyt viiteen kuukauteen. Ja sitten temppeleitä ja sushia ja ruuhkaisia metroja ja okonomiyakia ja lisää temppeleitä ja ehkä karaokea ja ehkä joku mystisen bändin mystinen keikka jollain mystisellä klubilla ja....Kylläpä nimittäin kihelmöi.
Tänään siivosin työpistettä ja yritin kuumeisesti saada tehtyä kaikki ne hommat jotka pitäisi saada tehtyä. Pakkasin vanhat muistivihkot ja teemukin alusen jo laukkuuni;Reinot lähtee vasta huomenna, samoin Armas-niminen anopinhammas joka sulostutti vihreydellään muuten niin harmaata mökkiäni. Oletteko muuten huomanneet, että vihreä ja harmaa on kaunis yhdistelmä? Kesäisin koivujen latvat näyttävät aina niin paljon vihreämmiltä myrskynharmaata taivasta vasten. Mutta niin, huomenna viimeinen työpäivä, vuosi vierähti ihan mielettömän nopeasti.
***
Tänään tajusin taas, miten hieno kevät ja kesä on tulossa. Uuden Kerubin nettisivut on nyt auki ja tiedä tasan missä vietän suurimman osan keväästäni. Jos siellä on käytettävissä myös langaton nettiyhteys, taidan muuttaa sinne asumaan. Avajaisiin on vain kolme viikkoa. Tajusin myös, että The Nationalin Kulttuuritalon keikka on myös ihan pianpian eli aivan kohta eli vain noin reilun kuukauden päästä. Juhlaa! Ja sitä ennen eli ihan ensimmäiseksi tämä lähtee pariksi viikoksi ihmettelemään idän ihmeitä Japaniin. Lähtö on ylihuomenna. Eipä turhan siistiä.
Ja ettei riemu siihen loppuisi, saatiin eilen uusi levyhylly! Parikymppiä maksoi, kaverit kantoivat perille asti. Juhlaa ja riemua siis.
Tänään aloin pikkuhiljaa totutella ajatukseen, että työrupeamani simpsakkana (right) sihteerikkönä lähestyy loppuaan ja sitten olen taas full-time-opiskelija. Aloitin varovasti heittämällä muutamia papereita roskiin ja tuomalla oman teemukini kotiin. Loppuajan pärjään kyllä talon mukeilla. Tosin teepussitkin loppui, enkä tiedä kannattaako enää ostaa uusia. Se tarkoittaa siis takeaway-teetä alakerran kahvilasta. Tai teettömyyttä, augh.
Yllättäen viimeinen työpäivä ennen lomalle jäämistä onkin näillä näkymin jo perjantaina ja sitä ennen on aika paljon kaikenlaista tekemistä, joten ihan hirveästi ei ehdi himmailemaan. Saattaa suorastaan kiire tulla, että saa kaiken kuosiin eikä tartteis enää loman jälkeen käydä työpaikalla siivoamassa.
Veikkaan, että ensimmäiset kaksi viikkoa töiden loppumisen jälkeen menee ihan vain maatessa ja akateemisesta vapaudesta nauttiessa. Siinä on se vaara, että jämähtää samaan tilaan jossa olin vuosi sitten näihin aikoihin: istuin kotona verkkareissa pelaamassa Final Fantasy XII:ta enkä poistunut kotoa kuin kerran viikossa luennolle, jonka jälkeen kömmin takaisin kotiin ja jatkoin pelaamista siitä mihin se oli jäänyt. Kerubin Kuppilan sulkeutuminen ei ainakaan parantanut tilannetta. Oli hivenen elämätön fiilis, mutta toisaalta nautin siitä aika paljon.
Mutta tänä keväänä olisi oikeasti tarkoitus haalata kokoon joitain opintopisteitä ja huhtikuun puolenvälin tienoilla pitäisi olla parisenkymmentä sivua valmista gradutekstiä seminaarissa esiteltäväksi. Ei siis parane heittäytyä ihan laiskaksi, vaikka se vähäsen houkuttelisikin.
***
Lisäksi kerrottakoon, että olen aika paljon rakastunut Rubikin uuteen sinkkuun Laws of Gravity. Stop, shake, honey, go:n Antti kirjoitteli biisistä jo viime viikolla hetikohta sen ensisoiton jälkeen, joka siis tapahtui YleX:llä. Nyt on itse pakko kantaa kortensa kekoon, kun en vain kertakaikkiaan saa biisistä tarpeekseni. Rubikin musiikissa on raikkautta, joka niin usein tuntuu olevan nykybändeiltä kadoksissa. (Vai kuuntelenko vain väärää musiikkia?) Tulee tunne, etteivät bändin pojat ota musiikkiaan liian vakavasti ja juuri siksi se kuulostaa siltä kuin kuulostaa. Ehkä juttelen Rubikista lisää sitten maaliskuussa kun bändin seuraava pitkäsoitto ilmestyy. Sitä ennen, nauttikaa painovoiman laeista.
Olen lukenut höpelönä lapsesta asti. Unelma-ammattini ala-asteella oli kirjailija. Olen osallistunut peruskoulussa kirjoituskilpailuihin ja peräti voittanutkin jotain, mutta luulen, että se johtui ennemmin kilpakumppanien kuin omasta tasostani. Kirjoittelin ihan huvikseni kaikenlaista ja tykkäsin äidinkielen tunneista. Olin ihan liekeissä, jos saatiin lukea jotain.
Yliopistouran eli kirjallisuuden opintojen alettua luettujen kirjojen vuotuinen määrä on kääntynyt jyrkkään laskuun. Enää ei jaksa / ehdi / on tullut liian ronkeliksi ja on asettanut itselleen liian kovat paineet siitä, että aina pitäisi lukea jotakin vanhaa ja klassista. Mitä kuivempi, sen parempi. Alastalon salissa on vielä koskematta. Joycen Odysseus jäi kyllä kesken. Pitäisi joskus yrittää uudestaan.
Yliopistouran alettua - tai oikeastaan jo lukiossa - vapaaehtoisen, luovan kirjoittelun määrä tipahti nollaan. Mitään vapaaehtoista en kirjoittanut, vain sen mitä piti tehdä kouluhommia varten. Sitten tapahtui jotain ja nykyisin kirjoitan taas runoja. Niidenkään tasokkuudesta en uskalla mitään mennä sanomaan. Mutta niin, voinhan itse asiassa sanoa kirjoittaneeni kaksi romaania.
Olen nimittäin osallistunut NaNoWriMoon kahdesti (2009 ja 2010) ja voittanut molemmilla kerroilla. Periaatteessa voin siis sanoa kirjoittaneeni kaksi romaania, mutta oikeasti en kehtaa, koska ne kaksi 50 000 sanan pituista merkkijonoa ovat...No, sanotaan nyt näin, että olen sisäistänyt erittäin hyvin NaNoWriMon perimmäisen ajatuksen: ei se laatu, vaan se määrä. Kunhan sanoja tulee niin kaikki on paremmin kuin hyvin. Joulukuu on sitten editoimista varten! Mutta koska itselläni ei ole erityisen suuria ambitioita ja vielä vähemmän uskoa omiin kirjailijankykyihini, sitä editoimisvaihetta on turha odottaa, not going to happen.
Ja sitä paitsi mikä siinä kirjailijuudessa oikeastaan sitten on niin hienoa? Raakaa työtä se on. Ei se ole sitä, että istutaan baareissa ja ollaan niin kuin Saarikoski - ja sitä paitsi Saarikoskikin oli itse asiassa runoilija eikä kirjailija. Mutta Saarikosken ja Waltarin ja kumppanien aikaan kirjailijan elämä oli vielä sitä, että oltiin boheemeja ja välillä kirjoitettiin jotain tai sitten ei, ja kustantajat kustansivat boheemin elämän ja odottivat kärsivällisinä, että milloinkahan se Pena toisi seuraavan kokoelmansa julkaistavaksi. Kustantajat tiesivät, ettei se ehkä heti myy miljoonia kappaleita, mutta kyllä se vielä joskus, ajan kanssa. Ja niinhän siinä on käynyt, että monet kirjailijat ovat tulleet bestsellereiksi vasta kymmeniä vuosia teostensa ilmestymisen jälkeen.
Mutta nykypäivänä on kirjailijan elämä ihan toista. Kustantajat asettavat tiukat deadlinet ja turuilla ja toreilla rötyämistä ei kovin pitkään hyvällä katsota. Ei boheemia elämää, vain tiukkaa laskelmallisuutta. Tarkkaan mietitään, mikä myisi parhaiten äitienpäivän tienoilla ja mitä pistetään pihalle jouluksi ja sitten pistetään kirjailija töihin. Aamuyhdeksästä iltaviiteen kirjailija kirjoittaa ja kustannustalo huohottaa niskaan. Kirjan pitää myydä heti eikä kolmenkymmenen vuoden päästä, sitä ei saa jäädä alelaareihin vanhenemaan.
Eli tuskin sittenkään haluaisin olla kirjailija. Tai jos joskus sellaiseksi rupean, niin kyllä omakustanteena julkaisen ja olen kuin Otto Rummukainen, kierrän kyliä polkupyörällä ja myyn kirjojani ovelta ovelle.
PeeÄs. Mitä se semmoinen on, että koska opiskelen kirjallisuutta, ihmiset kyselee minulta suosituksia siitä, mitä heidän kannattaisi ottaa matkalukemiseksi? En minä ole kävelevä kirjatietokanta, en minä ole lukenut niin laajasti ja muista lukemaani niin hyvin, että voisin suositella jokaiselle jotakin. Hesarin klassikkoautomaatti voi. Käyttäkää sitä.
Viime sunnuntaina hoksasin vähän myöhään - eli noin puoli tuntia ennen leffan alkua - että Roy Anderssonin Sinä elävä tulee töllöttimestä. Tällä kertaa olen siis jopa ajoissa liikkeellä tämän postauksen kanssa, hyvä minä.
Eli huomenna klo 21.00 FST5:ltä tulee lisää Roy Andersson-elokuvaa, tällä kertaa Toisen kerroksen lauluja(Sånger från Andra Vaningen / Songs from the Second Floor) vuodelta 2000. Edellisen postauksen yhteydessä kommentoinkin, että tämä kiinnostaisi nähdä. Jälleen kerran, kiitos FST! Kanavan elokuvalistaa silmäillessäni totesin, että sieltä tulee näköjään enemmänkin laadukkaita elokuvia jotka pitäisi katsoa. Pohjoismainen elokuva on venäläisen musiikin ohella itselleni aika tuntematon kulttuurin alue, joten nyt olisi hyvä aika alkaa perehtyä siihenkin. Miten sitä aina unohtaakin, että telkkarissa näkyy Yle Teeman lisäksi myös muita hyviä kanavia.
Törmäsin Omskiin aivan sattumalta, niin kuin hyviin asioihin yleensä törmää. Tällä kertaa nimi tarttui silmään Karjalaisen levyarvioista (sivun keskivaiheilla) ja alkoi kiinnostaa siksi, että arviossa bändiä verrattiin varhaiseen Sister Flo:hon ja Damien Riceen. Heräsi epäilys, että tämä saattaisi olla minun korvaani miellyttävää tavaraa. Nimi jäi korvien väliin myös siksi, että siitä tuli mieleen toinen venäläisen kaupungin mukaan nimetty suomalaisbändi, nimittäin Murmansk. Ei sillä, että Murmanskia olisin hirveästi kuunnellut. Olen yrittänyt antaa sille mahdollisuuden jos toisenkin, mutta meitä ei selvästikään ole tarkoitettu yhteen. Mutta nyt ei siis ollut tarkoitus eksyä puhumaan Murmanskista, joten palatkaamme Omskiin.
Omskin musiikki on akustista kitaravetoista herkistelyä, jota arvostelijat ovat verranneet alussa mainitsemani Damien Ricen lisäksi myös Bon Iveriin. Last.fm ehdottaa samankaltaiseksi artistiksi Prince of Assyriaa, mikä ehkä jollain tasolla pitäneekin paikkaansa, vaikka Vili Lähteenojan ääni soikin aivan eri rekisterissä kuin Ninos Dankhan. Itselleni Lähteenojasta tuli aluksi mieleen The Frayn solistin jännä ääni, mutta nyt kun olen kuunnellut enemmän, en enää löydä sitä jotain yhteneväisyyttä minkä aluksi olin kuulevinani.
Bändin "virallinen" debyyttialbumi Achilles ilmestyi siis nyt menneenä syksynä, mutta jo sitä ennen Omsk-nimen alla on ehtinyt ilmestyä Coffee & Wine -ep sekä OMSK -lp, molemmat 2009. Laitan loppuun linkin jos toisenkin joista pääsette näihin käsiksi.
Itse pidin ensi kuulemalta OMSK-albumin avausraidasta Give up, jossa ei oikeastaan tapahdu hirveästi mitään, mutta eihän aina tarvitsekaan tapahtua. Samalta julkaisulta löytyvä Murder on ehkä Omskia hitikkäimmillään. Näin tutustumisen alkuvaiheessa yksittäiset biisit eivät ole vielä ehtineet oikein kunnolla aueta, mutta yleiskuva on se, että Omsk on juuri sopivaa musiikkia syksyiseen/talviseen kädet syvällä takintaskussa kaupungilla vaelteluun ja fiilistelyyn.
Aloin kirjoittaa tätä blogipostausta innoissani mutta tietämättä asiasta oikeastaan yhtään mitään. Sitten piti ruveta tekemään selvitystyötä, etten puhuisi ihan puuta heinää. Sitten rupesin selailemaan Omskin blogia A Portrait of the Artist as a Young Man ja totesin, että taidan tykätä näistä tyypeistä. "I'm not really that keen on philosophy." "Me neither, I'm just pretentious." Loistavaa. Lähteenoja kirjoitti toivovansa, että bändi saisi blogirakkautta osakseen ja se hänelle suotakoon, varsinkin kun hän esittää asiansa näin hyvin:
"hopefully some bloggers will pick it up and help me get the word out. Blogs are kinda cool - it’s like it’s “indie-anarchy” at the mo because small artists don’t have huge marketing budgets and the only way they get recognized is by word of mouth, and to get that you gotta make music that is actually worth listening. Seems fair to me!"
Ja näinhän se menee.
Bändin nettisivuista löysin sen verran mussuttamisen aihetta, että kun klikkailee tiensä etusivulta alasivuille, sieltä ei ole navigointia takaisin etusivulle - tai mihinkään muuallekaan. Eli selaimen takaisin-namiskalla pitää suunnistaa tai käyttää välilehtiä, mikä välillä tuntuu vähän hankalalta. Mutta sieltä löytyy joka tapauksessa audio-osastolta livetaltiointi Live and Well: Henry's Pub 09/09, OMSK lp 2009 ja Coffee & Wine -ep. OMSK-lp löytyy myös Spotifysta, mutta Achilles -albumia en onnistunut tähän hätään löytämään mistään kuunneltavaksi.
Ja jatkuu tämä joululomaleffojen listaaminen, tässä loput lomilla kytätyistä elävistä kuvista. Kokonaisuutena sanoisin, että saldo jäi vahvasti plussalle; yhtään hävyttömän huonoa elokuvaa ei tullut katsottua, mutta muutamia pitkäveteisiä / muuten vain ei-itseäni-kiinnostavia kyllä. Suurin osa oli joka tapauksessa positiivisia kokemuksia.
Ja niin! Tänään kun töllötettiin Monty Pythonin ensimmäisen kauden jaksoja dvd:ltä, tajusin että täällähän on suora viittaus herra Hulot'hon, joten ei mennyt hukkaan senkään leffan katsominen kun taas avautuu uusia intertekstuaalisia ihmeitä. Näin sitä ihminen sivistyy. (Mitähän mie tälläkin tiedolla oikeastaan teen?) Mutta asiaan.
USA 1958, ohjaus Orson Welles. Pääosissa Charlton Heston, Orson Welles, Janet Leigh.
Joskus on pakko osata myöntää, ettei jokin toimi, vaikka se kuinka olisi klassikko ja hienoutta kaikkien muiden mielestä. Tai ei kaikkien muiden, vaan kaikkien, joiden mielipiteellä on painoarvoa. Tai jotain. Pahan kosketuksesta lukiessani olen törmännyt kerran jos toisenkin termiin masterpiece, ja täytyy sanoa, että osaan kyllä arvostaa sitä elokuvan alussa nähtävää, paljon mainostettua kolmen minuutin kamera-ajoa ja niin edelleen, mutta silti pitkästyin tämän elokuvan parissa. Voi johtua siitä, ettei lajityyppi välttämättä ole my cup of tea, tai voi johtua myös siitä, että olin samana päivänä katsonut jo ihan riittämiin telkkaria joten enää ei ehkä ihan hirveästi jaksanut keskittyä. Kuinka vain, mutta minut tämä Wellesin mestariteos jätti siis aika nihkeäksi. Jostain syystä leffat, joissa syyttömiä lavastetaan syyllisiksi, on aina olleet minusta vähän ärsyttäviä. Samoin kuin monet muut tyylilajit, mutta ei jatketa siitä tällä kertaa sen enempää.
Animaationa esitetty puolidokumentaarinen elokuva israelilaisista miehistä, jotka muistelevat osallisuuttaan Libanonin sotaan 1980-luvun alkupuolella. Elokuva jo sinällään on rankkaa katsottavaa, mutta kun lopussa todellisuus lyödään vasten kasvoja, siinä putoaa kaukosäädin kädestä ja lopputekstien ajan istuu vain ihan hiljaa telkkarin ääressä ja takaisin omaan arkeen palaaminen vaatii hetken päänpuistelua. Jää kalvamaan takaraivoon pitkäksi aikaa.
The Hogfather (Valkoparta Karjupukki)
UK 2006, ohjaus Vadim Jean. Pääosissa David Jason, Marc Warren, Michelle Dockery ym.
Kaksiosainen tv-elokuva The Hogfather on sovitus mainion fantasiakirjailija Terry Pratchettin samannimisestä romaanista, jossa Kiekkomaailmassa vietetään meidän jouluamme vastaavaa juhlaa, Karjunvalvojaisia. Itse pidän Pratchettin kirjoista, niitä tuli muinoin luettua kerran jos toisenkin. Mutta kuten on monta kertaa havaittu, jotkin asiat toimivat paremmin paperilla, toiset taas valkokankaalla. Elokuvana Terry Pratchettin kieli ja kerronta eivät pääse esille läheskään täydessä loistossaan, jolloin jäljelle jää juoneltaan ei-ehkä-kaikkein-tyypillisin mutta silti aika pitkäveteinen fantasiatarina, jossa ei loppujen lopuksi ole edes hirveästi äksöniä. Tai siltä se ainakin minusta tuntui.
(Voisinkin itse asiassa joskus avautua siitä, mitä mieltä olen kirjoista ja elokuvista ja niiden sotkemisesta keskenään. Voisitte yllättyä.)
Once Irlanti 2006, ohjaus John Carney. Pääosissa Glen Hansard, Markéta Irglová, Hugh Walsh.
Once on pienen budjetin käsivaralta kuvattu arkisen romanttinen parhaan laulun Oscarilla palkittu elokuva dublinilaisesta katusoittajasta ja maahanmuuttajatytöstä, joita musiikki yhdistää. Ei kuulosta ihmeelliseltä, eikä ehkä monenkaan mielestä olekaan sitä. Itse pidin elokuvasta kovasti; se on hidas, paikoin kömpelö - niin kuin nimetön miespäähenkilökin - ja ihanan rehellinen. Eikä onneksi kovinkaan imelä. Ehkä vähän, paikoitellen.
Kurenai No Buta(Porco Rosso)
Japani 1992, ohjaus Hayao Miyazaki. Ääninä Shûichirô Moriyama, Tokiko Katô, Sanshi Katsura
Miyazaki on ihana. Ja Porco Rosso oli mainio, joskaan ei vedä vertoja Miyazakin kuuluisammille tuotoksille.
An Education UK/USA 2009, ohjaus Lone Scherfig. Pääosissa Carey Mulligan, Peter Sarsgaard, Alfred Molina.
Eletään 1960-lukua. Nuori tyttö lankeaa vanhempaan maailmanmieheen jolla on urheiluauto ja joka vie hänet konsertteihin ja ravintoloihin. Ja tietäähän sen, ettei siinä hyvin käy kun tyttö jättää koulut kesken vanhemman miehen takia. Ennalta-arvattava mutta omalla tavallaan viehkeä tarina siitä, kuinka nuori ihminen oppii elämästä vain kantapään kautta. 60-luku on aina kiva juttu.
Hölmöä sinänsä, mutta jouduin miettimään miespääosaa esittävän Peter Sarsgaardin kohdalla pitkän aikaa, että mikäs mies tämä nyt oikeastaan on ja miksi sen ääni onniin tuttu? Sitten tajusin että no olisikohan tyyppi vaikka Garden Statessa, jota voin hyvällä syyllä sanoa yhdeksi lempielokuvistani. Ja silti en tajunnut heti! Kyllä ihminen voi olla hidas. Mutta Sarsgaardin naama on jotenkin niin perus, että se ei jää mieleen. Äänestä sen sijaan tunnisti.
UK 2009, ohjaus Richard Curtis. Pääosissa Philip Seymour Hoffman, Bill Nighy, Tom Sturridge. Mukana myös Rhys Darby (Flight of the Conchords).
Niinikään 60-luvulle sijoittuva Merirosvoradio on vähän eri lajityyppiä kuin An Education. Äiti lähettää huumeiden kanssa sekoilleen 18-vuotiaan Carlin kummisetänsä hoiviin oppimaan paremmille tavoille. Kummisetä omistaa Pohjanmerelle ankkuroidun laivan, joka on radiokanava Radio Rockin tukikohta. Paatti on täynnä boheemeja radiopersoonia ja...no, tiedättehän te. Hupaisaa sekoilua, lähes traagiseksi äityvä loppukohtaus ja koska kyseessä on komedia, onnellinen loppu. Aika perussettiä siis. Siitä huolimatta tykkäsin: 60-luku, hyvää musiikkia, uskomattoman monipuolinen Philip Seymour Hoffman (ei tosin ehkä uransa loistokkaimmassa roolissa, mutta silti) ja ihku Tom Sturridge pyöreissä John Lennon -arskoissa. Mitä muuta voi komedialta toivoa? Hoffmanista ja tämän roolihahmosta tuli itse asiassa paikoitellen mieleen Jack Blackin esittämä Barry High Fidelityssä.
Piti ruveta postaamaan ihan siltä varalta, että tämä jonkun ehkä ajoissa tavoittaa!
Eli Tatt av Kvinnenin vanavedessä seuraa lisää pohjoismaalaista laatuelokuvaa, jota olisi tiedossa tänä iltana klo 21.00 FST5:llä. Sieltä tulee Roy Anderssonin ohjaama, useita elokuvapalkintoja kerännyt Sinä elävä(Du Levande / You the Living, Ruotsi 2007) joka on tragikoominen episodielokuva ihmiselämän moninaisuudesta. Itsekään en ole leffaa nähnyt vielä kokonaan, mutta kiinnostuin kovasti niiden pätkien perusteella luennoitsijamme esitti elokuvamusiikin luennoilla viime talvena. Kiitos, FST!
Joululomalla tuli katsottua leffa poikineen. Näistä suurin osa on telkkarista tulleita tai digiboksille ajan mittaan tallennettuja tapauksia, kaksi tai kolme taitaa olla dvd:ltä vahdattuja. Huomasin, että elokuvien ikähaarukka on aika laaja, vanhin leffa on 30-luvulta ja tuorein viimevuotinen. Myös kansainvälisyyttä on havaittavissa, kaikki eivät ole perusjenkkisettiä vaan joukossa on elokuvia myös Norjasta, Israelista, Briteistä, Italiasta ja Ranskasta. Yhtään kotimaista ei tullut katsottua, jäi sekin Paha maa väliin. Mutta asiaan! Listaus on siinä järjestyksessä kuin leffat on katsottu.
Tatt av Kvinnen (Gone with the Woman / Naisen viemää)
Norja 2007, ohjaus Peter Naess. Pääosissa Trond Fausa Aurvåg, Marian Saastad Ottesen, mukana myös Peter Stormare.
Kyllä Pohjoismaissakin tehdään hyviä elokuvia,vieläpä muutakin kuin masentavia draamoja ja rikossynkistelyjä. Tässä oli jotain vähän Amelié-maista, vaikka en osaa kyllä sanoa miksi. Nainen vain ilmestyy miehen elämään keltaisine piironkeineen. Mies ei osaa sanoa, rakastaako hän naista, mutta tekee silti mitä vain tämän vuoksi koska niin parisuhteessa kuuluu tehdä. Leffa kuvaa osuvasti parisuhteen mielettömyyksiä ja erityisesti naisten haihatuksia, ja vaikka olenkin naispuolinen katsoja, samaistuin siitä huolimatta nimettömäksi jäävään miespäähenkilöön ja olin varsin riemuissani, kun keltainen piironki sitten lopulta lensi parvekkeelta alas.
Tämä on sen verran tuntemattomampi tapaus, että laitetaan ihan trailerin kanssa.
Suspicion (Vaarallisia valheita)
USA 1941, ohjaus Alfred Hitchcock. Pääosissa Joan Fontaine, Cary Grant
Perus-Hitchcockia, tästä nyt en osaa ihmeempiä sanoa. Nuori perijätär menee naimisiin randomisti tapaamansa tyypin kanssa ja alkaa epäillä tätä murhaajaksi.
Bringing Up Baby(Hätä ei lue lakia) USA 1938, ohjaus Howard Hawks. Pääosissa Cary Grant, Katharine Hepburn, Charles Ruggles
Tätä en itse asiassa nähnyt ihan kokonaan, osa alusta ja pätkä keskiväliltä jäi näkemättä. Siitä huolimatta tästä sai aika hyvän kuvan; väärinkäsityksille perustuva komedia, jonka pääaisaparina ovat vakavaluonteinen professori ja ailahtelevainen nuori perijätär. Iso osa huumorista kumpuaa tämän pääparin vastakohtaisuudesta, mutta elokuvassa on slapstick-osaston lisäksi myös ilahduttavan nokkelaa dialogia.
The Name of the Rose(Der name Der Rose / Ruusun nimi) Ranska, Italia, Länsi-Saksa 1986, ohjaus Jean-Jacques Annaud. Pääosissa Sean Connery, Christian Slater, Helmut Qualtinger
Umberto Econ samannimiseen romaaniin perustuva Ruusun nimi on keskiajan luostarimiljööseen sijoittuva etsivätarina, jossa Conneryn esittämä fransiskaanimunkki William Baskerville tutkii benediktiiniluostarissa sattuneita mystisiä kuolemia. Itseäni leffa ei puhutellut oikeastaan juuri millään lailla, pitäisi lukea kirja ja katsoa, saisiko siitä enemmän irti.
Some Like It Hot(Piukat paikat) USA 1959, ohjaus Billy Wilder. Pääosissa Marilyn Monroe, Tony Curtis, Jack Lemmon.
Miten lieneekään mahdollista, että tähän asti olin ollut täysin pimennossa tämän leffan sisällön suhteen, en siis ollut aiemmin nähnyt vaikka kuinka onkin hillitön klassikko. No nyt on nähty, ja olihan se melkoisen viihdyttävä. Ristiinpukeutuminenhan tunnetusti jaksaa naurattaa vielä tänäkin päivänä, sen todistavat lukuisat kesäteatteriesitykset ympäri maata joka kesä. Jos joku muukin on aiheen tiimoilta yhtä pahasti säkki päässä kuin itse olen ollut, tiivistettäköön nopeasti että elokuvassa kaksi muusikkoa joutuvat murhan silminnäkijöiksi ja pakenevat gangstereita pukeutumalla naisiksi ja liittymällä naisorkesteriin. Toinen tyypeistä ihastuu Marilyn Monroen esittämään orkesterin laulajattareen ja toinen saa peräänsä rikkaan ihailijan ja tiedossa on taas väärinkäsityksistä ja roolien paljastumisen uhkasta kumpuavaa huumoria.
The Chronicles of Narnia - The Lion, The Witch and The Wardrobe(Narnian tarinat: Velho ja leijona)
USA/UK 2005, ohjaus Andrew Adamson. Pääosissa Tilda Swinton, Georgie Henley, Skandar Keynes, William Moseley, Anna Popplewell, Liam Neeson (Aslanin äänenä).
En tiedä miksi, mutta itselläni on aina ollut jotain ennakkoluuloja koko Narnia-touhua kohtaan. Kirjoja en ole periaatteen vuoksi (minkä periaatteen?) lukenut ja leffatkin olin tyystin onnistunut välttämään tähän asti. Nyt päätin, että kun kerran telkkarista tulee niin katsotaan nyt sitten, niin tiedän, olenko ollut väärässä. En ole ollut, kyllä olin ihan oikeassa. Ensinnäkin jo se seikka, että pääosassa on lapsia, aiheuttaa itselleni karsastusta. Tämä todistui oikeaksi jo elokuvan alkupuolella; ärsytys oli suunnatonta ja meinasin jo jättää kesken. Toisekseen se, että C.S.Lewisin kristillisyyttä muistetaan mainostaa joka puolella, ei ole hirveästi nostanut kirjailijan tai kirjojen osakkeita. Leffasta se ei onneksi paistanut ihan hirveästi, mitä nyt ärsytti se yleinen hymistely ja perhearvot ja kaikki yhden puolesta ja vähänkö ollaan jaloja -touhu ja taianomaiset henkiinheräämiset. Mutta sitä samaahan meille tungetaan myös kaikissa muissa (jenkki)leffoissa. Miksi tämä nyt sitten ärsyttää niin paljon? En osaa sanoa, mutta sen tiedän, että eipähän tarvitse kyllä katsoa muita Narnia-leffoja eikä lukea kirjoja. Kyllä en mistään jää paitsi.
La Strada(Tie) Italia 1954, ohajus Federico Fellini. Pääosissa Anthony Quinn, Giulietta Masina, Richard Baseheart
Monet varmasti tuntevat Nino Rotan La Stradaan säveltämän tunnusmusiikin, vaikkeivät välttämättä edes tiedä sen alkuperää. La Strada on kertomus nuoresta Gelsominasta, jonka tämän äiti myy kiertävälle sirkustaiteilijalle Zampanòlle apulaiseksi. Gelsomina on hivenen hidas, hyväntahtoinen ja vilpitön tyttö, jota Zampanò kohtelee enimmän aikaa huonosti. Elokuvan loppu on hirveän surullinen, ei ole mikään hyvän mielen leffa tämä. Siitä huolimatta pidin siitä kovasti, sillä varsinkin Gelsominan hahmo on liikuttava.
Les Vacances de Monsieur Hulot(Mr. Hulot's Holiday / Riemuloma Rivieralla) Ranska 1953. Ohjaus Jacques Tati. Pääosissa Jacques Tati, Nathalie Pascaud
Veikkaan, että tässä meillä on yksi aika vahva esikuva Mr. Beanille. Ranskassa on lomakausi ja kaikki pakkaavat kimpsunsa ja suuntaavat rantalomalle. Savuttavalla ja paukahtelevalla autonräppänällä paikalle saapuva herra Hulot aiheuttaa vahinkoa minne vain meneekin ja on enimmän aikaa itse autuaan tietämätön aiheuttamastaan kaaoksesta. Elokuvassa puhutaan hyvin vähän ja puhutut repliikit eivät ole mitenkään ratkaisevia juonen kannalta, siinä suhteessa niiataan hieman mykkäelokuvaperinteen suuntaan. Jos en hirveän pahasti erehdy, herra Hulot itse ei tainnut lausua sanaakaan koko elokuvan aikana.
Rehellisen slapstickin lisäksi elokuvassa on myös hienovaraisempaa huumoria jota ei osoitella räikeästi. Joitain tällaisia kohtia saattaa ensimmäisellä katsomiskerralla jäädä jopa hoksaamatta. Elokuva on noin puolitoistatuntinen, mutta tuntui ainakin itsestäni hieman tarpeettoman pitkältä. Noin tunnin paikkeilla herra Hulot'n touhuilu alkaa jo tuntua saman toistolta. Toisaalta, en ole kyllä koskaan jaksanut myöskään Mr. Bean -elokuvia katsoa, sillä tällainen huumori on tarkoitettu nautittavaksi pienempinä annoksina.
***
Loput leffat sitten seuraavassa postauksessa, näiden kokoaminen on yllättävän työlästä ja aikaaviepää hommaa.
Nyt saapi joulomaleffalistailut odottaa vähän aikaa (tulossa on, kahellaan sit loppiaispäivänä jos saisin sen valmiiksi), nimittäin tänään töissä Last.fm pelasti taas päivää ihan urakalla ja taisipa löytyä uusi mielitietty, nimittäin venäläinen Motorama. Hitaasti lämpeävä kun olen, en vielä osaa varmaksi sanoa tykkäyksen astetta mutta erittäin hyvältä näyttää ja kuulostaa näin yhden päivän tuttavuuden perusteella. Post punk -tagin alla seilaava mutta ehkä hieman myös indiepoppiin kallellaan oleva bändi julkaisi viime vuonna debyyttinsä Alps. Levyä ei löydy Spotifysta MUTTA mikä parempaa, sen voi ladata bändin kotisivuilta ilmaiseksi. Täältä näin, klik klik. Noita kotisivuja kannattaa selailla muutenkin, ihania valokuvia ja kivat keikkajulisteet. Memorabilia-osastoa kannattaa vilkaista myös. Ihania paitoja! Tahtoo sen partapaidan. Heti. Tahtoo myös Alpsin ihan oikeana levynä. Ei se ole yhtään sama asia jos on itse polttanut levyn ja printannut kannet kuin että olisi se real thing, nyyh. (Kyllä, olen levyintoilija myös materialistisessa mielessä. Mulle ei riitä että se musiikki on kuunneltavissa digitaalisesti, mie haluan sen myös käsissä pyöriteltävässä muodossa.)
Niin ja siis tämän ulkomusiikillisen poikkeaman jälkeen palatkaamme vielä itse aiheeseen. Suosittelen aloittamaan vaikkapa albumin nimibiisillä Alps, jossa on päähäntarttuva riffi ja josta minulle ainakin tulee sellainen "hilpeä Interpol" -fiilis. Mie oon hirveän huono luonnehtimaan musiikkia joten antaa sen puhua puolestaan. (Videosta tuli mieleen - ei mitenkään yllätys ehkä tämä - Sirka Ragnar.)
PS. iPodin päivittäminen on syvältä. iTunes on syvältä.
Lämminsavulohi ja riisi on aliarvostettu yhdistelmä, sanoo hän joka vuoden ensimmäisen työpäivän jälkeen keittelee riisiä pienessä kattilassaan. Se sama, joka tanssahteli eilenillalla yksin kotona Vampire Weekendin ja The Futureheadsin tahtiin, oli paremmalla tuulella kuin aikoihin ja päätti olla aamulla virkeä ja suoriutua ensimmäisestä lomanjälkeisestä työpäivästä reippain mielin. Kasvikset lohen ja riisin kanssa ois tietty kivoja, mutta nyt ei pysty kauppaan, sanoo hän joka meni nukkumaan kello 23 ollakseen aamulla virkeä, mutta joka katsoi kelloa vielä sen näyttäessä 2.53 ja ihmetteli, että mikä tässä nyt on kun ei uni tule? Sitten se nukkui parisen tuntia, heräsi klo 5.56 ja totesi, että tunnin päästä pitäis nousta. Voin kertoa, että kun kelloradio rapsahti päälle klo 7.00, olo ei ollut virkeä. Eikä työpäivästä suoriuduttu reippain mielin, vain jotenkuten ja siinähäntuo. Paljon pelastivat The Kooks, Sirka Ragnar ja The Holloways, joita kuuntelin samalla kun läiskin osoitetarroja postituksiin. Niiden ansiosta päivä ei ollut niin katastrofaalisen ankea kuin se olisi voinut olla. Generate the music that makes you feel better.
Ajattelin, että laatisin jonkinnäköistä listaa leffoista, joita joululomalla tuli katsottua. Saa nähdä, milloin saan sen oikeasti aikaan. Ehkä jo tänään, jos yö menee taas valvomiseksi.
Haluaisin olla pitkä, laiha indiepoika. Miten helppoa olisi pukeutua mustiin pillifarkkuihin, valkoiseen kauluspaitaan ja mustaan solmioon joka päivä ja näyttää aina hyvältä. Jos olisi Matt, voisi käyttää trenssiä ja get away with it with elegance.
Huomenna haluaisin olla Zooey Deschanel.
Haluaisin olla tyttö, joka käyttää luontevasti huulipunaa ja korkeita korkoja. Sellainen hurmaava otus joka sanoo jotain ja hymyilee päälle ja kaikki ovat myytyjä.
Mutta kun en ole kumpaakaan. Olen tyttö, joka pukee illalla päälleen kulahtaneen Trio Niskalaukaus -t-paidan (kyllä, musiikillinen historiani on melko kirjava) ja aamulla miettii, olisiko tänään Zooey vai Matt ja loppujen lopuksi tyytyy kiskomaan päälleen samat kulahtaneet farkut ja villatakin kuin joka päivä ja lampsii töihin näyttäen enemmän metsurilta kuin miltään muulta. Kukapa siellä välittäisi, miltä se toimiston perimmäisessä nurkassa istuva otus näyttää, joten miksi vaivautua?
Ehkä kesän tullen olen taas enemmän Zooey. Päivähän on alkanut jo pidetä.
Kuinka ollakkaan, eilinen päivä oli vähän kiirusta täynnänsä joten tämä viime vuoden viimeiseksi tarkoitettu postaus onkin nyt sitten tämän vuoden ensimmäinen. Eli epämääräisyydessään kokonaisvaltaisen puutteellinen lista vuoden 2010 parhauksista, var så god. Ja niin musiikillisesti kuin muutenkin kaikin puolin erinomaista vuotta 2011 myös juuri sinulle!
TALVI / KEVÄT
Levyt:
Phoenix - Wolfgang Amadeus Phoenix (2009)
Archie Bronson Outfit - Derdang Derdang (2006)
The Futureheads - This Is Not the World (2008)
Eläin - Eläin (2010)
Kashmir - Trespassers (2010)
The National - High Violet (2010) - Kevyesti koko vuoden eikä vain kevään parhautta.
The Capital Beat Kellarissa 16.1.2010 - Ehkä hyväntuulisinta touhua koko vuoteen! Jäi mielettömän hyvät fiilikset tästä keikasta.
KESÄ
Levyt
We Are Scientists - Brain Thrust Mastery (2008)
Jeremy Enigk - OK Bear (2008)
White Lies - To Lose My Life (2009)
Eels - Daisies of the Galaxy (2000) - Löysin torikirppikseltä parilla eurolla. Myyjä oli partainen nuori kaveri, jonka toinen silmälasinlinssi oli rikki. Vakuutti, että osta pois, on kevyesti Eelsin paras albumi. Taivun olemaan samaa mieltä.
Rare Exports - Siihen nähden että odotukset oli ihan epärealistisen korkealla, ei se ollut huono. Se oli suorastaan hyvä! Tästä tulee uusi jokajouluinen katsottava Nightmare Before Christmasin rinnalle.
Intoilun aihe:
The Nationalin maaliskuinen Suomen-keikka. Saatan olla hieman innoissani.
Hörhöily:
Toinen kerta NaNoWriMoa. Tänä vuonna syntyi juoneton indiehenkinen hömppä indieradiokanavan hostista ja tytöstä, jonka hän tapaa hautausmaalla. Voitin!
Keikka:
We Are Scientists Kuudennella Linjalla 2.12.2010. Jei.
