Japan Times: Hanazakari no Kimitachi e

Palataan vielä Japaniin populaarikulttuurin merkeissä: katsoimme aina iltaisin ystäväni koneelta japanilaista nuorisodraamaa Hanazakari no Kimitachi e - Ikemen paradise. Ensimmäinen jakso katsottiin vähän koemielessä, mutta jotenkin kaikessa ei-vakavastiotettavuudessaan ja höpsöydessään sarja oli uskomattoman koukuttava tapaus ja kaikki 12+1 jaksoa piti katsoa läpi ennen kotiinlähtöä. 

Sarjan juoni menee tiivistetysti niin, että tyttö pukeutuu pojaksi ja muiluttautuu poikakouluun, koska hän haluaa saada kyseistä koulua käyvän korkeushyppääjä-idolinsa palaamaan kilpakentille. Sitten tulee kaikennäköistä hassua kommellusta kun tyttö yrittää pitää rooliaan yllä ja sukulaiset ja ystävät käyvät vuorotellen houkuttelemassa häntä palaamaan takaisin kotiin ja ihmissuhdedraamaa on enemmän kuin riittämiin. 

Ensin yritettiin kovasti itsellemme perustella että no tämähän on mielenkiintoinen näytekappale täkäläisestä nuorisokulttuurista ja aika jännästi on käytetty mangan ilmaisukeinoja tässä ja yadayada mutta todellisuudessa oltiin ihan suckers for romance ja sarjahan vilisee kauniita japanilaispoikia joten mitä sitä suotta selittelemään. ("Ikemen" tarkoittaa jokseenkin törkeän hyvännäköistä miestä, toim.huom.) Saatoin hieman faniutuakin, öhöm. 

Sarjan tunnari, Orange Rangen Ikenai Taiyou on kuulemma melkoisen suosittu biisi karaokessa, mitä en kyllä ihmettele yhtään. Hieman jää päähän soimaan. 

Läppäriorpoilua

On tiedättekö hirveän orpo olo ilman omaa läppäriä. Vaikka käytettävissä onkin porukoiden pöytäkone, se ei ole sama asia; käsite Personal Computer on näköjään kohdallani lopultakin toteutunut. Koneesta on tullut henkilökohtainen kapistus, enkä enää osaisi kuvitellakaan joutuvani jakamaan koneeni jonkun muun kanssa. Siksi  myös jonkun muun koneen käyttäminen tuntuu aika epämukavalta, puhumattakaan siitä elämää suuremmasta tuskasta, etteivät omat valokuvakansiot ja musiikkikirjasto ole käytettävissä kun niitä tarvitsisi. Kamerassa olevia kuvia ei viitsi ruveta vieraalle koneelle tunkemaan, olkoot siis muistikortilla odottamassa aikaa parempaa.    

Uusi elämänkumppani on tilattu, mutta sitä odotetaan saapuvaksi vasta reilun viikon päästä. (Tulossa on Samsungin R540 Intel Core i5 -prosessorilla, ATI Mobility Radeon HD 5470 -näytönohjaimella ja 500GB:n kiintolevyllä varustettuna, jos tämä puoli jotakuta kiinnostaa.) Siihen asti koneella istuminen korvautuu Final Fantasylla (edelleen), mutta myös kirpparivaatteiden modaamisella sopiviksi (Lopultakin tein sen! Eihän ne housut lojuneetkaan kaapissa kuin vuoden odottamassa että saisin aikaiseksi tehdä niille jotain) ja lenkkeilyllä kauniissa kevätilmassa hakemaan postia kylältä. (Viikonloppulehdet tulee tuohon vajaan kahden kilometrin päähän, eli oikein passelin pituinen lenkki laiskan liikuttamiseksi.) 

***

Torstaina sitten metsän keskeltä ihmisten ilmoille; varasin matkustusaikatauluun kolmen tunnin myöhästymismarginaalin, toivottavasti se on VR:lle tarpeeksi. Saatan olla joka tapauksessa hieman innoissani. 

They give me goosebumps.

PeeÄs: Seuraa blogiani Bloglovinin avulla

Terveisiä maaseudun rauhasta

Miten on mahdollista, että aika kuluu jotenkin ihan eri tavalla, kun ei ole enää töissä eikä varsinaisesti pitäisi siis olla mitään erityistä tekemistä tai kiirettä? Eri tavalla eli ihan liian nopeasti. Se vaan häviää johonkin, ja tästä ajan mystillisestä käyttäytymisestä johtuu myös yli viikon pituinen blogihiljaisuus. 

Tällä hetkellä köllöttelen mukavasti maaseudun rauhassa ja hiljaisuudessa kahden kissanturilaan kanssa, kun porukat lähtivät reissuun ja minä päädyin talonvahdiksi. Juuri tällä hetkellä ei siis ole erityistä kiirettä ja aika valuskelee mukavasti omaan tahtiinsa sillä aikaa kun kudon mattoa (musiikin kuunteleminen samalla onnistuu mitä parhaiten, kutominen kun ei vaadi hirveästi ajatustyötä), pelaan Final Fantasy XII:tä tai istun keittiön pöydän ääressä muka lukemassa antropologian tenttiin - oikeasti tuijotan ikkunasta ulos ja ihmettelen lintujen toimintaa lintulaudalla. (Harakat on jotenkin sympaattisia.) 

***

Ruisrockin ohjelmajulkistukset pääsivät tupsahtamaan ilmoille vähän varkain, aamulla havaitsin naamakirjasta (mistäs muualtakaan) että kah, näköjään on ohjelma julkistettu kun ystävä manaili sitä, että miksi siellä pitää olla niin hyviä bändejä? Koska viime vuonna kolmen päivän Ruississa rehkimisen jälkeen päätettiin, että ensi vuonna pitää olla jotain tosi kovia nimiä, että tämä sama ruljanssi tehdään uudestaan. Ihan liian raskas festari tämmösille laiskoille. Ja hittolainen, minkä tekivät: The National! Jonka tosin näen ensi viikolla, joten se toimii lieventävänä asianhaarana lähtemisen pakottavuuteen nähden. Mutta myös Fleet Foxes, Carpark North (jonka uusin albumi kyllä jotenkin vähän arveluttaa mutta jonka missasin Ilosaaressa), Isobel Campbell & Mark Lanegan, Primus ja mitähän vielä. Mutta taas epäilyttää, että jos sinne lähtee pääasiassa The Nationalin takia, käy kuitenkin niin kuin viime vuonna: ostin lipun lähinnä Porcupine Treen takia, joka ei sitten koskaan festarille asti päätynytkään. Sitten rehkittiin kolme päivää semi-kiinnostavien bändien takia. Belle & Sebastian onneksi pelasti enemmän kuin aika paljon. Mutta kahellaan. 

***

Tällä viikolla, lopultakin, Beirutin Flying Club Cup löysi tiensä talouteemme fyysisessä muodossaan. Spotifysta levy on soinut meillä paljonkin ja erityisesti toissa syksynä kun kirjoitin ensimmäistä NaNoWriMo-romaaniani. 

Tämä ei ole albumiversio, vaan rappukäytävässä yhdellä otolla kuvattu livepätkä, mutta siksi juuri se onkin niin hieno. 

PeeÄs. Läppärini näyttö sitten otti ja kuoli tänään. Se varmaan tajusi vihjeen, kun selailin netistä uusia koneita.

Päivän piristys: Rubik ja The Capital Beat Kerubiin

Riemastuin suunnattomasti kun huomasin naamakirjaa selatessani, että Kerubin tämän kevään ohjelmisto on täydentynyt Rubikilla, The Capital Beatilla ja paikallisella Mullets n' Bulletsilla. Juhlaa! Pitää heti merkkailla päivät kalenteriin ja huolehtia siitä, että olen maisemissa silloin. Rubikin olen nähnyt livenä vain kerran, Rokissa 2009. Tämä epäkohta korjaantuu onneksi nyt. Rubikin Laws of Gravity -sinkusta vaahtosinkin jo joku aika sitten. 

The Capital Beatin keikka Kellarissa reilu vuosi sitten pääsi parhaiden keikkojen listalleni ihan heittämällä. Vaikka ulkona oli tuhoton pakkanen, bändin letkeä soitanto sai sen unohtumaan täysin ja tunnelma oli kuin heinäkuisella Rentolavalla; tanssivia ihmisiä, hymyjä ja hyvää tuulta. Tässä on nyt vain se pieni vika, että silloinen keikkaseurani on siellä pirun Japanissa!  On siis lähdettävä letkeilemään ihan itseksensä.

Tuolta voi käydä kuuntelemassa vaikkapa The Capital Beatin tuoreehkon sinkun Sweet, sweet.  Stupido Recordsin sivuilta lueskelin biisiin liittyen seuraavaa: "Maailman arvostetuimpiin kuoroihin lukeutuva Soweto Gospel Choir esiintyy suomalaisen The Capital Beat -yhtyeen uudella Sweet, sweet -singlellä. Single julkaistaan 13. joulukuuta. Kaksinkertainen Grammy -voittaja Soweto Gospel Choir kiertää maailmaa säännöllisesti ja on työskennellyt mm. Red Hot Chili Peppersin, Aretha Franklinin, Celine Dionin ja Diana Rossin kanssa. Kuoro esiintyi Oscar-gaalassa vuonna 2009 ja oli ehdokkaana parhaan soundtrackin kategoriassa (Disney & Pixar; Wall-E)." 

Johtuneeko omasta radion kuuntelemattomuudestani vai siitä, ettei biisiä ole mitenkään erityisemmin hypetetty, mutta vasta nyt törmäsin koko asiaan ensimmäisen kerran, kun lähdin selvittelemään että onkos bändiltä tullut mitään uutta sitten debyyttialbumin. Luulisi, että tuon kokoluokan yhteistyötä olisi mainostettu vähän laajemmin. Tai sitten vaan olen itse elänyt pää pussissa, who knows. 

***

Avauduttakoon vielä siitä, että läppärini on vedellyt viimeisiään lähes siitä asti kun se hankittiin viisi vuotta sitten. Susi jo syntyessään, raukka. Se on elänyt joten kuten lisämuistilla ja muilla apukeinoilla avitettuna, ja viimeisen vuoden verran se on toiminut jopa ihan kohtuullisesti. En muista, milloin se olisi viimeksi kaatunut, mikä on varsin harvinainen ilmiö. Näyttö siitä vaihdettiin viime talvena. Nyt on verkkokortti alkanut ilmoitella toimimattomuuden merkkejä ja oma mittani alkaa olla sitä kuuluisaa viimeistä pisaraa myöten täynnä. Sitä viimeistä pisaraa odotellessa aloin etsiskellä Internetin ihmeellisestä tietoverkosta ehdokkaita uudeksi elämänkumppanikseni vain todetakseni, että sopivassa hintahaarukassa liikkuvia vaihtoehtoja on ihan liikaa ja oma ymmärrykseni aiheen tiimoilta vähintäänkin rajallinen. Mutta sen verran tiedän, että uuden ystäväni kannessa ei tule olemaan kirjaimia H ja P. 

Japan Times: liikenteestä ja vähän muustakin

Japanissa on tsiljoonabiljoonaa autoa ja vasemmanpuoleinen liikenne. Kadut ovat kapeita eivätkä jalkakäytävät ole mitenkään itsestäänselvyys. Totesimme, että Japanissa jos missä kannattaa sitä heijastinta roikottaa vaatteissaan! 

Tyypillistä autokantaa Japanissa.

Autot ovat tyypillisesti pieniä, vähän kuluttavia ja väriltään mustia, valkoisia, harmaita ja beigejä. Näyttävät autot katsotaan egobuustaukseksi - sitä se on tietysti myös muissa kulttuureissa, mutta Japanissa isolla autolla on huomattavasti helpompaa erottua joukosta kuin esimerkiksi meillä Suomessa, missä SUV:t ja farmarit ovat yleisiä. Meikäläisittäin kovin tavallinen näky, punainen Volvo V70, pisti japanilaisessa liikenteessä silmään kuin jouluvalot juhannuskoivussa. 

Paloauto. Se on pieni. 

Katujen kapeudestako johtunee, mutta bongasimme myös hyvin pienikokoisia paloautoja. Tuumailimme, että jos Suomessa paloauto olisi tuon kokoinen ja jos meillä poliisit ajaisivat skoottereilla kuten Japanissa tehdään, virkavaltahan naurettaisiin pihalle. Suomalaiset vaativat jonkinlaista äijyyttä, että auktoriteetit olisivat uskottavia. Japanissa auktoriteetteja kunnioitetaan ja jo pelkkä joukkopaine riittää pitämään kansalaiset kurissa ja nuhteessa. Lienette tietoisia japanilaisesta kasvojen menettämisen pelosta? Jos meilläkin pelättäisiin kasvojen menettämistä yhtä paljon, välttyisimme kaikenlaisilta salarakas- ja tekstarikohuilta ja vaikka miten monelta muulta mieliharmilta mitä media työntää naamalle vaikkei kiinnostaisi. 

Tämä meni nyt jo aika kauas liikenteestä, joten palataan siihen. 

Juna

Onneksi tavallisen tallaajan ei ole välttämätöntä hypätä henkilöauton rattiin, koska Japanissa jos missä julkinen liikenne tuntuu toimivan. Itse matkustelimme Osaka-Hirakata-Kioto-välillä lähes päivittäin. Ensin körötettiin paikallisbussilla Hirakatan keskustaan Keihan Linen rautatieasemalle ja siitä sitten junaan hops. Kun junanvaihtoihin ja lippuautomaatteihin tottui, junalla matkustaminen oli helppoa ja mukavaa. Paikalliset käyttävät suurimman osan junamatkoihin kuluvasta ajasta nukkumalla. Pienen totuttelun jälkeen sitä uskalsi itsekin torkahdella asemien välillä. Nukkumisen jälkeen suosituimpia ajanviettotapoja näyttivät olevan lukeminen (manga, romaanit, harvoin sanomalehdet) ja kännykän hypistely. Tosin huomionarvoista on, että kännykkään puhuvia ihmisiä ei nähnyt - saati kuullut - juuri koskaan, toisin kuin meillä. Nokia tune ei rällännyt joka nurkalla, vaan junissa pyydettiin laittamaan puhelimet äänettömälle ja priority seatien läheisyydessä kokonaan kiinni. (Priority seatit ovat siis vanhuksille ja muille huonosti liikkuville varattuja istuimia.) 

Junia kulki tiheään tahtiin eivätkä ne koskaan olleet myöhässä. Ne myös pysähtyivät metrilleen siihen, mihin niiden ilmoitettiin pysähtyvän. Junia odotettiin parijonossa ovimerkkien kohdalla, ja kun juna saapui laiturille, parijono jakautui oven molemmin puolin ja ulostulevat pääsivät kulkemaan keskeltä. Kunnon ruuhkajunaan emme joutuneet kertaakaan, mutta pari kertaa oli jo kohtuullisen tiivis tunnelma. Se on jotenkin aika hienoa, miten ihmiset onnistuvat sulkemaan itsensä täysin ulkomaailmalta ja pitämään oman tilansa jopa ruuhkaisessa junassa. Vaikka olet kylki kyljessä muiden ihmisten kanssa ja useita käsivarsia ojentelee ohitsesi pitelemään kiinni kaiteista tai kattorenkaista, ei silti tunnu siltä, että omaan tilaasi on tunkeuduttu tai että muut olisivat kiusallisen lähellä. Suomessa vastaavanlainen tilanne tuntuu aina jotenkin kiusalliselta - meillä ei vaan osata. 

Busseista voisin sanoa vielä sen verran, että Japanissa bussi toimii päinvastaisessa järjestyksessä kuin meillä: sisään mennään takaovesta, ulos etuovesta ja maksu tapahtuu etuovella poislähtiessä. Ovella on kolikkoautomaatti johon voi pudottaa tasarahan, ja toinen automaatti, jossa voi rikkoa rahaa jos ei satu olemaan tasasummaa. Bussikortti toimii tietysti myös. Kuski katsoo että jokainen maksaa ja kiittää jokaista kyydistä poistuvaa. 

Itse kiinnitin huomiota siihen, että kuljettajalla oli suupielessä mikrofoni, johon hän rupatteli melkein jatkuvasti jotakin - ilmeisesti varoitteli ovista, toivotti hyvää matkaa ja poistuville hyvää päivänjatkoa  ja niin edelleen. Pysäkkikuulutukset tulivat vielä erikseen, joissain paikoissa myös englanniksi. Tuota kuljettajan hyväntuulista rupattelua jäin jostain syystä kaipaamaan Suomeen tultua. Oli aika karua heti ensimmäiseksi matkustaa bussilla Tikkurilaan, kun kuski oli äärimmäisen suomalainen yrmy joka vain murahti vastaukseksi tervehdykseeni ja jonka kyydissä aika paljon hirvitti. 

Ilosaarirock 2011: Sielun veljet mutta on siellä muutakin!

Eilen olin siis Kerubissa todistamassa puolilta öin Ilosaarirockin juhlavuoden ohjelmajulkistusta. Porukkaa oli pipona, ilma oli sakeaa ja tunnelma katossa. Oli jotenkin tosi hienoa seurailla yleisön reaktioita kun nimiä alkoi tippumaan. Tuntui, että jokaiselle löytyi jotakin ja jokainen artisti herätti jonkinlaisia reaktioita. Tosin huomasin olevani lähes ainoa, joka reagoi The Latebirdsiin taputtamalla - kertonee lähinnä siitä, ettei bändi nauti mitenkään suurta tunnettuutta näillä lakeuksilla. 

Sielun veljet

Suurin yllätys oli epäilemättä ilmoitus Sielun veljien paluusta keikkalavoille uuden singlen myötä ja uskoisin, että siitä riittää puhetta ja hypetystä suuntaan ja toiseen mediassa jos toisessakin. Itse en aio aiheesta hirveästi kohkata, sillä rehellisyyden nimissä minulle bändillä ei ole erityisen suurta henkilökohtaista merkitystä ja tietämykseni Sielun veljistä on vähintäänkin minimaalista. Bändin kulttuurisen arvon ja merkityksen tietenkin tunnustan jokaisen kunnon joensuulaisen tavoin. Tämä on vähän samantapainen ilmiö kuin esimerkiksi viimevuotinen Bad Religion: ymmärsin, että nyt on klassikosta kysymys, mutten osannut ottaa sitä henkilökohtaisesti sydämenasiakseni. Mitäpä turhia, jos kerran oma musiikkimaku osoittaa jonnekin aivan eri suuntaan. 

Kuten joka vuosi Rokin ohjelmajulkistuksen yhteydessä, tänäkin vuonna tuli taas se tuttu tunne oman musiikkitietämyksen rajallisuudesta. Suurin osa julkistetuista bändeistä - varsinkin ulkomaisista - oli sellaisia, etten ollut koskaan kuullutkaan. Mutta toisaalta se on myös Ilosaarirockin hienous: lähes joka vuosi esiintyjäkaartista löytyy uusia lempibändejä, kun alkaa tutustua paremmin tuntemattomien nimien röykkiöön. Katsellaanpa vähän, miltä se esiintyjälista nyt sitten alkaa näyttämään. 

Kotimaisista Apulanta ja CMX ovat vähintäänkin itsestäänselviä valintoja juhlavuoden Rokkiin, kun kumpikin on niitä Rokin lauteilla ahkerimmin vierailleita artisteja. Happoradio ja Stam1na eivät myöskään tulleet yllätyksenä, nekin kun alkavat kuulua festarin vakiokastiin. Viikate ja PMMP sentään loistavat vaihteeksi poissaolollaan. Jokusen tovin keikkatauolla ollut Stella on työstämässä uutta albumia jonka pitäisi ainakin bändin kotisivujen mukaan ilmaantua tämän kevään aikana, eli Laulurinteellä kuullaan sitten uutta materiaalia. 

Kotoisista, uudemmista artisteista itseäni eniten kiinnostavat paljon puhuttu Minä ja Ville Ahonen, jota en vieläkään ole kuullut biisiäkään (ja se on ihan omaa saamattomuuttani, se), Uusi Fantasia, jo mainitsemani The Latebirds sekä vahvemmin ulkomailla kuin koti-Suomessa vaikuttava L.A.O.S. joka Rokissa esiintyy livekokoonpanolla L.A.O.S. live feat. MC Stapleton. Kyseessä on itselleni täysin tuntematon suuruus ennen tätä, mutta veikkaan että ehtii käydä tutuksi ennen heinäkuuta. Eikä kotimaisten kiinnostavuuksien listalta sovi unohtaa kotoista Holikia, joka epäilemättä räimii Rekkalavan tainnoksiin. 

Ja sitten ne ulkomaiset. 

Blackfield (UK/ISR)

Kaksi sanaa. Black. Field. Olen tohkeissani! Blackfield on Steven Wilsonin projekteista parasta mitä Rokkiin voi saada Porcupine Treen jälkeen, joten tästä hyvästä ohjelmaryhmä saa osakseen kunnon halauksen. Toisen puolikkaan projektista muodostaa israelilainen muusikko Aviv Geffen, kotimaassaan tunnettu rauhan puolestapuhuja. Blackfieldin kolmas albumi Welcome to my DNA ilmestyy maaliskuussa, sitä odotellessa voi katsella vaikka Lasse Hoilen ohjaamaa videota Blackfield -biisiin. (Lasse Hoile on juhlaa. Pitäisikin varmaan joskus ottaa mies esittelyyn.)

Melt-Banana (JPN)

Toiset kaksi sanaa ovat Melt-Banana. Tämä raivokkaan nopeaa punkkia mäiskivä japanilaisihme oli tulossa Rokkiin jo toissa vuonna, mutta syystä tai toisesta joutui perumaan keikkansa. Toivottavasti tänä vuonna on parempi onni myötä ja pääsemme todistamaan bändin live-esiintymistä, joka on huhujen mukaan vähintäänkin energistä. 

Muista ulkomaisista en tässä vaiheessa osaa hirveästi sanoa, mutta luultavasti aiheeseen tulee palailtua vielä kevään mittaan. Listaltahan siis löytyy muun muassa Red Sparowes (USA) josta ensi kuulemalta tuli mieleen viime kesänä Ruississa vieraillut maanmiehensä Midlake ja vähän lisäkuuntelemalla brittiläinen Mogwai. Lisäksi Laulurinteelle festarikansaa viihdyttämään ovat tulossa ainakin  Kvelertak (NOR), Aphex Twin (UK), Gentleman (GER) ja legendaarinen Buzzcocks (UK). Täydellisen listan tähänastisista julkistuksista voit käydä katsastamassa täältä ja muodostaa aiheesta oman mielipiteesi. 

PS. Niin ja tuleehan sinne Ilosaareen myös Neljä ruusua, joka soitti eilen Kerubissa comeback-keikkansa. Molemmat Alangon veljekset nähdään siis Laulurinteellä tänä kesänä. 

Sulon päivän kynnyksellä

Huomenna, armoitettuna sunnuntaipäivänä 13. helmikuuta nimipäiväänsä viettää Sulo. Ja tiedättekös te rakkaat ystävät, mitä se tarkoittaa? No Sulon päivähän tarkoittaa tietenkin Ilosaarirockin kevään ensimmäistä ohjelmajulkistusta! Eli puolilta öin kun vuorokausi kääntyy kolmannentoista päivän puolelle, Internetin ihmeelliseen tietoverkkoon hujahtaa tieto siitä, mitä bändejä ensi kesän Rokkiin mennään katsomaan ja miltä 40-vuotias Rokki noin visuaalisesti näyttää. Jos istuskelette kotosalla odottamassa puolta yötä, Rokkifiiliksiin voi hankkiutua esimerkiksi Yle Areenassa, josta löytyy YleX:n väen kokoama muistelopätkä 40 vuotta tarinoita. 

Sen sijaan että kyttäisin tietokoneen ääressä uutiskirjettä ja Ilosaarirockin  nettisivujen päivittymistä, itse aion lähteä uudelleensyntyneeseen Kerubiin ohjelmanjulkistusta kuulemaan. Katsellaan huomenissa, miltä esiintyjäkattaus näyttää! (Voi ei, taas mie lupasin. Ei pitäis.)

Ilosaarirock 2009, päälavalla Don Johnson Big Band. Kuva: Unia

Japan Times: ruoka

Tänään puhutaan ruuasta! Tai kuvat saavat puhua puolestaan, mitäs minä turhia selostamaan. Paitsi ehkä vähän. 

Soba-keittoa ja warabia.

Viileiden talvisten päivien lämmikkeeksi Japanissa syödään nuudelikeittoja. Tässä versiossa on päällä inari-taikinaa, josta tehdään myös inari-sushi. Taustalla punaisella lautasella on riisistä valmistettua hyytelöä, warabia, joka on kieritelty kanelissa ja sokerissa. Nuudelikeitto syödään puikoilla ja liemi juodaan kulhon reunalta. Nuudeleita syödessä ryystäminen kuuluu asiaan, ei siis tarvitse arkailla siinä pelossa että ihmiset katsoisivat pahalla. 

Shabushabu porisee.

Shabushabu-ravintoloissa asiakkaat tekevät ruokansa itse. Kind of. Pöydässä on keittolevy, jolle kannetaan tuollainen laakea keittoastia. Toisessa puolikkaassa on vettä, toisessa vapaaalintainen mausteliemi. Lihat tilataan pöytään, loput eväät saa käydä noutopöydästä ja niitä voi hamstrata niin paljon kuin sielu sietää ja napa vetää. Valikoimassa on mm. erilaisia nuudeleita, salaattia, purjosipulia, tofua ja sieniä. Kaikki kipataan pataan porisemaan ja noukitaan sieltä puikoilla omaan kastikekulhoon dipattavaksi. (Musta kulho vasemmassa etureunassa.) Kastikkeita on erilaisia ja niistä voi valikoida mieleistään tai kokeilla vaikka kaikkia. Liha on leikattu ihan ohueksi ja se kypsennetään puikoilla huljutellen kattilassa. 

Tabehoodai-paikat toimivat samalla periaatteella, mutta pöydässä on rasvakeitin ja noutopöydässä olevat ruuat ovat puutikuissa, joissa ne tuikataan rasvaan keittymään hetkiseksi. Halutessaan tikut voi myös friteerata, mutta todettiin että silloin on ihan sama mitä tikun päässä on, kun se maistuu kuitenkin vain frittitaikinalle. 

Takoyaki-okonomiyaki-setto.

Tässä on takoyakia ja okonomiyakia. Takoyakit ovat taikinapalloja, joissa on sisällä mustekalaa. Okonomiyaki puolestaan on pääasiassa kaalista ja riisistä koostuva munakkaan tapainen juttu, johon pistetään myös mustekalaa, pekonia tai muuta lihaa. Okonomiyakiin olennaisena osana kuuluu päälle työnnettävä tumma kastike ja majoneesi. Okonomiyaki on yksi omista suosikeistani. 

Matcha ja ichigo shaved ice.

Jos on katsonut Geishan muistelmat, hoksaa varmaan heti mistä tässä on kyse. Eli jäämurskaa, joka on maustettu makusiirapilla, tässä mansikka ja vihreä tee eli matcha. Päällä pehmisjäätelöä. Oletin, että kipon pohjalla oleva jäähöttö ei maistu enää miltään, mutta kyllä sitä siirappia siihen sen verran tujakasti oli työnnetty että kyllä maistui. Ja siihen nähden että se on vain jäätä, se oli yllättävän hyvää! Varmaan tekee eetvarttia kesäpäivinä kun mittari näyttää roimasti yli kolmeakymmentä lämpöastetta. 

Calpis soda.

Paikallista limonaatia, Calpista. Calpis on maitopohjainen, vaniljalla maustettu juoma jota on valmistettu 1900-luvun alkuvuosista asti. Alunperin Calpis on ymmärtääkseni ollut hiilihapotonta, ja soodaversio siitä on tehty vasta vähän myöhemmin. Ainoa ruoka-aine mitä tuotiin mukanamme kotiin, oli purkki Calpis-tiivistettä. 

Dessaato.

Jälkiruokapuoli ei kalvennut ensinkään pääruokien rinnalla. Jälkiruuat tosin olivat enimmäkseen tällaista länsimaistyylistä, eli vanukkaita, jäätelöä, lettuja, kreppejä ja muita herkkuja. Japanilaisempia olivat riisistä tehdyt dango ja warabi, joita tarjoiltiin erilaisilla kastikkeilla ja kuorrutteilla. Suklaakuorrutteinen dango oli parasta! Oli muuten useammassakin ravintolassa sellainen hienous kuin suklaasuihkulähde, harmi kun ei tullut otettua kuvaa. Siinä sai sitten uitella hedelmäpaloja ja vaahtokarkkeja ja suklaaöverit oli tosiasia. 

Sushia tuli itse asiassa syötyä vain Kappa Sushissa, joka on sushivastine Hesburgerille ja muille pikaruokapaikoille. Siellä valmiit sushiannokset kulkivat pöytien ohitse liukuhihnalla josta sai napata mieleisensä näköisiä annoksia, tai vaihtoehtoisesti niitä pystyi tilaamaan näyttöruutua tökkimällä, jolloin pieni vaunu kiidätti annokset pöytään toista liukuhihnaa pitkin. Kätevää! Olisi tosin ollut kiintoisaa käydä syömässä myös jossain "oikeassa" sushiravintolassa ja vertailla makuelämyksiä. 

Onigiri ja automaattitee.

Sushin lähisukulainen on onigiri, riisistä tehty, merilevään kääritty kolmionmallinen kakkunen jonka sisällä on täytteenä esim. tonnikalaa ja majoneesia. Niitä otettiin useasti evääksi laukkuun ja syödä mutusteltiin puistonpenkillä tai junassa istuskellessa. Olisipa juhlaa jos Suomenkin marketeista ja R-kioskeilta saisi onigireja! Lisäksi Japanissa tuntuu olevan joka kulmalla automaatteja, joista saa kylmää ja kuumaa juotavaa (kuvan automaattitee esimerkiksi oli lämmintä!), jäätelöä, keittoja ja nuudeleita. Nuo automaatit toimivat pitkän päivän pelastuksena, jos tulee taivaltaneeksi liian pitkään ilman evästä ja väsy meinaa iskeä kesken kaiken. Ja kun suurin osa nähtävyyskohteistamme oli ulkoilmassa, viileimpinä päivinä oli juhlaa saada lämmintä teetä tai kaakaota automaatista ilman sen suurempia toimenpiteitä. 

Ruoka on yksi niistä asioista, mitä olisin halunnut tuoda Japanista tuliaisina kotiin. Harmi kun se ei oikein toiminut käytännössä. Onneksi merilevää ja wasabi-tahnaa sentään saa jo meikäläisistäkin marketeista, niillä pääsee jo alkuun. 

Japan Times: Kiyomizudera ja Todaiji

Aloitetaan nähtävyyksiin tutustuminen kahdella temppelillä, joista molemmat ovat Unescon maailmanperintökohteita. 

Kiyomizudera on noin vuonna 780 rakennettu buddhalainen temppeli, jonka yhteydessä toimii myös Jishu shrine, rakkauden jumalattarelle omistettu shintopyhättö. Kiyomizudera on yksi Kioton vierailluimpia nähtävyyksiä ja se lisättiin Unescon maailmanperintökohteiden listalle vuonna 1994. Temppelin vieressä kohoava Koyasu-pagoda on Japanin korkein kolmikerroksinen pagoda. 

Kiyomizuderalle saavuttiin kapeaa katua pitkin, jonka varrella oli puoteja vähän joka lähtöön; oli puoti jossa myytiin vain viuhkoja, oli keramiikkakauppoja, makeispuoteja, turistisälää myyviä puoteja, you name it. Japanissa on handlattu jotenkin erityisen hyvin tämä myymälöiden ja erityisesti vending machinesien ymppääminen nähtävyyksien yhteyteen. Jokaisella temppelialueella missä vierailtiin oli useita automaattikeskittymiä joista sai ruokaa ja juomaa joka lähtöön. Ei tarvinnut turistin kulkea nälkäisenä. 

Temppeliä katsellessamme matkaoppaamme valitteli, että no kun täällä nyt on vähän tämmöistä kun ei ole ruska eikä vielä sakura-aikakaan, että kun on ankeaa ja harmaata. Esitimme pontevan vastalauseen että no ei ole ankeaa, kun paikka on näin hieno ilman mitään erityisefektejäkään! Oltiin liikkeellä juuri oikeaan aikaan vuodesta siinä suhteessa, että sen enempää Kiyomizulla kuin missään muuallakaan ei ollut hirveästi muita turisteja eli saatiin toikkaroida ympäriinsä ihan rauhassa. Ja kaikki muut turistit joita nähtiin olivat pääasiassa japanilaisia, kiinalaisia ja korealaisia, eli muita länkkäreitä ei hirveästi mestoilla parveillut. Nopeasti tulikin tavaksi ihmetellä ääneen ja hyvä jos ei osoitella sormellakin, jos nähtiin jossain muita länsimaalaisia. 

Todettiin, että nämä japanilaiset temppelit ovat sellaisia interaktiivisia, että siellä kuuluu itse tehdä ja osallistua. Kiyomizulla esimerkiksi käytiin kävelemässä "Buddhan kohdussa", eli pimeänpimeässä käytävässä jossa seurattiin vasemmalla kädellä puista helminauhaa, pyöräytettiin rukouskiveä ja esitettiin sille toive, juotiin lähdevettä opiskelumenestyksen takaamiseksi ja heitettiin kolikoita laariin, sekin hyväksi onneksi - ja lahjoitukseksi temppelille. 

Kiyomizudera, Kioto. Kuva: Unia

Alunperin 750-luvulla rakennettu Todaijin temppeli Narassa on maailman suurin puurakennus. Nykyinen versio on rakennettu 1600-luvulla ja on kooltaan vain kaksi kolmasosaa alkuperäisestä, mutta pitää silti maailman suurimman puurakennuksen titteliä hallussaan. Todaiji pitää sisällään Daibutsun, Japanin suurimman pronssisen Buddha-patsaan, joka kohoaa 15 metrin korkeuteen. 

Jos tarkkoja ollaan, Todaiji on laaja temppelialue, jolla on monia rakennuksia ja Daibutsu Hall eli se suurin rakennus on vain yksi niistä. Mutta on se iso. Ja kun käytiin ihmettelemässä sitä 15-metristä Buddhaa, tuli kyllä oma pienuus mieleen aika vahvasti. Daibutsu Hallin spesialiteetti on erään pylvään juuressa oleva reikä, joka on saman kokoinen kuin tuon Buddha-patsaan sierain. Sanotaan, että jos mahtuu ryömimään läpi tuosta kolosta, se koituu onneksi seuraavassa elämässä - tai jotain sen suuntaista. En kyllä yrittänyt. Koululaisten keskuudessa se on kuulemma suosittua hupia, mutta itse en kokenut olevani ihan samaa kokoluokkaa kuin japanilainen ala-asteikäinen. Vaikka kyllä siitä kuulemma vanhuksetkin ryömii läpi ihan yhtä lailla. On ne hurjia. 

Todaiji temple, Nara. Kuva: Unia

Nara on siitä jännä kaupunki, että siellä asuu irrallaan japaninpeuroja, kavereiden kesken ihan vaan bambeja. Erityisesti temppelialueella peuroja on runsaasti, siellä kun on parhaat mahdollisuudet saada herutettua turisteilta herkkuja. Ja jos ei irtoa hyvällä, niin sitten pahalla - ovat nimittäin yhtä ahneita kuin lokit, kyllä häviää onigiri tai jäätelö kädestä aika vikkelään jos ei pidä varaansa. 

Peuroja Nandaimon-portille johtavalla kadulla Narassa. Kuva: Unia

Ja tällä kertaa en muuten lupaa etukäteen mitään seuraavan postauksen sisällöstä, niin eipähän tule paineita!  

Japan Times, johdanto

On yllättävän vaikeaa ruveta kirjoittamaan minkäänlaista matkaraporttia, kun pää on vielä niin täynnä Japania. Selailen kuvia (joita on ihan liian paljon) ja yritän päättää, mistä olisi järkevää kertoa. Päivä päivältä -selonteko jokaisesta temppelistä ja ravintolasta tuntuu itsestäkin pitkäveteiseltä ajatukselta, saati että joku raukka joutuisi sellaista lukemaan. Ei siis sellaista. Ehkä teen niin, että kertoilen eri päivinä eri asioista; ruuasta, nähtävyyksistä ja muista kummallisuuksista. Eikö kuulostaisikin ihan hyvältä suunnitelmalta? Sitähän minäkin. 

***

Kaksi viikkoa on hyvin venyvä aikakäsite. Kaksi viikkoa kotioloissa tuntuu yleensä ikuisuuden pituiselta, eikä siinä ajassa silti yleensä ehdi tapahtua juuri mitään. Kaksi viikkoa matkalla tuntui hirveän lyhyeltä ajalta, mutta silti ehdittiin tehdä ja nähdä vaikka mitä. Kotiin tultua puolestaan tuntui, että olimme olleet poissa ikuisuuden; posti oli ehtinyt röykkiöityä, huonekasvit kuivahtaa, päivä pidentyä merkittävästi ja lumikinokset kasautua ihan järkyttävän korkuisiksi. 

Kahdessa viikossa ehtii nähdä yhtä ja toista, mutta toisaalta se on kuitenkin hirveän lyhyt aika tutustua uuteen kulttuuriin. Kieltä taitamattomalle kaikki hienoudet ja vivahteet eivät aukea, mutta toisaalta oli mielenkiintoista  katsella vierasta kulttuuria ikään kuin lapsen silmin, lukutaidottomana. Jopa ruokakaupassa käynti oli jännittävää, kun pakkauksista ei aina voinut olla varma, mitä ne pitivät sisällään. Ilman Japanissa vaihdossa olevaa ja kieltä osaavaa ystäväämme olisimmekin olleet auttamatta hukassa. Hän johdatti suunnattomalla kärsivällisyydellä meidät junasta toiseen ja temppelistä toiseen ja tuli pelastamaan jos paikallisten kanssa kommunikoidessa kielimuuri kävi ylipääsemättömäksi. Ja mikä tärkeintä, häneltä saimme katon päämme päälle oleskelumme ajaksi; kalliin hostellin sijasta majailimme hänen pikkuruisessa vuokrayksiössään ja nautimme japanilaisesta rakennustekniikasta, jossa ei tunneta käsitettä lämpöeristys. 

(Tässä vaiheessa lienee syytä huomauttaa, että matkaseuranani oli nuorempi siskoni, en siis käytä itsestäni kuninkaallista monikkoa niin kuin joku voisi ehkä erehtyä luulemaan. En sentään arvosta itseäni ihan niin korkealle, vaikka suuret luulot toisinaan onkin.)

Ystäväni kautta saimme tilaisuuden kurkistaa myös yliopistoelämään ja tutustua muihin vaihto-opiskelijoihin, mistä seurasi se, että oma mielitekoni lähteä vaihtoon leimahti taas täyteen liekkiin. Kun vain vielä osaisi päättää, että minne! Ehkä Japaniin, ehkä johonkin muualle.

Mutta niin. Kahdessa viikossa ihastuin Japaniin kovasti, mutta löysin siitä myös omat huonot puolensa suhteessa kotimaan oloihin. Näin lyhyen oleskelun jälkeen arvioisin, että Japani on tällaiselle gaijinille hyvä maa vierailla tai asua lyhyen aikaa, mutta pysyvästi muuttaminen vaatisi aika paljon sopeutumista. 

Ryoanji Stone Temple, Kyoto. Kuva: Unia

Huomenna sitten nähtävyysjuttuja! 

Tadaima!

Kotona ollaan taas. Lievää kulttuurishokkia ynnä aikaerorasitusta pukkaa, mutta eiköhän se arki tästä lähde jotenkin rullailemaan kunhan pari päivää ensin ihmettelee. Ja kunhan olen ihmetellyt ja pistänyt ajatuksia ja kuvia järjestykseen, palaan asiaan jonkinlaisen matkareportaasin merkeissä. (Mitäköhän tuli luvattua...)