Törmäsin eilen surffatessani upeisiin bändi/keikkajulisteisiin ja kun selvittelin tarkemmin niiden alkuperää, löysin niiden takaa taiteilijan nimeltä Jason Munn. Munn on tehnyt julisteita useille indienimille kuten Ben Gibbard, The National, The Morning Benders ja niin edelleen. Munnin grafiikka on juuri sellaista mykistävän tyylikästä ja yksinkertaista, jollaisen tekemisestä itse voin vain haaveilla. Tästä saisikin aiheen yhteen Haluaisin olla -postaukseen: haluaisin olla graafinen suunnittelija, mutta edellytyksiä siihen ei ole suotu, terveisin "Piirrustustaito nolla".
Joka tapauksessa antaa julistetaiteen puhua puolestaan. Kaikki julisteet osoitteesta www.jasonmunn.com, katsokaa sieltä lisää.
Samettivallankumouksesta voisin oikeastaan tarinoida vähän paria lausetta pidemmältikin, bändi kun oli pari vuotta sitten itselleni hyvinkin lähellä sydäntä. Nykyisellään tämä joensuulaisorkesteri viettää hiljaiseloa, kun jäsenet ovat hajaantuneet pitkin maailmaa aina Afrikkaa myöten. Ville Härkönen & Velvet -yhtyeen perustuksilta vuoden 2007 paikkeilla rakennettu Samettivallankumous on/oli kummallinen sekoitus kantria, iskelmää, rokkia, poppia ja vaikka sun mitä. Livenä yhtye oli hymyjä ja auringonpaistetta mutta myös ekstaattista antautumista musiikin vietäväksi; varsinkin Täällä mies, kuuleeko nainen? -debyytiltä löytyvän Pääskynen -kappaleen loppuprogeilut olivat sellaista rutistusta, että siinä oli yleisöltäkin taju kankaalla biisin jälkeen. Mutta ennen kaikkea Samettivallankumouksesta tuli aina hyvä mieli, ja se jos mikä on musiikissa tärkeää.
Keväällä 2009 Sammareilta ilmestyi kesäbiisiksi mitä oivallisimmin soveltuva ralli Juhannus, joka harmi kyllä on jäänyt bändin tähän mennessä viimeiseksi julkaisuksi. Toinen harmin aihe on se, että vaikuttaisi siltä että biisi on kuunneltavissa vain MySpacesta, muualla en ole siihen törmännyt. Mutta siitä huolimatta että MaiSpeis on syöveristä, toivon että uskaltaudutte sinne kuuntelemaan kyseisen kappaleen. Juhannus kun on jo ovella!
Samettivallankumouksen ainokaiseksi jäänyt kokopitkä Täällä mies, kuuleeko nainen? puolestaan on kuunneltavissa Spotifyssa, suosittelen lämpimästi kokeilemaan ainakin kappaleita Ameriikka, Teit oven ja Siitä vaan jos ei ole aikaa koko levylliselle. Jos ei tule hyvä mieli, saat rahat takaisin.
Samettivallankumous Ilosaarirockissa 2008.
Palataan asiaan juhannuksen jälkeen, juhlikaa greisisti ja olkaa hukkumatta!
Edit:Kah kun vähän aikaa MySpacea ihmettelin niin löytyihän sieltä sekin embed-vaihtoehto! Eli ta-daa, nyt ei tarvii vaivautua avaamaan uutta välilehteä:
Tätä jos ei joku ole kuullut niin hassusti on asiat. Kesäajan cowboy on oikeastaan Husky Rescuen ainoa biisi josta suuremmin välitän, mutta se onkin sitten sitäkin parempi. Aivan upea kesätunnelmointi muutaman (okei useamman, ilmestyi 2004) vuoden takaa.
Kas kun on aika taas päässyt rientämään! Tässä on ollut kaikenlaista meininkiä meneillään kun ystävä palautui Japanista, kirjallisuuden esseiden palautuspäivä kolkuttelee ja on eräskin harrastelijahamppareiden taidenäyttelyprojekti tuotettavana niin siitä hyvästä on blogi sitten jäänyt vähän omiin oloihinsa. Mutta nyt korjataan se tilanne taas hetkeksi, sillä tänään jutellaan bändistä nimeltä Cold Mailman.
Cold Mailman on norjalaista indieherkistelyä ihanimmillaan. Kaksi albumia (How To Escape Cause And Effect 2008, Relax, The Mountain Will Come To You 2010) julkaissut bändi mainitsee vaikutteikseen muun muassa Kings of Conveniencen, Whitest Boy Aliven sekä progemmalta osastolta esimerkiksi Toolin ja King Crimsonin. Tämän vuoden puolella bändi on julkaissut omaa nimeään kantavan viiden biisin ep:n, joka löytyy Spotifysta samoin kuin kakkosalbumikin.
Jos ei ole aikaa perehtyä bändiin laajamittaisemmin, lienee syytä painaa korvan taakse talteen Relax, The Mountain Will Come To You -albumilta irroitettu single Pull Yourself Together And Fall In Love With Me. (Ikään kuin bändi olisi mieltynyt pitkiin nimiin?) Drowned in Soundin mukaan bändi itse on vakuuttunut siitä, että "this is the song the people of indie should send to their dearhearts if they really want to win them next week. " En uskalla olla tästä eri mieltä, sen verran vahvasti kappale puhuttelee.
Tipauttelen näitä kesäbiisejä tänne silloin tällöin sitä mukaa kuin tulee mieleen. Aloitetaan sillä itsellään, eli Goonin Kesäbiisillä. Tämä oli pari kesää sitten ahkerassa kuuntelussa ja edelleen saa leveän hymyn aikaan. "Jos saan tämän kesän olla vaan niin pitkän pimeän talven jaksan taas." Se on menneinä kesinä ollut enimmäkseen liikaa toivottu, mutta tänä kesänä toiveissa toteutua. Mitä nyt vähän jotain gradua pitäisi tehdä, mutta sitä ei lasketa.
Koskaan en ole ollut erityisen aktiivisesti kiinnostunut Mogwaista, kun en ole uskonut oman huomiokykyni riittävän bändin musiikille. Siskoni puolestaan on kovasti kallellaan Mogwain suuntaan, siksipä Hardcore Will Never Die But You Will onkin soinut huushollissamme ja automatkoilla menneen talven mittaan lukemattomia kertoja. Salakavalasti albumi on kaivertanut tietään tajuntaani; ensimmäiseksi havahduin San Pedron melodiaan jokunen kuukausi takaperin ja tiedustelin siskolta kappaleesta. Sittemmin olen toisinaan pyytänyt, että otas Mogwaita mukaan kun ollaan lähdetty autoilemaan. Tänään yllätin itseni ensimmäistä kertaa kuuntelemasta albumia oma-aloitteisesti, ilman että siskolla oli asiaan osaa tai arpaa. Alanko minäkin, vannoutunut poppari, kallistua parta-progen suuntaan?
Ja Rokkailuhan jatkuu. Siinä missä lauantai painottui suurelta osin Rekkalavan suuntaan, sunnuntaille en ole ohjelmasta ympyröinyt yhtään Rekkalavan bändiä. Festarikävijän elämä on valintoja täynnä.
Sunnuntai alkaa kello 13 Sue-lavalta, jossa soittaa Minä ja Ville Ahonen. Sen verran runsasta hehkutusta ryhmä on saanut osakseen, että onhan sitä mentävä katsomaan. Täytyy tunnustaa että vasta juuri ennen kuin aloin kirjoittaa tätä postausta kaivelin bändin MySpacen esiin ja laitoin soimaan. Ensimmäisistä tahdeista ja laulajan äänestä tulee mieleen Aleksi Ojala, kind of.
Leppoisan aloituksen jälkeen Rokkisunnuntai jatkuu päälavan tuntumassa Samuli Putroa kuunnellen. Putron keikka Kerubissa jäi harmi kyllä väliin kun olin muualla silloin, mutta paikataan aukko sitten heinäkuussa. Älä sammu aurinko saa aivan varmasti Laulurinteelle kerääntyneen yleisön laulamaan - kovaa ja hymyillen.
Sittenpä olisikin aika talsia Rentolavan suuntaan, missä soittelee kello 15 Uusi Fantasia. Tähänkin ryhmään on itselläni melko ohut tarttumapinta ja hittibiisi Liian myöhään herättää lähinnä negatiivissävytteisiä muistoja (mistä on kiittäminen kelloradiota ja varhaisia aamuherätyksiä syksyllä, kun kappale oli tiheimmässä rotaatiossa YleX:llä), mutta siitä huolimatta jokin Uudessa Fantasiassa kovasti kiehtoo ja aion ottaa asiasta lisäselvyyttä ennen Rokin melskeitä.
Tässä välissä on aika hengähdystauon ja ruuan metsästyksen, kun päälavalla melskaa Stam1na ja Rekkalavalla joensuulainen Dusha Pitera, yksi harvoja suomalaisia bändejä (jos ei peräti ainoa, mistä minä tiedän?) jotka tekevät musiikkiaan venäjäksi ja ovat myös käyneet rajan takana esiintymässä.
Se virallinen Rokkieväs.
Kello 17 Sue-lavalla soittaa seuraava indiekiinnostus, vahvasti Amerikkaa huokuva The Latebirds. Myöhäisten lintujen jälkeen voisi joko lepuutella jalkojaan (mikä on aina hyvin varteenotettava ajatus) tai mennä kuuntelemaan päälavalle Stellaa tai Rekkalavalle Pertti Kurikan nimipäiviä. Jalkojen lepuuttelun voi tietenkin myös yhdistää kumpaan hyvänsä bändiin, kun valikoi istumapaikkansa taktisesti oikein. Stellahan julkaisi uuden levynsä toukokuussa ja olen kyliltä kuullut kommentteja, että bändin sointi on muuttunut entistä suuremmaksi ja ehkä progemmaksikin. Sen verran olen itse ehtinyt uutta Stellaa kuulla, että voisin myöntyvästi hymistellä noihin kommentteihin.
Jalkojen lepuuttelu tulee tarpeeseen, sillä seuraavassa slotissa on itselleni tärkeimmän ja odotetuimman Rokkivieraan vuoro, kun Blackfield soittaa YleX-teltassa kello 19. Welcome to my DNA -albumia en ole vielä hankkinut, mutta kiinnostaa kyllä kuulla, mihin suuntaan Wilson-Geffen-parivaljakon yhteistyö on lähtenyt kehittymään. Albumilta julkaistu Waving -single ei oikein vakuuta, mutta kokonaisuutta ei ole ennenkään kannattanut tuomita sinkkujen perusteella. Tältä keikalta odotan joka tapauksessa vähintäänkin tunteenpurkauksia ja hienoutta ja liikuttuneisuutta. Jos ei niitä tule, olen hyvin pettynyt itseeni - tai bändiin.
Blackfieldin jälkeen takki alkaa olla aika tyhjä. Jos vielä jaksaa, voisi käydä heilumassa päälavalla soittavan Madnessin tahtiin, sillä ska on aina hieno asia. Loppuilta meneekin varmaan alueella hengaillessa, sillä illan viimeiset bändit ovat jo Käy-Tsekkaamassa-Jos-Vielä-Jaksat -osastoa. Red Sparowes kyllä kiinnostaisi, mutta joku roti nyt kuitenkin, ja Neljä Ruusua...No, se on Neljä Ruusua. Mutta eihän sieltä kuitenkaan raaski lähteä kesken pois, joten luultavasti istun Neljät Ruusut jossakin päälavan tuntumassa rinteellä ja suren sitä, että kohta tämäkin hienous jo päättyy ja sitten kesä on ohi. Mikä siinä onkin, että joka vuosi kesä tuntuu päättyvän siihen, kun Ilosaari vaikenee, siitäkin huolimatta että säiden ja kaiken muunkin puolesta kesä jatkuu parhaassa tapauksessa vielä lähes puolitoista kuukautta. Mutta niin se vain menee. Rokkisunnuntai-illasta alkaa jälleen vuoden mittainen odotus.
Kun tuskailee lähestyvän valmistujaisviikonlopun aiheuttamassa juhlavaatekriisissä, sitä käy mielessä että miksei vaan saisi laittaa päälleen farkkuja, tennareita ja uutta t-paitaansa, joka on ehkä maailman hienoin paita. Mutta kun ei, kun on näitä etikettejä ja muita jotka pitää huomioida. Mutta on se silti ihan tosi hieno paita.
