Kesäreissu Helsinkiin

Saatiin viime perjantaina ystävien kanssa kesän paras ajatus ja päätettiin lähteä visiitille Helsinkiin. Itselleni kesäinen Helsinki ja sen nähtävyydet oli vielä jokseenkin kokematon elämys, joten päätettiin ottaa turistimoodi päälle ja visiteerattiin Korkeasaaressa, Suomenlinnassa ja Heurekassa. Keltaisessa jäänsärkijässä piti toki käydä pyhiinvaellusmatkalla ja torstaina shoppailtiin Kalliossa puistokirppiksellä. 

Keltaisesta jäänsärkijästä mukaan lähti The Futureheadsin News and Tributes (käytettynä), Biffy Clyron Only Revolutions (lopultakin!), The Drumsin s/t ja siskolle Daft Punkin Discovery. Kirppikseltä löytyi Teenage Fanclubin Songs from Northern Britain ja Rasmuksen Playboys (kyllä, olen sitä mieltä että Rasmuksen kaksi ensimmäistä levyä on oikeasti kuuntelemisen arvoisia!) sekä Entouragen kausiboksi (jonakin hämäränä Japani-versiona tosin, mutta eiköhän se futaa ihan hyvin), Saksikäsi Edward ja David Lynch-elämäkerta Lynch on Lynch. Sen kohdalla meinasi käydä klassinen virhe: laskin kirjan hetkeksi kädestäni kaivaakseni kolikoita lompakosta, niin eikös vain joku jo ehtinyt käydä siihen käsiksi ostoaikeissa. Onneksi ehätin väliin, muuten olisi saattanut kirja karata ihan nenän alta. 

Helsinginvierailun saalista.

Keskiviikkoiltana lähdettiin Lepakkomieheen, kun keikkalistoja tutkiskellessa huomattiin että Ukkosmaineen Klaus Thunder viettää siellä kolmekymppisiään keikan merkeissä. Ilta olikin ihan mahtava, keikka oli loppuunmyyty ja alakerran lämpötila oli varmasti saunomalukemissa. Keikan huipensi encorena kuultu Nöpönenä, jonka bändi esitti yleisön joukossa ja sen päätteeksi ryhmähali kaikkien paikalla olleiden kesken. Jos ei sitä ennen ollut hiestä märkä, sen jälkeen oli aivan varmasti. 

Summa summarum, kivaa että lopultakin oli aikaa olla pääkaupungissa useampi päivä ja fiilistellä sen tunnelmaa vähän paremmin. Aiemmat vierailut on aina jääneet lyhyiksi ja ankeiksi joten en ole koskaan oikein lämmennyt Helsingille, mutta nyt huomasin jo miettiväni, millaista siellä olisi asua. Ankeat talvikokemukset tosin painavat vaakakupissa edelleen aika paljon, joten epäilen että kunhan tie aukeaa Joensuun ulkopuolelle, se ei vie ensimmäisenä Helsinkiin. 

Kaihon, kaipuun ja levottomuuden biisejä

Seuraa ensimmäinen interaktiivinen postaus tämän blogin historiassa! Hyvät naiset ja herrat, kirjoittelin tässä taannoin siitä arkista eloa kaihertavasta tunteesta, kun tuntuu että pitäisi olla jossain muualla kuin on ja tekemässä jotain muuta, elämässä. Jos ette ole kärryillä, vilkaiskaa kyseinen teksti täältä. Nyt minulla olisi teille toimeksianto: kertokaa minulle biisejä, jotka teistä tavalla tai toisella liittyvät tuollaiseen olotilaan, kun on kaipuu jonnekin pois tai muuten vain sellainen olo että nyt tarvitaan jotain äksöniä elämään, muutosta, mitä tahansa! Tarvitsen lisää noita kyseisenlaisia biisejä että voin niitä sitten syksyn tullen kuunnella ja ahdistua lisää.  Antakaa kommenttiboksin ropista! Tietysti jonkinlaiset perustelut on aina kivaa luettavaa, että miksi juuri tämä biisi. 

Lopuksi vielä ultimate kaihobiisi näin kesän taittuessa jälkipuoliskolleen. Kesän loppumisen ahdistus alkaa aina näin Rokin jälkimainingeissa kun lasten koulureput ilmestyvät kauppoihin. Nyyh. 

Vähän jänskättää, että tuleeko yhtään kommenttia. Tässä testataan lukijakunnan (sitä tiettävästi on) aktiivisuus. 

Rakkauden Rokki 2011, osa 2/2

No ja sitten päästään asiaan! Tämän vuoden Rokin voisi tiivistää omalta osaltani seuraavanlaiseen listaukseen:

Ihastuttaja: Rubik
Tanssittaja: Satellite Stories

Tajunnanräjäyttäjät: Melt-Banana, Red Sparowes

Itkettäjä: Samuli Putro

Hämmentäjä: Blackfield
Festariruoka: Kevätkääryleet
Fanihetki: Steven Wilson & Aviv Geffen

Ehdin käydä katsomassa tietysti myös monta muuta keikkaa, mutta tuossa tärkeimmät. Mutta jos asiaan paneudutaan vähän tarkemmin niin toden totta, lauantain aloituspaikalla YleX-teltassa soittanut Rubik oli ihana. Yleisöä ei ollut hirvittävän paljon, mutta paikalle vaivautuneet olivat heti fiiliksessä mukana ja oli ihanaa nähdä ympärillään hymyileviä ja tanssivia ihmisiä. (Mie viljelen nyt ihan liikaa sanaa "ihana" ja "ihastuttava" mutta kun siltä nyt vain tuntuu, eli en ole edes pahoillani.)

Rubik. Kuva: Laura Hotulainen

Kuten etukäteen uumoilinkin, heti Rubikin jälkeen Rekkalavan avannut Satellite Stories sai kuin saikin tanssit aikaan ja yleisöä oli ilahduttavan paljon varhaiseen ajankohtaan nähden. Oli hienoa katsoa, miten bändi itsekin tuntui olevan vilpittömästi innoissaan saamastaan vastaanotosta; varsinkin solisti Esalla tuntui olevan suupielet korvissa koko keikan ajan. Äärimmäisen hyvillä mielin matka jatkui merchandise-kojun kautta YleX-telttaan kuuntelemaan Villa Nahia, joka huojutti yleisöä. 

Lauantain Rentolava-annos tuli Raappanan muodossa, sunnuntaina tanssittiin Uuden fantasian tahdissa. Freemanin fiittaus oli tietysti keikan odotetuinta antia ja sieltähän se Liian myöhään tulikin. Viikonlopun kotikaupunkilaiset Holik ja Dirge Organ molemmat vetivät varmat keikat pienehköille yleisöille. Kuten verkkotoimitus jutussaan totesi: "Hyvät joensuulaiset, saa niitä oman kaupungin bändejäkin diggailla aivan avoimesti!" 

Lauantain kohokohta oli tietysti japanilainen Melt-Banana, jota oli odotettu kaikki raajat ristissä siitä pelosta, että entä jos jokin vielä meneekin vikaan ja bändi joutuu peruuttamaan. Onneksi mitään ei sattunut ja bändi saatiin Sue-lavalle olemaan häiritsevän sekopäinen ja ihana! Oli hienoa katsoa, miten keikan aikana eturivin suunnasta huojui aina toisinaan täysin kaikkensa antaneen näköistä porukkaa, joka suuntasi ulkoilmaa kohti viilennyksen toivossa. Itse pysyin miksauskopin tuntumassa turvassa eturivissä riehuvalta pitiltä, joka tuntui vain yltyvän loppua kohden. Keikan hienointa antia olivat bändin soittamat kahdeksan lyhyttä kappaletta, jotka olivat todella lyhyitä; muutamien sekuntien pituisia meluvalleja, joiden väliin solisti Yasuko Onuki heläytti kimeällä äänellään "kiitos!" ja yleisö puhkesi villeihin aplodeihin. Oli se hienoa. 

Melt-Banana. Kuva: Laura Hotulainen

Sunnuntain aloitti omalta osaltani Samuli Putro, joka sai vasta heräilevän rokkikansan huojuskelemaan ja taputtamaan innokkaasti mukana. Putro antoi tästä tunnustusta ja kiitosta kehuen yleisöä ihanaksi, kun näimme taputtamisen vaivan krapulasta huolimatta. Itselleni erityisesti Älä sammu aurinko ja Tuhkaa korulippaassa saivat itkun silmään ja palan kurkkuun ja samalla haihtuivat kaikki epäilykset siitä, sopiiko Putro päälavalle. Mieshän oli siellä kuin kotonaan ja yleisö suorastaan söi hänen ja hurmaavan viulisti Elina Katajamäen kädestä. 

Samuli Putro. Kuva: www.ilosaarirock.fi

Sunnuntain ja koko viikonlopun viimeistelevä oh-my-god-fanihetki tuli, kun bongasin parivaljakon Steven Wilson - Aviv Geffen tallustelemassa rennosti selkäni takaa. Onnistuin kokoamaan itseäni sen verran että kävin kohteliaasti tiedustamassa herroilta nimikirjoitusta (ihailtavan sujuvalla englannilla tilanteen jännittävyyden huomioon ottaen) ja sain haluamani kohteliaiden toivotusten kera. Tämä hetki korvasi aika paljolti sen, ettei Blackfieldin keikka sitten loppujen lopuksi ollut läheskään yhtä tajunnanräjäyttävän hieno kuin olin odottanut etukäteen. En kuitenkaan jaksanut tästä ottaa murhetta puseroon, vaan olimme toverieni kanssa lähinnä hämmentyneen huvittuneita muun muassa herra Geffenin paitamanööverien ansiosta. 

Blackfield on livenä mielenkiintoinen paketti, kun Wilson on lavaesiintyjänä tunnetusti jokseenkin hillitty ja Geffen puolestaan suorastaan glamiin päin kallellaan dramaattisine elkeineen. Vanhempi biisimateriaali toimi hienosti, mutta uudemmista en ole vieläkään täysin vakuuttunut. Ehdin kuunnella Welcome to my DNA:n läpi pari kertaa ennen keikkaa ja jotenkin siitä jäi vähän laimea kokonaiskuva. Että Porcupine Treen seuraavaa Suomen vierailua odotellessa. 

Blackfield ja Geffenin paitamanööveri. Kuva: www.ilosaarirock.fi

Vaimeahkon jälkimaun jättäneen Blackfieldin jälkeen illan ja koko festarin viimeiseksi jäänyt rasti Red Sparowes oli positiivinen yllättäjä, jonka lähestulkoon olin suunnitellut jättäväni väliin. Onneksi en jättänyt, sillä seisoin koko keikan ajan paikoillani huojuskellen muun yleisön mukana kun bändi ryöpytti äänivalliaan aaltojen lailla ja kaikki ajatukset tyhjenivät päästä keikan ajaksi. Screeneillä pyörivät videot olivat välillä aika ahdistaviakin, mutta samalla tosi hypnoottisia. Huomasin jossain vaiheessa piilolinssien kuivuneen kiinni päähän kun olin unohtanut räpytellä, tuijotin vain kalantuijotusta jonnekin tyhjyyteen näkemättä oikeastaan mitään.

Sparowesien jälkeen kompuroin räpytellen ulkoilmaan ja totesin, että eiköhän tämä ollut tässä. Kotiin päin hipsiessä tosin tuntui siltä, että jos armoa anelevat jalat ja selkä yhtään antaisivat periksi, tekisi mieli lähteä vielä Kerubiin tanssimaan The Capital Beatin tahdissa, mutta pakko oli uskoa kun fysiikka sanoi että nyt ei muuten enää pysty, festaroidaan sitten ensi vuonna lisää. 

Paljon onnea Ilosaarirock 40v! 

Lauantai-ilta ja Hudahuda. Kuva: Laura Hotulainen

Rakkauden Rokki 2011, osa 1/2

No huh huh, tyypit, huh huh. Rokki oli taas juuri niin luotettavan ihana kuin sopi odottaakin ja nyt on taas kroppa ihan vainaa eikä tänään kyllä lähdetä kotikynnyksen yli yhtään mihinkään. Sen voi suorastaan tuntea luissaan kuinka kaupunki tyhjenee ympäriltä sillä aikaa kun itse lojuu kotisohvalla hyvittelemässä kovia kokeneita kävelyelimiään. 

Minun osaltanihan Rokki alkoi jo maanantaina Kerubista, jossa oltiin ystävän kanssa kuulemassa Rokkirauhan julistusta ja Suomi-indien kolmea cowboyta eli Leinonen-Härkönen-Laurila-trioa, jotka soittelivat omia suosikkejaan Ilosaarirockin 40-vuotisen taipaleen varrelta. Keikalla kuultiin muun muassa Ville Härkösen versio Jenni Vartiaisen Duran Duranista, mutta myös vanhempia Rokkiklassikoita. Rokkirauhan julistus mukaili perinteistä joulurauhan julistusta, ja olisikin mukavaa jos siitä kehittyisi jokavuotinen perinne.

Ville Leinonen helteisellä Kerubin terassilla. Kuva: Unia

Koko viikon ajan torin ympäristössä oli hyörinää ja pyörinää Popkadun merkeissä, ja tulipa itsekin pysähdyttyä pariin otteeseen kuuntelemaan katusoittajia ja fiilistelemään festaritunnelmaa. Muun muassa torilavalla esiintynyt paikallinen folkpop-bändi Himotus oli oikein ihastuttava.

Tiistaina ja keskiviikkona olin talkoohommissa rakentamassa Ravileirintää hyvin vaihtelevien sääolosuhteiden armoilla. Oli tuulta, paahdetta ja ukkosta eli keliä joka lähtöön. Raksailuhommien jälkeen pääsi sitten nauttimaan festaroinnista ja tarjolla olevista ilmaiskeikoista ihan täysin rinnoin: käytiin kaverien kanssa kuuntelemassa ainakin Nopsajalkaa, Saraa ja Eläintä. Nopsajalka sai keskiviikkona Kerubin Saliin aikaiseksi ihan mahtavat Rentolava-tunnelmat! Torstaina oli vuorossa Sara joka soitti uusia biisejään, joista en oikein vielä osannut päättää mitä mieltä olisin. Ihan poppiahan ne vanhempaan tuotantoon verrattuna ovat, mutta Veden äärelle taisi ennakoida tätä kehitystä jo siinä määrin, ettei tämän poppiutumisen pitäisi kenellekään tulla yllätyksenä. Eläin veteli tupaten täydelle Teatteriravintolan lasiterassille koko uuden albuminsa alusta loppuun ja encoreksi muutaman vanhemman biisin. 

Rokkitunnelmointia kirkon takana. Kuva: Unia

Rokkiperjantaita vietettiin toveriporukalla kirkon puistossa, jossa oli yllättävän vähän porukkaa. Sulo-klubille en hankkinut lippua, vaikka Ultramariini olisikin kyllä ollut kiva nähdä. Ilta meni ihmisiä ja festarihumua fiilistellessä oikein kivasti ja nukkumaan piti sonnustautua ihmisten ajoissa että jaksaisi itse viikonlopun sitten tallata aluetta päästä toiseen. Siitä lisää seuraavassa postauksessa, ettei tästä tule ihan hillitöntä romaania.

Uutta kivaa Oulusta: Stache

Stache. Kuva: Anssi Laamanen

No nyt on kivaa indietä taas tarjolla! Oulusta puskee Satellite Storiesin lisäksi myös Stache, joka omien sanojensa mukaan "luottaa päätä nyökyttävään poljentoon, moniäänisiin laulunlurituksiin sekä tarttuviin melodioihin." Moniäänisesti vedetyt kertsit ja jokin jännä Lodgermaisuus biiseissä (erityisesti Girl) antaa Stachelle oman leimansa.

Game on -ep:n nimibiisi on varsin mukava ralli, mutta kaksi muuta raitaa - Girl ja Let it go - ovat ensi kuulemalta varsin paljon toisiaan muistuttavia hitailuja. Spotifysta löytyy myös bändin aiempi s/t -ep, jonka biisimateriaali on jokseenkin diskompaa settiä. Selvää kehitystä ep:iden välillä on kuultavissa, mikä on aina artistin kannalta hyvä juttu. Vanhemmalta ep:ltä Party Boy kyllä tuntuisi kovasti tanssivarvasta vipatuttavalta biisiltä, joka suorastaan kerjää Saturday Night Fever -henkisiä muuvsseja.

Stache - Game On by Stache_band

Stache - Partyboy by Stache_band

Stache soittaa keikan Qstockissa 30.7., joten jos olette sinne päin suuntailemassa niin käykäähän kuulostelemassa ja katsastelemassa, millaista bändin livemeininki on.

PeeÄs: Huomasin juuri, että ainakin Slow Show:n Juhani on myös juur'ikään kommentoinut bändiä ja nähtävästi jokseenkin samoilla linjoilla ollaan, lue vaikka.

Kesäbiisejä: Ginger Ninja

Tänään olin leikkimässä jonkin sortin huonekalujen entistäjää konehallin kynnyksellä ja iäkäs National Panasonic -mankka pauhasi YleXää minkä vanhasta kaiuttimesta lähti. Kun kivat juontajat sitten soittivat Henkilökuntamusiikkia-ohjelmassa Ginger Ninjan Sunshine -biisin, pakko oli pistää tanssien sikli yhdessä ja hiekkapaperi toisessa kädessä viimevuotisen Ruisrockin tunnelmien tulvahtaessa mieleen. Onneksi ei ollut ketään näkemässä.

Ginger Ninja - Sunshine from Meeto Worre Kronborg Grevsen on Vimeo.

PeeÄs. Tämä biisihän oli jo viime vuoden Parhaita juttuja -listan kesäbiisi-osiossa, mutta postasin sen nyt uudestaan ihan siitä ilosta että se sai aikaan hyvää mieltä.

Festarittoman viikonlopun kitisijä

Yhyy. Tänä aamuna olin ajelemassa mökille kun radiossa juttelivat Ruissista. Tuli siinä sitten mieleen että niin, miks mie en ole parasta aikaa ajelemassa Turkuun, miks mie oon menossa mökille siivoamaan? Miks mie olin viime kesänä Ruississa vaikka tänä vuonna siellä olis paljon paremmat bändit? No, elämä on täynnä valintoja ja sattumien summia ja tässä sitä nyt ollaan, kotona kitisemässä kun vois olla festaroimassa. 

Ei mutta oikkeesti sitähän mie vaan, että ihan tolkuttoman hienoa festariviikonloppua kaikille Ruissiin reissaaville tai siellä jo festaroiville! Mie pidän köyhän festarit, kieriskelen kuulokkeet päässä kotinurmella ja kuuntelen The Nationalia ja Elbow'ta ja oon tyytyväinen kun kukaan ei tallo päälle vaan niin voi tehdä täysin turvallisesti. Omat festarointini aloitan sit ensi viikolla, kun Rokkiviikko Popkatuineen kaikkineen pyörähtää käyntiin. Tiistai ja keskiviikko meneekin talkoohommissa, mutta muina päivinä voin fiilistellä koko kesän parasta viikkoa, jolloin ehdottomasti kannattaa olla Joensuussa eikä missään muualla. 

Köyhän naisen kesäfestarit. 

I want to live where soul meets body

Jo pidemmän aikaa minua on vaivannut jonkinlainen levottomuus, sellainen olo että elämä ei ole sellaista kuin sen haluaisin olevan ja että pitäisi olla jossain muualla ja tehdä jotain muuta kuin olen tekemässä - niin lyhyellä kuin pidemmälläkin tähtäimellä. Toisaalta en edes tarkalleen tiedä mitä haluan, joten siinä sitä ollaan. 

Tätä oloa ei ole lainkaan helpottanut matkustaminen, blogien lukeminen, musiikki eikä kirjallisuus. Päinvastoin, ne kaikki ovat vain ruokkineet sisälläni asuvaa levotonta otusta joka vaatii päästä nyt heti paikalla jonnekin muualle, hankkimaan elämyksiä, uusia ystäviä, uusia kokemuksia, se vaatii saada elää enkä oikein tiedä miten saisin sen parhaiten hiljennetyksi tai tyydytetyksi. Lohdullista tässä on se, että niin kirjallisuus, blogit kuin musiikkikin kaikki vahvistavat sen olettamuksen, että en todellakaan ole tämän oloni kanssa yksin, vaan se on universaalia ja vaivannut ihmisiä jo aikojen alusta.  

Kevättalvinen Japanin vierailu ja keväinen visiitti Unkariin ruokkivat tulta todella vaarallisesti. Palava halu matkustaa ei ota laantuakseen ja siksipä onkin vahva aikomus hakea syksyn täydennyshaussa vaihtoon. Sellaiset kirjat kuin Erlend Loen Supernaiivi ja Jack Kerouacin On the Road ovat omiaan aiheuttamaan levottomuutta, varsinkin jälkimmäinen kun on oikea ylistys juuri tuolle levottomuudelle, joka vuosikymmenestä toiseen ajaa ihmisiä tien päälle ja tekemään hulluja asioita vain tunteakseen olevansa elossa. 

Itselleni riittäisi ehkä vähempikin kuin huumeidensekainen liftausmatka Yhdysvaltojen rannikolta toiselle, mutta koko ajan tuntuu siltä että pitäisi tehdä jotain ennen kuin nuoruus on mennyttä kalua. Ok, vielä ei ole hätää, olen toistaiseksi lähempänä kahta- kuin kolmeakymmentä ikävuotta, mutta olen kovasti huolissani siitä miten nopeasti aika on alkanut rientää. Lapsena sitä tuntui riittävän ikuisuuksiksi, miksei enää tunnu siltä? Ja lyhyemmällä tähtäimellä ajatellen, olen jatkuvasti niin huolissani siitä että kesä lipuu taas ohitse ilman että ehdin tehdä mitään, etten pysty tekemään mitään. Pyörin asunnossani miettimässä, miten parhaiten käyttäisin kesäisen hellepäivän ja päädyn tuhlaamaan koko päivän tekemättä mitään. Apua?

Lopuksi pari biisiä jotka jotenkin löyhästi liittyvät tähän omituiseen olotilaan. 

We're allright where we're supposed to be (time means nothing)




Cause in my head there’s a Greyhound station
Where I send my thoughts to far off destinations
So they may have a chance of finding a place
where they’re far more suited than here




and in the daylight we can hitchhike to maine
i hope that someday i’ll see without these frames
and in the daylight i don’t pick up my phone
cause in the daylight anywhere feels like home

Satellite Stories - Kids Aren't Safe In The Metro by satellitestories
We met yesterday at the Tesco
Talked about moving to Sisco
Wohoy, away from the petrol
Kids aren’t safe in the metro

I never thought, that this was the city where I could stay,
Where I could stay
But there was this girl, oh there was this girl with packet of Earl Grey

Kesäbiisejä: Goodnight Monsters

Gotta be the first one on the beach today. Niiden viikonloppuna ohi hujahtaneiden rantakelien paluuta odotellessa. Itse duunasin viime viikon hiki päässä näyttelyn ripustuksia ja avajaisia ja roudasin kahtena päivänä kamoja kirpparilta toiselle, jonka johdosta helteet meni vähän sivu suun. Eilen illalla kaaduin nukkumaan kaikkeni antaneena jo puoli yhdeksältä herätäkseni vasta 12 tuntia myöhemmin. Jonkunlainen työnarkomanismi piilee vissiin tuolla takaraivossa, kun ennen eilistä en ollut tajunnut miten piippuun sitä oli onnistunut itsensä ajamaan. Mutta ihan vapaaehtoisesti ja hyvän asian takia sentään! 

PeeÄs. Samanhenkistä rantamenoa ja -meininkiä löytyy myös The Drumsilta sekä White Wiresilta, jonka Antti ystävällisesti talvella esitteli. Tsek tem aut!