NaNoWriMo 2011

Kalenteri on koko syksyn mitalta aivan järkyttävän täynnä kaikkea tulemista ja menemistä ja tekemistä ja miljoonasivuisten esseiden kirjoittamista, mutta kaikesta tuosta sälästä - jota myös elämäksi kutsutaan - huolimatta aion tänäkin vuonna osallistua marraskuussa NaNoWriMoon. Olen selvinnyt siitä voittajana jo kahtena vuonna, enkä aio antaa tämän vuoden olla poikkeus. 

Mistä on kyse? NaNoWriMo on lyhenne nimestä National Novel Writing Month, joskin nykyisin on kyse ennemminkin International Novel Writing Monthista, mutta nimi on jo vakiintunut joten mitäpä sitä suotta muuttelemaan. Alunperin jenkeistä lähtöisin olevassa projektissa on kyse siitä, että tuhannet harrastajakirjoittajat kirjoittavat 50 000 -sanaisen romaanin kuukaudessa. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta ei se haittaa koska se on ihan hävyttömän hauskaa! Homman pointtihan on se, että ei se laatu vaan se määrä. Tarkoitus on kannustaa kaikkia kirjoittajia hylkäämään liian itsekritiikin, arpomisen ja vätystelyn ja saada heidät (meidät) kirjoittamaan. Välillä teksti voi olla aivan täyttä huttua, mutta pääasia että sanamäärä lisääntyy tasaista vauhtia ja ennemmin tai myöhemmin siitä järkyttävästä hutusta syntyy tarina. 

Tarkoituksena on, että tuon yhden hektisen kuukauden aikana syntyy runko, luonnos jota lähdetään sitten myöhemmin muokkaamaan ja uudelleenkirjoittamaan. Monet wrimoilijat - minä mukaan lukien - eivät kuitenkaan koskaan etene tuohon muokkausvaiheeseen. Riittää, että on taas kerran voittanut itsensä ja aikataulukiireensä ja saanut irti 50 000 -sanaisen tarinan. Sitä tarinaa ei välttämättä koskaan lue kukaan, mutta se antaa silti tilaisuuden paukauttaa henkseleitään edes vähäsen: niin, olenhan melkein kirjailija itsekin. 

NaNoWriMo starttaa puolilta öin, kun kalenteri kääntyy näyttämään marraskuun 1. päivää. Vielä ehtii mukaan! Ei sillä ole väliä, vaikkei olisi minkäänlaista ajatusta siitä, mitä haluaisi kirjoittaa. En minäkään vielä tiedä. Tiedän vain, että tulossa on taas kerran yksi yltiöpäisen sekava ja teessä uitettu marraskuu, joka menee ohitse paljon nopeammin kuin se ilman NaNoWriMoa menisi. Marraskuu on täydellinen kuukausi istua kotona tai kuppilassa kirjoittamassa, mitä silloin muutakaan voi tehdä? 

(Paitsi istua Rokumentissa katsomassa leffoja, festarin loputkin elokuvat julkaistiin viime viikolla. Ne voi tsekata täältä.)

Drive

Tanskalaissyntyisen ohjaaja Nicolas Winding Refnin Drive tuli omaan tietoisuuteeni jotenkin vähän puun takaa, mutta kun sisko kävi katsomassa sen ja tuli kotiin innosta puhkuen, päättelin että tässä on leffa joka on nähtävä.  Menestys Cannesissa sekä neo-noiriksi nimittely luonnollisesti lisäsivät kiinnostusta pätkää kohtaan ja hälvensivät oitis orastavat epäilyt että "no se on taas vaan joku autoleffa".

Eihän se ennakkohype hukkaan mennyt: eilen illalla leffan jälkeen olo oli samanlainen kuin keväällä, kun kävin katsomassa Somewheren: sitä jotenkin vaan hehkui, kun juuri nähty leffa oli niin hyvä! Monta kertaa elokuvan aikana kävi mielessä, että tämä ja tämä asia olisi voinut mennä niin pahasti pieleen mutta kun ei mennyt! Sitten sitä vain hykerteli tyytyväisenä penkissään viimeiseen A Real Hero -biisin nostatukseen saakka, joka sekin olisi voinut olla hirvittävällä tavalla korni mutta kun se ei jostain syystä ollut. 

Kuulin jonkun yleisöstä kommentoivan leffan hitautta ja leffaseurani sanoi samaa. Itse en tempoa edes tullut ajatelleeksi, kun en mitään älytöntä toimintaleffaa kuvitellutkaan tulevani katsomaan. En ollenkaan häiriintynyt siitä, että päähenkilöiden välisessä replikoinnissa oli lähes kaurismäkeläisen pituisia taukoja ja että asiat tapahtui silleen mukavan hissuksiin. Kyseessä ei tosiaankaan ollut perinteinen autoleffa, jossa ohuen juonen ympärille on ympätty hillitön määrä takaa-ajoja joissa romuttuu järjetön määrä autoja ja infrastruktuuria.

Elokuvan alkupuoliskosta käytettiin iso osaa siihen, että Ryan Goslingin esittämästä päähenkilöstä rakennettiin  ihanteellista sankarikuvaa: tässä meillä on hiljainen ja herkkä mies joka tykkää lapsista ja osaa ajaa autoa niin samperin hyvin ettei mitään järkeä. Sitten kun se kuva rikottiin rajun väkivaltaisilla kohtauksilla, niin siinä oli sekä Carey Mulliganin esittämä Irene että katsoja jännän äärellä. Vahva kontrasti nimettömäksi jäävän päähenkilön käytöksessä tuntui rytmittävän elokuvaa, jossa siirryttiin monta kertaa lähes flegmaattisesta liikkumattomuudesta säpsähdyttävään väkivaltaan josta tuli välillä hyvin tarantinomaiset fiilikset.

Leffaseurani kanssa todettiin myös, että oli kiva kerrankin nähdä Hollywood-leffa jota ei ole tehty sillä kaikkein yksinkertaisimmalla mahdollisella rautalankamallilla, jossa kaikki on pureskeltu valmiiksi ja kaiken varalta vielä moneen kertaan. Esimerkiksi leffan skorpionitematiikka jäi katsojan itsensä pohdittavaksi. Vaikka katsojan silmät lepäsivätkin useaan otteeseen Goslingin takin selkämyksessä komeilevassa skorpionissa, ei sitä mitenkään ärsyttävästi selitelty tai osoiteltu.

Täytyy muuten sanoa, että onneksi en nähnyt yhtään traileria ennen itse elokuvaa, sillä niiden perusteella olisi kyllä saattanut jäädä koko leffa katsomatta. Hirveää settiä, joihin on tiivistetty käytännössä koko leffan sisältö ja joissa annetaan ymmärtää että kyseessä on juurikin perinteinen action-autopläjäys vaikka totuus on vähän toisenlainen. Toisaalta, ehkä ne trailerit on suunniteltu sitä kuvitteellista average moviegoeria varten, joita ei taiteelliset neo-noirit voisi vähempää kiinnostaa, kunnon autoäksöni sen sijaan aina.

Lopuksi pitää vielä kehaista leffan soundtrackia, joka on entisen Red Hot Chili Peppers -rumpali Cliff Martinezin käsialaa. Se oli vähintäänkin hieno, enkä edes tiennyt pitäväni tällaisesta musiikista.

Nightcall (feat. Lovefoxxx) by Kavinsky

College feat. Electric Youth - A Real Hero [music from the Motion Picture, Drive] by Electric Youth (Official)

Sota on ehkä hävitty mutta taistelu jatkuu

Toimitus huomauttaa: Tämä postaus sisältää puhetta sekä säästä että joulusta, joten kyseisistä aiheista allergiaoireita saavat voinevat suosiolla hypätä suoraan viestin loppuun jossa ehkä puhutaan myös vähän musiikista. 

Suuremmin en lumesta välitä. Enkä siitä, että glögiä ja jouluvaloja aletaan tyrkyttää näin lokakuussa. 

Mutta tänä aamuna kun räntää alkoi tulla taivaan täydeltä hetikohta herättyäni, en kovinkaan pitkään jaksanut pitää vastarintaa yllä vaan päätin luovuttaa vastustamisen edes tämän päivän ajaksi. Viime vuonnahan tein sen virheen, etten tehnyt mitään jouluista silloin kun siltä olisi tuntunut, koska oli liian aikaista. Sitten kun joulu alkoi olla oikeasti lähellä, fiilis ei ollutkaan yhtään jouluinen ja koko juhlapyhät meni vähän jotenkin laimeissa meniningeissä. 

Viime vuodesta viisastuneena kävin siis joulutunteen ajamana kaivamassa pakastinta, koska ainahan siellä on torttutaikinaa, vuodenajasta riippumatta. Kaivoin myös kuiva-ainekomeroa, koska ainahan siellä on luumuhilloa, vuodenajasta riippumatta. Molempia löytyi, joten ei muuta kuin taikinalevyt sulamaan ja puutelistaan lisäys "glögi" kun porukat lähtivät kauppaan. 

Ihanan räntäisestä päivästä teki se fakta, ettei tarvinnut lähteä kotoa yhtikäs mihinkään. (Muussa tapauksessahan tämä teksti olisi vain ankaraa valitusta siitä, miten syvältä talvi on.) Luin siis ensimmäistä kertaa ikinä Sofi Oksasta (Stalinin lehmät), järjestin huonekalustoa uuteen uskoon ja asensin NESsin käyttökuntoon. Jostain syystä ranskan tehtävät jäivät tänään(kin) tekemättä. 

Kun glögi saapui kaupasta, olivat talven ensimmäiset joulutortutkin valmiina. Tonttumukeja en sentään  kaivanut esiin, ne saavat vielä odottaa vähän aikaa. En kuitenkaan ole antanut täysin periksi tälle joulutohinalle, vaikka myönnytyksiä teinkin. Ja se lumikin on jo melkein sulanut pois. 

Päivän soundtrackina toimi losangelesilaisen Grouploven debyytti Never Trust A Happy Song. Se on hyvä. 

Syksybiisejä: Firekites - Autumn Story

Viime viikonloppuna oli muutto. Nyt kirja etsii omaa paikkaansa, samoin levy. Niin ehkä vähän myös yksi blogisti, jolla ei enää ole omaa nurkkaa. Joulun jälkeen sitä ei tarvitsekaan, mutta siitä lisää myöhemmin.  

Firekites on ihana uusi tuttavuus tälle syksylle. Vähäeleisen kauniista Autumn Storysta tulee väkisin vähän surulliseksi, mutta se ei välttämättä ole paha asia. 

Video on upea. Katsokaa se.

Rokumentin teemaohjelmisto julki

Rokumentin Mustaa magiaa -teemaohjelmisto on nyt eetterissä ihasteltavana. Se koostuu 18 elokuvasta joissa käsitellään muun muassa dj-, hiphop- ja graffitikulttuurin syntyä ja historiaa, esitellään mustan musiikin suuria hahmoja Lil'Waynesta Ray Charlesiin, seotaan dancehallin tahdissa ja matkustetaan Soul Trainilla. 

Itselläni tulee taas kerran olemaan valinnan vaikeus, kun jo pelkkä teemaohjelmisto kuulostaa siltä että voisin käydä katsomassa vaikka kaiken ja elokuvia on myöhemmin tulossa vielä reilu satsi lisää.  Sen siitä saa kun on liian kiinnostunut vähän kaikesta.

Tässä muutama poiminta Black Magic -leffoista.

Adam Bhala Lough:

Lil´Wayne ”The Carter” (USA, 2009)

"Lil’ Wayne ”The Carter” on järkyttävä elokuvakokemus, joka jää kummittelemaan pitkäksi aikaa. Kaikessa pelottavuudessaan elokuva panee miettimään, onko tämä rehellisin kuvaus ajasta, jota elämme?" (Rokumentti.com) 

Leffa saa Suomen ensi-iltansa Rokumentissa.

Henry Corra:
NY77: The Coolest Year in Hell (USA, 2007)

1977 oli New Yorkin hullu vuosi sähkökatkoineen ja sarjamurhaajineen, mutta musiikki- ja alakulttuurit kukoistivat.
"NY77: The Coolest Year in Hell on kuin elokuvaksi sovitettu Jeff Changin hiphop-kirjallisuuden raamattu Can’t Stop, Won’t Stop. Se analysoi yhteiskunnallista tilannetta, josta punk, graffiti ja hip hop syntyivät, mutta tekee sen erittäin viihdyttävällä tavalla." (Rokumentti.com)



"My attitude was: fuck'em." 


Alexis Spraic:
Ray Charles America (USA, 2010)

Perustavanlaatuinen dokumentti Ray Charlesista.
"Sielukasta elokuvaa voi varauksetta suositella kaikille musiikkifaneille tai vaikka loistavasta Ray-elämäkertaelokuvasta innostuneille Charles-ensikertalaisille." (Rokumentti.com)
Itsehän kuulun jälkimmäiseen kastiin. Tämä on oiva tilaisuus paikata taas yksi aukko reikäisestä sivistyksestään.

Doug Pray:
Scratch (USA, 2001)

DJ-kulttuurin historiaa ja nykypäivää luotaava dokumentti, jossa haastateltavina mm. Beastie Boysin Mix Master Mike ja DJ Shadow.
"Scratch välittää kiehtovan tarkkaa ajankuvaa hiphop-kulttuurin alkurytmeistä jatkuen aikaan, jolloin DJ ei enää ollut vain osa yhtyettä vaan yhtye itse. Scratch on musiikkielokuvan ja hiphopin ajaton klassikko, joka kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan musiikkifanin yleissivistykseen.(Rokumentti.com)

J. Kevin Swain, Amy Goldberg:
Soul Train: The Hippest Trip In America (USA, 2009)

Tähään dokumenttiin on taltioitu mustan musiikin televisio-ohjelma Soul Trainin tarina.
"Sen lisäksi, että Soul Train on mahtava katsaus mustan musiikin historiaan, elokuva on härskin tyylikäs ja törkeän viihdyttävä." (Rokumentti.com) 


Tony Silver:
Style Wars & Style Wars :ReVisited (USA, 1984)

"Style Wars esittelee 1980-luvun alun New Yorkin katukulttuuria ja siihen olennaisesti kuuluvaa graffititaidetta, joka on katsantokannasta riippuen joko parasta tai pahinta mitä iso omena 1980-luvulla maailmalle tarjosi." (Rokumentti.com)

Parhaan dokumentin palkinnolla Sundance -festivaaleilla 1983 palkittu Style Wars on alakulttuurielokuvien klassikko, jossa seurataan katutaiteilijoiden ja kaupungin viranomaisten välistä taistoa katujen ja metrotunnelien herruudesta. Vuonna 2003 ilmestynyt lisäosa Style Wars :Revisited esitetään ohjaajan toiveesta heti alkuperäisen Style Warsin perään.




Rokumentin teemaohjelmisto löytyy kokonaisuudessaan täältä. 

Syksybiisejä: Yo La Tengo - Autumn Sweater

Sää viilenee, loppuviikoksi on luvattu jo pakkasasteitakin.Vanha kansa tietää kertoa, että jos ei syyskuussa kertaakaan pakasta niin että lehmänläjän voi heittää kokonaisena aidan yli, silloin syksy jää lyhyeksi ja talvi tulee nopeasti. Luotan siihen että kyllä vanha kansa tietää, vaikken olekaan koskaan kokeillut lehmänläjien heittelemistä.

Miten tämä nyt liittyi mitenkään Yo La Tengoon? No siten, että kylmä tulee. Villapaita päälle. Biisi löytyy myös Spotifysta. 

Fiilistelyä rauhalliseen arkiaamuun: Jonas Alaska

Norjalainen Jonas Alaska päätti ujuttautua torstaiaamuuni ihan huomaamatta, enkä pannut sitä ollenkaan pahakseni. Nuori singer-songwriter on opiskellut musiikkia Liverpoolin Institute for Performing Artsissa ja Spotifyn etusivulta silmääni tarttunut s/t-albumi on hänen debyyttinsä. 

Ensimmäisistä biiseistä lähtien Alaskan aiheuttamat mielleyhtymät olivat Sufjan Stevens, Bright Eyes, Bob Dylan. Älkää kysykö. Mutta noiden perusteella voisi väittää, että ei sälli ihan metsään ole mennyt debyyttinsä kanssa, jos noin tasokkaat vertailukohdat tulee mieleen. Jotain uutta sufjanstevensmäistä kaipasinkin syksyyni.

Ääniä Joensuusta: Ukkosmaine

www.ukkosmaine.com Kuva: Tomi Palsa

Uuden Ääniä Joensuusta -sarjan avaa ja valoa syksyn synkkyyteen tuo salamaponilla ratsastava trikoosankariduo Ukkosmaine. Aiemmin kaksikko kulki pidemmällä nimellä Klaus Thunder & Ukkosmaine, mutta ajan myötä alkuosa tippui kuin huomaamatta pois. Vuodesta 2004 saakka vaikuttanut Niinivaaran hämmennyspoppi-ihme on saavuttanut suorastaan kummeksuttavan kulttimaineen ja niittänyt suosiota Saksanmaalla saakka, mutta bändin livenä nähneet ymmärtävät kyllä mistä moinen suosio juontaa juurensa. Itse en ainakaan usko, että kenelläkään on kykyä vastustaa bändin vilpitöntä hyvää tuulta ja hellää mieltä levittävää rakkauden sanomaa! 

Vuonna 2010 julkaistu pitkäsoitto tiivistää otsikossaan bändin ehkä useimmiten kuuleman palautteen: Oletteko te tosissanne? Tämä käy epäilemättä mielessä jokaisella vahingossa paikalle harhautuneella, joka sattuu todistamaan Ukkosmaineen keikkaa. Jo yksin Klaus Thunderin ja Wilhelm Meisterin glam-henkiset esiintymisasut saavat tosikot rokkipoliisit pudistelemaan epäuskoisina päätään, mutta kun osaa katsoa ja kuunnella pintaa syvemmälle, huomaa ennen pitkää hymyilevänsä ja laulavansa mukana kuorossa "sä oot mun nöpö-nöpö-nöpö-nöpö-nöpö-nöpö-nöpö-nöpö-nenä-nenä-nenä-nenä...."

Nöpönenää ei harmi kyllä Soundcloudista löytynyt, mutta tässä pari muuta hittiä jotka jäävät kertalaakista päähän:

Klaus Thunder & Ukkosmaine: Mansikkakausi by Juki Records

Klaus Thunder & Ukkosmaine: 80200 by Juki Records

Kaiken ei onneksi aina tarvitse olla niin vakavaa!

Tanssia voi myös sunnuntaina: Salem Al Fakir - Virgin Mary

Tuttavan Facebook-syötteestä bongasin taannoin linkin Salem Al Fakirin Virgin Mary -kappaleeseen ja ihan vahingossa ihastuin biisiin valtavasti. Sittemmin olen jonkin verran kuunnellut myös ruotsalaismuusikon viime vuonna julkaistua Ignore This -albumia, mutta toista Virgin Maryn veroista tanssittajaa sieltä ei ole löytynyt. Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi, että tyyppihän on euroviisumiehiä! Eli Al Fakir osallistui viime keväänä Ruotsin euroviisukarsintoihin Keep on Walking -biisillään ja tuli toiseksi. Sittemmin biisiä on soitettu myös Suomen radioissa ja kyllähän se tutulta kuulosti kun kaivelin sen spotikasta. Enpä olisi suurena viisuvihaajana uskonut, että vielä jonain päivänä ihan innoissani kuuntelen artistia joka on osallistunut Euroviisuihin jollain tavalla. Mutta toisaalta, Ruotsin viisutouhu on aina ollut vähän eri tasolla kuin kotomaassa, eli sieltä voi oikeasti löytyä myös jotain hyvää. 

Mutta että pankaas tanssien sunnuntai-illan kunniaksi!