Pitkän hiljaiselon jälkeen tuli tunne, että Rokumentista pitää päästä pakisemaan ja se tuntuisi sopivan tänne Lemon Accountsin puolelle tuota höpötysblogia paremmin.
Jostain syystä tällä kertaa Rokumentin leffatarjonta ei sykähdyttänyt ihan samalla tavalla kuin aiempina vuosina ja päätinkin, että yksi viiden lipun festaripaketti kahden sijasta riittänee. Parhaimmillaan olen tainnut käydä tillottamassa 12 tai 14(!) leffaa Rokumentin aikaan, mutta nyt viisi saa tosiaan riittää.
Tämänvuotinen teema Rokumentissa on Maailmanloppu. Itseäni aihe jonkin verran ahdistaa, sillä nyt ei puhuta niinkään kristillisestä tai amerikan alkuperäiskansojen ennustamasta maailmanlopusta, vaan Rokumentin maailmanloppu-ohjelmistossa käsitellään sellaisia konkreettisia aiheita kuin ympäristöongelmat, ydinjäte ja ylipäätään ihmisen pahuus. Perjantain seminaarin puhujana on Risto Isomäki, joka käsittelee erilaisia todennäköisiä maailmanlopun visioita. Ensin olin sitä mieltä että taidan jättää väliin, mutta päätin kuitenkin mennä kuuntelemaan että tietäisin, mistä kylillä puhutaan. Ja että kannattaako oikeasti olla ahdistunut. (Veikkaan, että kannattaa.)
Maailmanloppu-ohjelmiston elokuvista valitsin katsottavaksi Mika Koskisen dokumentin Punaisen metsän hotelli, jossa suuryritysten viherpesun takaa paljastuu toisenlainen totuus.
Koska päätin, että ihmisten pahuudessa vellominen saa minun osaltani jäädä noihin seminaariin ja dokumenttiin, loppu Rokumenttini menee vähän toisenlaisissa tunnelmissa.
Pulp - the Beat is the Law on pakko nähdä, koska Pulp on jäänyt minulle häpeällisen tuntemattomaksi suuruudeksi ja tämä aukko sivistyksessä on korjattava.
Andrew Bird - Fever Year. No, Andrew Bird. Need I say more?
Grandma Lo-Fi; The Basement Tapes of Sigrídur Níelsdóttir. Jos kyseessä on dokkari seitsemänkymppisestä mummosta joka tekee lo-fi-poppia ja sen luvataan pursuilevan hyvää mieltä niin totta hemmetissä mie meen kahtomaan!
Andrew Bird - Fever Year. No, Andrew Bird. Need I say more?
Grandma Lo-Fi; The Basement Tapes of Sigrídur Níelsdóttir. Jos kyseessä on dokkari seitsemänkymppisestä mummosta joka tekee lo-fi-poppia ja sen luvataan pursuilevan hyvää mieltä niin totta hemmetissä mie meen kahtomaan!
Cure for Pain: The Mark Sandman Story. Morphinen hienous oli minulle tuntematonta kunnes toverini Muzika Bijou -blogin takaa lisäsi bändin biisin Buena meidän yhteiselle soittolistalle pari vuotta sitten. Nyt kun huomasin että Mark Sandmanista kertova dokkari olisi tarjolla niin vetäisin sen kohdalle Nähtävä! -ruksin oitispaikalla. Harvoin muusikot sentään saappaat jalassa lähtee.
