Päivityksiä Ilosaarirockin ohjelmistoon

Tänään tuli taas tukku lisäyksiä juhla-Rokin ohjelmistoon: muun muassa Kate Nash ja The Exploited saapuvat kesällä Laulurinnettä sulostuttamaan. Koko tähänastisen kattauksen voi käydä katsastamassa tuolta. Itseäni eniten ilostuttavat tämän päivän ilmoituksista Villa Nah, jonka jostain syystä missasin viime kesän Ruississa, Rubik joka on aina juhlaa ja Satellite Stories josta ensin olin että häh, mikä? Mutta sitten tajusin että ai se on TÄMÄ - bändi joka putoaa samaan kategoriaan edellisen postauksen bändien kanssa. Tulossa on oikein jeppinen Rokki ainakin omalta kannaltani katsottuna! 

Satellite Stories - Helsinki Art Scene by satellitestories

Kate Nashin kanssa minulla on vielä kana kynittävänä - en nimittäin oikein vielä tiedä, pitäisikö siitä tykätä vai ärsyyntyä vai olla vaan välittämättä. Ei nämä brittiläiset laulajaneitoset ole oikein tutuinta aluetta joten korva vaatii vähän totuttamista.

Niin ja CMX ei sitten tulekaan. Harmillista niille, jotka bändistä tykkäävät. 

Kotimaista indietä: Big Wave Riders, French Films, The Wha's

Taannoin valittelin siskolleni, kun Suomessa on jotenkin köyhää tuo indiepop-rock-tarjonta. Ja väärässähän mie siinä olin! Täytyy vain pöyhäistä vähän pintaa syvemmälle - eikä radion kuunteleminen every now and then tekisi varmaan myöskään pahaa, onhan esimerkiksi mainiota French Filmsiä soitettu YleX:llä melkoisen taajaankin.

Mutta niin. Kun pöyhäisee syvemmältä - lukee vaikka blogeja - löytyy sellaisia hienouksia kuin French Films, monissa blogeissa jo viime kesänä rakkautta osakseen saanut Big Wave Riders ja indiepunk-porukka The Wha's. Tämän helsinkiläiskolmikon jos saisi tänne meidänkin kulmille soittelemaan joskus niin sehän muuten olisi melko siistiä.

www.facebook.com/bigwaveriders

Big Wave Riders  on saanut osakseen rinnastuksia niin The Drumsiin kuin Mando Diaoonkin. Bändi itse luonnehtii musiikkiaan surf-vaikutteiseksi indierockiksi, ja niin hassulta kuin surf-ajatus näin kotimaan oloissa tuntuukin, se toimii. Big Wave Ridersin äänimaailma ei ole räpistelyä +2-asteisessa vedessä aitan seinästä revityllä laudankappaleella jossain Pohjanlahden rannikolla, vaan se vie kuuntelijan saman tien Kaliforniaan tai Australian surffiparatiiseihin. 

Big Sound on ensimmäisiä biisejä, jolla Big Wave Riders sai blogiyhteisön huomion ja siinä on epäröimättömän kesäinen fiilis jonka hienoudesta ei vaan pääse yli eikä ympäri.

Big Wave Riders - Big Sound by Big Wave Riders

Kuva: Tuomas Välinen. www.myspace.com/frenchfilmsofficial

French Films on jo ehkä vähän tunnetumpikin nimi, sillä kukapa radionkuuntelija olisi voinut välttyä kuulemasta Golden Seata? Ainakin ulkomaille kysyntää nähtävästi on: bändi on lähdössä loppukeväästä Eurooppaan keikkailemaan ja listalla ovat ainakin Ruotsi, Tanska, Saksa, Itävalta, Italia ja Espanja.  French Films on ihastuttavan hyväntuulista poppia, juuri sellaista keskikesänkullankeltaista jonka voi sitten keskellä synkintä talvea laittaa soimaan ja palata heinäkuun helteisiin.  (Tästä taitaakin tulla ihan rehti kesäfiilistelypostaus mutta tulkoon. Viisi kuukautta talvea alkaa jo riittää.)

Dropout Jr. by French Films

www.myspace.com/thewhas

The Wha's puolestaan on tämän trion ehkä toistaiseksi vähiten tunnettu nimi. Itse törmäsin orkesteriin syksyllä kun kävin Helsingissä katsomassa We Are Scientistsia ja Whasit olivat lämppäämässä. (Ja nähtävästi asetelma on sama myös huhtikuussa kun tiedemiehet tekevät paluun Helsinkiin, tällä kertaa Tavastialle.) The Wha's on vahvasti brittiläiseltä kuulostavaa indiepunkrockia joka varsinkin livenä toimii erinomaisesti. Punkin suuntaan kumarretaan paitsi musiikillisesti, myös yhteiskunnallisesti tiedostavien sanoitusten muodossa.

As the Panic Grows - demo by thewhas

Ensimmäinen Hyvä jätkät! -klubi Kerubissa: Old Red Sandstone, ?Verity, Manhattan Fall

Keskiviikkoiltana suuntasin töppöseni torin kulmalta Kerubin suuntaan Hyvä jätkät -klubille, vaikka arpomisen takana se kyllä oli; ranskalaisen leffan ja kaverin kanssa kahvittelun jälkeen vähän laiskotti ja mietin, josko sitä vain menisi kotiin kuuntelemaan laukussa lämmittävää Rubikin uutukaista. Laiskuuksissani totesin kuitenkin, että Kerubiin on lyhyempi matka kuin kotiin joten elävä musiikki voitti, vaikka aika täpärästi. 

Illan kolmesta bändistä vain Manhattan Fall oli ennestään jollain lailla tuttu, kun taas ?Verity ja Old Red Sandstone saivat mahdollisuuden tehdä vaikutuksen aivan puhtaalta pöydältä. 

Illan ensimmäinen orkesteri oli entinen Brainwörm, nykyinen Old Red Sandstone, jonka musiikkityyliä voisi kuvailla parhaiten termillä "klassinen rock". Voisin kuvitella, että bändin esikuvista löytynee sellaisia nimiä kuin ZZ Top tai Led Zeppelin. Rumpali Otso Mankonen hoitaa vokalistin tontin, mikä sinänsä on mielenkiintoinen lisä bändin muutenkin menneille vuosikymmenille viittaavaan habitukseen.  Keikalla kuulluista biiseistä "Rave on" ja "Dirty Old Shoes" jäivät mieleen parhaiten rokkaavina ja jos sanalle "groovy" olisi jokin fiksulta kuulostava suomenkielinen vastine, käyttäisin sitä kuvailemaan biisiä "Old School Rhythm" joka oli varsin mainio vetäisy. Nuorten muusikoiden soittotaidosta ei keikalla jäänyt epäilystä ja bändi itse näytti viihtyvän, mutta omalta kohdaltani se surullisenkuuluisa "jokin" jäi puuttumaan, enkä hirveästi syttynyt orkesterille.

Toisena soitti hieman varttuneemmista muusikoista muodostuva ?Verity. Varttuneemmilla en nyt tarkoita mitään vanhuksia, mutta illan ikähaarukassa ?Verityn noin 25+ kaverit olivat senioriosastoa, mikä näkyi heti myös yleisössä: Old Red Sandstonen soittaessa salin k-18-puolella oli vain muutama hassu katsoja mutta alaikäisten puolella katsojia oli enemmän. ?Verityn keikan aikana K-18-puoli täyttyi mukavasti, mutta vastaavasti alaikäisten puolella ei ollut juuri ketään. (Iltahan oli Kerubin ensimmäinen kaikenikäisille sallittu tilaisuus ja ainakin omasta puolestani sanoisin, että järjestelyt tuntuivat toimivan ja nuorta kansaa oli paikalla ihan mukavasti.) 

Näin jälkeenpäin taustatutkimusta tehdessä oli yllättävää huomata, että ?Verityhän on ollut koossa jo jonkin aikaa; bändi on perustettu syksyllä 2009. Miksen minä ollut tätä ennen kuullutkaan koko bändistä? Näin pienessä kaupungissa luulisi sanan kulkevan. Heti ensimmäisistä biiseistä lähtien oli selvä tapaus, että nyt on kyse bändistä joka on esiintynyt ennenkin ja tietää mitä on tekemässä. Tyyliltään ?Verity on isoa, melodista pop-rockia joka keikalla vaatii bändiltä tiettyä dramatiikantajua - tällaisia biisejä ei esitetä kädet taskussa varpaita tuijotellen. Tämän oli basisti Tommi Wehmas ilmeisesti sisäistänytkin, sen verran näyttävää oli miehen lavatoiminta.

Parhaiten keikalta mieleenjääneitä biisejä olivat ensimmäisenä kuullut "The Illusionist" ja "Sheep Race" sekä uudempaa tuotantoa oleva "Starborn" (jos nyt muistin kappaleen nimen oikein). Slovareista ei jäänyt oikein minkäänlaista mielikuvaa, mutta rokimmat biisit toimivat oikein hyvin. Kaikkinensa ?Verityn keikasta jäi hyvät fiilikset eikä enää harmittanut, etten lähtenyt kotiin kuuntelemaan Rubikia.

Illan viimeisenä esiintyjänä oli nuori pop-ryhmä Manhattan Fall, joka pääsi yllättämään positiivisesti skarpilla livesoitannallaan.  Ryhmän rumpali Simo Kettunen on vasta 13-vuotias, mutta sitä ei korva mistään huomaa.  Olen aina hieman karsastanut naisvokalisteja, mutta nirsosta kuulijasta huolimatta Juliana Vehviläinen suoriutui tehtävästään melkoisen mallikkaasti. Vehviläisellä on vahva ääni, joka iän myötä epäilemättä vielä kypsyy. Ainoastaan uudeksi biisiksi mainittu "Unbelievable" tuntui menevän hieman liian korkealle ja siinä Vehviläinen joutui ehkä hivenen taistelemaan äänensä kanssa, kun taas parhaimmillaan sekä solisti että bändi olivat sellaisissa biiseissä kuin "I Won't Go Home" ja "Drastic". Kiinnitin huomiota myös kitaristi Petri Havukaisen lavaliikehdintään, joka näytti mukavan luontevalta ja josta huomasi, että indiebändien live-esiintymistä on tullut tarkkailtua.

Kokonaisuutena illasta jäi sellainen olo, että kaikilla näillä bändeillä on tulevaisuus edessään, jos vain pitkäjänteisyyttä ja tavoitteellisuutta riittää. Varsinkin Manhattan Fallin toiminta vaikuttaa jo tässä vaiheessa hyvin järjestelmälliseltä ja päämäärätietoiselta. Näin hyvän avauksen jälkeen on mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea tulevilla Hyvä jätkät! -klubeilla tullaan kuulemaan.

PeeÄs. ?Verity ja viisi muuta pohjoiskarjalaista bändiä on valittu Rokit!-bändikisan finaaliin, joka pidetään Kerubissa huhtikuun alussa. Mukana finaalissa ovat ?Verityn lisäksi Haarakiila, Little Jack, Serpenthia, Dirge Organ ja Alpha Indigo. 

Dans la vie - Kiinni elämään ja Khamsa

Uhhuh, nyt on taas liikaa asiaa mistä kirjoittaa. Eilen ja tänään kävin katsastamassa lisää ranskalaista elokuvaa ja eilisiltana kävin myös Kerubissa tsekkaamassa ensimmäisellä Hyvä jätkät! -klubilla soittaneet orkesterit. Niistä lisää tuonnempana, nyt repostellaan vähän ranskisfilmejä. 

Dans la vie - Kiinni elämään (Ranska 2007, ohjaus Philippe Faucon)

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Välimeren rannalla sijaitsevaan Toulonin kaupunkiin. Iäkäs halvaantunut uskonnoltaan juutalainen arabinainen Esther tarvitsee päivittäin jatkuvaa apua. Hän kohtelee kuitenkin kaltoin kotihoitajiaan huonotuulisuudellaan niin, että viimeinenkin jättää työnsä. Elie, Estherin poika ei tiedä, mitä tehdä. Sairaanhoitaja Sélima, joka on muslimi-, arabi- ja maahanmuuttajaperheestä ehdottaa avustajaksi harrasta uskovaista muslimiäitiään Halimaa. Vastoin kaikkia odotuksia Estherin ja Haliman välille syntyy todellinen kumppanuus. Molemmilla on yhteisiä muistoja kotimaastaan Algeriasta. Haliman kärsivällisyys, energia ja ystävällisyys vievät voiton Estherin huonotuulisuudesta, ja tämä saa takaisin elämänhalunsa. 

Näin kerrotaan eilen näkemästäni elokuvasta Ranskalaisen elokuvan viikon Facebook-tapahtumasivulla (josta muuten löytyy esittelyt kaikista tällä viikolla nähtävistä filmeistä). Tyylilajiksi on ilmoitettu komedia, mutta elokuva kirvoitti itsestäni vain pari huvittunutta hymähdystä - johtuuko se sitten siitä, etten ymmärrä ranskalaista huumoria vai siitä, ettei filmi ollut koominen, en tiedä. Tätä leffaa oli kuitenkin mukavampi katsoa kuin teinien rakkaussuhteita vatvonutta Sivuaskelta, samaistun nähtävästi ikärouviin huomattavasti paremmin.  Juutalaisten ja muslimien välisistä suhteista ja ristiriidoista aineksensa ammentava elokuva oli hyväntahtoinen ja siitä kumpusi elämänilo, jota toivoisi näkevänsä valkokankaalla enemmänkin. 

Khamsa (Ranska 2008, ohjaus Karim Dridi)

Elokuvan tapahtumat pyörivät Mirabeaun mustalaisleirissä Marseillen lähellä. Nuori Marco, syntyperältään puoliksi romaani ja puoliksi algerialainen pakenee sijoitusperheestään mustalaisleiriin, jossa hän on syntynyt ja jonka hän tuntee ainoaksi perheekseen.. Mikään ei tunnu muuttuneen tässä kovassa ja köyhässä elinympäristössä, jossa Marco yrittää löytää oman paikkansa. Tony -serkku, tappelukukkojen kasvattaja, tarjoaa hänelle majapaikan. Tonyn kanssa hän uskoo rikastuvansa kukkotappeluilla. Onnen löytääkseen Marco ajautuu lapsuudenystävänsä Coyoten ja naapurilähiön arabin Rachitiquen kanssa rikollisille teille. Marco suutelee turhaan kaulassaan riippuvaa pientä Fatiman kättä, jonka hän olettaa tuovan suojelusta ja onnea. Hän toivoo vain yhtä ainoaa asiaa: löytää paikkansa omiensa joukossa. 

Khamsa puolestaan ei ollut järin iloinen elokuva. Se on niitä leffoja, joista jo alkumetreiltä tietää että tämä ei tule päättymään hyvin. Jos päähenkilö on 11-vuotias poika joka on karannut sijoitusperheestään ja sytyttänyt äitipuolensa asuntovaunun palamaan, jonka oikea äiti on kuollut ja jonka isä vaihtaa naista tiheämmin kuin paitaa ja jolla on lapsia vähän joka suunnalla, odotukset eivät ole onnellisen lopun kannalla. Kun Marco vielä silmää räpäyttämättä hakkaa siilin kuoliaaksi ja häikäilemättä ryöstää ihmisiä ystäviensä kanssa, on katsojan jotenkin vaikea uskoa, että tälle pojalle voisi käydä hyvin. Kaikesta tästä huolimatta Marcosta on osattu tehdä vetoava hahmo, josta katsojan on vaikea olla välittämättä. Hänelle toivoisi käyvän hyvin; toivoisi, että pojasta tulisi leipuri, joka hän haluaisi olla. Mutta ei. 

 

Tänä vuonna Ranskalaisen elokuvan viikon teemana on monikulttuurisuus, ja se onkin näkynyt kaikissa tähän asti näkemissäni elokuvissa enemmän tai vähemmän. Sivuaskelen nuoret olivat taustoiltaan monikulttuurisia, mutta uskontoa tai kotimaata ei nostettu keskeiseksi kysymykseksi vaan elokuvan keskiössä olivat nimenomaan nuoret ja heidän ihmissuhdeongelmansa. Kiinni elämään puolestaan keskittyi arabimuslimien ja arabijuutalaisten väliseen vastakkainasetteluun, jossa vanhat rouvat olivat lopulta kaikkein suvaitsevaisimpia ja avarakatseisimpia heidän jälkikasvunsa asettaessa heidän ystävyytensä kyseenalaiseksi. Khamsassa puoliksi algerialainen, puoliksi mustalainen Marco hakee paikkaansa yhteiskunnasta muttei puoliverisenä ole täysin hyväksytty missään.  

Yhteistä kaikille kolmelle elokuvalle on ollut realistinen, melko dokumentaarisen oloinen ote, jota taustamusiikin puuttuminen vain vahvistaa. Mikäli havainnoin oikein, kaikissa elokuvissa käytetty musiikki oli pääasiassa diegeettistä, eli elokuvan "sisältä" tulevaa; esimerkiksi radiossa soivaa tai jonkun laulamaa. 

Yhdestäkään näkemästäni elokuvasta ei kenties tullut uusia suosikkejani, mutta ainakin olen taas hieman avartanut maailmankatsomustani. Ranskalaisen elokuvan viikko jatkuu huomenna elokuvalla Jumalista ja ihmisistä ja lauantaina viikon päätöselokuvana nähdään Gainsbourg - tarina legendasta. Itseltäni nuo jäävät näkemättä, mikä on harmi koska nämä kaksi viimeistä olisivat kiinnostaneet eniten.  

L'Esquive - Sivuaskel

Nyt kun oli aikaa tehdä enemmän taustatutkimusta, löysin tällaisen kuvauksen eilen näkemästäni elokuvasta L'Esquive - Sivuaskel: 

Elokuva seuraa 15-vuotiaan Krimon, hänen parhaan ystävänsä Ericin ja kaveriporukan ihmissuhdekoukeroita Pariisin siirtolaislähiössä. On kevät ja Krimo ihastuu luokkatoveriinsa Lydiaan. Romanssiin tuo yllätyksiä nuorten harjoittelema Marivaux’n näytelmä, jossa käsitellään yhteiskuntaluokkien välisiä rakkaussuhteita, pääosissa ylhäinen neito ja narri. L’Esquive -elokuvan näyttelijät ovat pääosin amatöörejä. Se sai vuonna 2004 neljä Ranskan elokuvapalkintoa eli Césaria parhaasta ranskalaisesta elokuvasta, parhaasta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Lisäksi näyttelijä Sara Forestier’lle luovutettiin naistulokkaan César.  

"15-vuotiaiden ihmissuhdekoukerot" kertoo kaiken olennaisen tästä elokuvasta. Jos olet ollut 15-vuotias ja sinulla tai ystävälläsi on ollut ihmissuhdekoukeroita tai olet muuten vain joutunut seuraamaan kyseistä toimintaa lähietäisyydeltä, tiedät miten surkuhupaisasta ja usein ärsyttävästäkin ilmiöstä on kysymys. Hirveää draamaa ja arpomista siitä, kuka tykkää kenestä ja onko ne nyt vielä yhdessä vai ei, saamattomia teinipoikia jotka eivät saa sanaa suustaan ja tyttöjä jotka saavat liikaakin sanoja suustaan. Ja kun tämä kaikki tapahtuu ranskalaisille tyypilliseen tapaan temperamentikkaasti (suokaa anteeksi stereotypia, mutta tämä elokuva ei suinkaan kumonnut sitä), niin nuorison sotkuihin samaistumattomalle katsojalle leffa oli aika piinallista seurattavaa.

Elokuvan puolustukseksi sanottakoon, että jos katsoja ei olisi tällainen äreä nuorison vihollinen, niin se toimisi varmasti paljon paremmin. Elokuvan ohjaus on palkittu aivan syystä, sillä näyttelijöiden amatööriys ei pistänyt silmään kuin paikoitellen. Enimmäkseen heidän roolisuorituksensa olivat luontevia ja erityisesti Lydiaa esittänyt Sara Forestier - palkittu hänkin - oli oivallinen. Kerronta ja kuvaus oli melko pelkistettyä, paikoin jopa dokumentaarisen tuntuista. Musiikkia oli käytetty hyvin niukasti, mikä ei sinänsä vienyt tehoa elokuvalta vaan päinvastoin korosti tapahtumien arkisuutta. Koomiset elementit elokuvassa olivat myös melko hienovaraisia, ei mitään slapstick-touhua vaan asioita, joita oikeassa elämässäkin voi tapahtua. L'Esquive on siis epäilemättä varsin oivallinen elokuva, vaikken siitä itse pitänytkään.

Niin ja näin jälkeenpäin minulla ei ole kyllä minkäänlaista käsitystä siitä, kuka piru on Eric? 

Ranskalaisen elokuvan viikko

Tulin kahvilaan istumaan hirveän kirjaläjän kanssa, aikeenani mukamas lopultakin alkaa perehtyä gradukirjallisuuteen ja tehdä vähän tietokantahakuja ja etsiä lisää kirjallisuutta tutkimusaiheeseeni liittyen. Mutta kuten huomaatte, se suunnitelma jotenkin vähän niinkuin taas pääsi lipsahtamaan. Puolen tunnin päästä olen menossa katsomaan ensimmäistä Ranskalaisen elokuvan viikon esitystä, Abdellatif Kechichen ohjausta L'Esquive (Sivuaskel). Siitä ehkä lisää tuonnempana. 

Tänä vuonna jo kuudetta kertää pidettävän Ranskalaisen elokuvan viikon järjestävät yhteistyössä Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys ja Joensuun suomalais-ranskalainen yhdistys muutaman muun yhteistyökumppanin kanssa, tärkeimpänä tietysti elokuvateatteritilat tarjoava Savon Kinot. 

Koko viikon ohjelmisto näyttää tältä: 

L’Esquive (”Sivuaskel”) (2004) 

Draamakomedia (119 min, englanninkielinen tekstitys) Ohjaaja: Abdellatif Kechiche 

Tiistai 22.3. klo 16.30

Dans la vie (”Kiinni elämään”) (2007) 

Komedia (73 min, englanninkielinen tekstitys) Ohjaaja: Philippe Faucon 

Keskiviikko 23.3. klo 16.30

Khamsa (2008) 

Draama (110 min, englanninkielinen tekstitys) Ohjaaja: Karim Dridi 

Torstai 24.3. klo 16.30

Des hommes et des dieux (“Jumalista ja ihmisistä”) (2010) 

Draama (125 min, suomenkielinen tekstitys, K13) Ohjaaja: Xavier Beauvois 

Perjantai 25.3. klo 16.30

Gainsbourg – tarina legendasta (Gainsbourg – vie héroïque) (2010) 

(130 min, suomenkielinen tekstitys) Muusikkoelämäkerta Ohjaaja: Joann Sfar 

Lauantai 26.3. klo 15.00

Liput esityksiin maksavat vain kolme euroa, joten menkää ihmeessä ihmiset katsomaan laatuelokuvia! Kaikki esitykset Tapion salissa 2. 

Kävin muuten eilen katsomassa KAVA-näytöksessä neuvostoliittolaisen elokuvan Amfibiomies (tai Meren paholainen) vuodelta 1963. Melko jännä. Vähän muuta kuin olisin neuvosto-leffalta odottanut - eli mustavalkoisuutta ja propagandistista otetta. Niiden sijaan se oli lämpimänsävyinen ja värikäs scifitarina tiedemiehestä, jonka unelmana on kansoittaa merenpohja ihmisillä. Tämän kansoittamisen hän on aloittanut omasta pojastaan, jolle hän on siirtänyt hain keuhkot ja joka pystyy elämään meressä  kuin kalat. Hieman camp, mutta ei niin paljon kuin voisi luulla. Amfibiomiestä on rinnastettu myös Mustan laguunin hirviöön, mutta minusta tämä oli oikeastaan parempi kuin Hollywood-edeltäjänsä.  

Mutta nyt ranskalaista elokuvaa, s'il vous plaît!

Edit: Huomhuom! Noita lippujen hintoja oikaisen vielä sen verran, että perjantain Jumalista ja ihmisistä -näytökseen liput ovat seitsemän euroa, muihin kolme.