Kun kirjoittaminen ei ota sujuakseen: Procrastination Tips, osa 1

Tämän päivän rajapyykki NaNoWriMossa olisi 15 000 sanaa. Minulla on koossa 8295. Tästä voinee tulkita että kirjoittaminen ei ole ihan sujunut viime päivinä, ja se on ihan oikein tulkittu. 

Kun juonen kanssa on vähän ongelmia ja hahmogalleria on suppeaakin suppeampi ja uusille tyypeille ei vain tunnu löytyvän funktiota, on helppo luisua procrastinoinnin puolelle. Tämän päivän kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyvä procrastinointivinkki on elokuva Stranger Than Fiction vuodelta 2006. 

Jostain syystä hölmösti suomennettu Aidosti outoa kuuluu omalle Guilty pleasures -listalleni, sillä jotenkin minulla on aina ollut sellainen olo että tämä on niitä elokuvia, joista ei oikeastaan kuuluisi tykätä. Mutta silti minä tykkään,  enkä oikein tiedä miksi. Se on höpsö ja vähän naiivi ja hyvin amerikkalainen, mutta toisaalta minusta elokuvan perusajatus miehestä, joka tietämättään on kirjan päähenkilönä, on tavattoman kiinnostava. Elokuvaan on ripoteltu kaikenlaisia kirjallisuudentutkimuksellisia vitsejä jotka tietysti itseäni kirjallisuudenopiskelijana suunnattomasti viehättävät, ja taisinpa kirjoittaa elokuvan metafiktiivisyydestä jonkun esseenkin.

Elokuvahan kertoo verotarkastaja Harold Crickistä, joka tietämättään on kirjailija Karen Eiffelin uuden teoksen päähenkilö. Eräänä päivänä Harold alkaa kuulla kertojanäänen päässään ja pelkää seonneensa. Sitten kertoja tulee maininneeksi, että Harold kuolisi pian, ja apua lähdetään etsimään ensin terapeutilta ja sitten kirjallisuuden professorilta, jota muuten esittää mainiosti Dustin Hoffman. Hommaan sotketaan vielä söpö anarkistileipuri Ana, ja kiva rom-com on valmis. 

Emma Thompsonin esittämä kirjailija Karen Eiffel on ihanan neuroottinen writer's blockeineen. Jos itse olisin täysipäiväinen kirjailija, luultavasti viettäisin päiväni samoin kuin hänkin: istumalla maantiesillan juurella kuvittelemalla onnettomuuksia ja etsimällä inspiraatiota muilla yhtä konkreettisilla tavoilla. 

Uskoisin, että tämä leffa sopii tauottamaan jokaisen kirjoittajanblokista kärsivän (tai kärsimättömänkin) nanoilijan luovaa tuskaa.

Elokuvassa on varsin indie-uskottava soundtrack, sillä mukana on muiden muassa Spoon, Maxïmo Park ja M83.

Aikaa on vielä 22 päivää. Mitään ei olla vielä hävitty.

Jälkeenjäänyttä kirjahykertelyä

Tämä postaus tulee liki kuukauden jälkijunassa, mutta tulee kuitenkin. Perinteistä Joen yötä vietettiin elokuun viimeisenä perjantaina ja silloin myös kaupunginkirjasto piti tapansa mukaan poistokirjamyynnin. Tapahtumassa aiemminkin vierailleena olin jo ottanut opikseni sen, että jos paikan päälle menee vasta joskus illalla, jäljellä on vain Kuinka laitat ruokasi mikrossa vuodelta 1985 ja pari ET-lehteä. Siispä kavereiden kanssa varustauduttiin paikalle hieman ennen myynnin alkamista ja syytä olikin, kun kirjaston aula oli tupaten täynnä porukkaa. Todettiin että ihan positiivista sinänsä nähdä, että ihmisille vanha kunnon kirja edelleen kelpaa. Varsinkin halpa kirja: seinällä lappu kertoi ystävällisesti, että kaikki aineisto 0,20e. Vot! 

Pienestä koosta on joskus etua; se helpotti ryysiksessä suunnistamista ja kirjoihin käsiksi pääsemistä! Yllä olevan läjän onnistuin saalistamaan: Dostojevskin Rikos ja rangaistus, John Steinbeckin Taivaan laitumet, E.L. Doctorowin Gangsterin oppipoika, Ritva Haavikon Kirjallisuuden tulkinta ja opetus, William Faulknerin Ääni ja vimma sekä Pierre La Muren Punainen mylly. Ei paha! Varsinkin Rikos ja rangaistus sekä Ääni ja vimma aiheuttivat melkoista hykerrytystä.

Lisäksi kehaistakoon vielä Yle Teemaa, jonka kanssa olen taas oikein hyviä ystäviä: Luin tuon Punaisen myllyn, joka siis kertoo taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecista, ja tuumailin itsekseni että olisi mukava nähdä myös kirjan pohjalta tehty filmatisointi. Kuinka ollakaan, Teema näytti sen eilen illalla! Onneksi huomasin ajoissa ja sain leffan talteen boksille. (Toivottavasti, en ole vielä tarkastanut onnistuiko tallennus. Yleensä se ei onnistu silloin, kun kyseessä on elokuva jonka oikeasti tahtoisi nähdä.)

Niin ja löytyihän sieltä poistomyynnistä myös The Vinesin Highly Evolved, jonka ostin sillä perusteella että nimi kuulosti hämärästi tutulta. (Kuuluu myös Spotifyssa.)

Kesälukemiset

Tänä kesänä päätin kaikista ahdistelevista opiskeluhommista huolimatta paneutua lukemaan myös muuta kuin tenttikirjoja, ja se jos mikä oli hyvä päätös. Ja kun annoin itselleni luvan lukea myös vähän tuoreempaa kirjallisuutta kaikkien 1700-1800-luvun klassikoiden jälkeen, niin johan lukuinto palasi taas entisiin mittasuhteisiinsa. Lapsuuden kesät nimittäin vietin hartiat kumarassa milloin minkäkin tiiliskiviromaanin ääressä siinä määrin, että porukat alkoi jo olla huolissaan selkärankani puolesta (ja syytä olikin). 

Erlend Loe: Naisen talloma (Tatt av Kvinnen 1993), Doppler (2004)

Luin keväällä Supernaiivin ja innostuin Loen kirjoitustyylistä tavattomasti joten hänen tuotantoaan piti päästä heti lukemaan lisää. Naisen talloma oli ihan ok, ja totesin että siitä tehty elokuva on varsin uskollinen kirjalle - tuntui niin kuin lukisi samaa kirjaa uudestaan, kun näin leffan talvella. Doppler oli Laurin suositus, ja vaikken siitä pitänytkään yhtä varauksettomasti kuin Supernaiivista, oli se kuitenkin varsin viihdyttävä. 

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élégance du Hérisson, 2006)

"Puiden rakastaminen on niin syvästi inhimillistä - joka siihen kykenee osaa vielä ihmetellä niin kuin lapsi, tuntea vahvasti oman mitättömyytensä luonnon rinnalla..."

    Pitihän se tämäkin lukea, kun siihen niin usein törmäili blogeissa ja lehdissä. Pitkään se roikkui luettavat-listalla, mutta aina oli mokoma kirjastosta lainassa enkä tunnetusti ole niin vihmerä että viitsisin varauksia tehdä. Sitten kun kerrankin näin sen paikallaan hyllyssä niin syöksyin kimppuun sutena, ettei kukaan ehdi ensin. Ja olihan se viehättävä ja filosofinen ja lopussa piti vähän itkeä tirauttaa, mutta en silti kokenut elämäni tästä mitenkään suuresti mullistuneen. 

Jack Kerouac: Matkalla (On the Road, 1951/1957)

Beat-kirjallisuus olikin tähän asti itselläni vielä valloittamaton alue ja se jos mikä on ollut vakava puute, sen verran paljon nimittäin pidin Kerouacista nyt kun sain sitä luettua. Viime vuodet olen yrittänyt kirjallisuuden opintojen keskellä selvitää, mikä on se itselle mieleisin kirjallisuudenlaji tai onko sellaista olemassakaan tai että mitä tässä nyt sitten niinkun pitäis lukea kun maailma on niin täynnä kirjoja. No nyt tiedän ainakin sen verran, että jos en tiedä mitä menen kirjastosta hakemaan, niin aina voi etsiä lisää Kerouacia, William S. Burroughsia tai vaikka Bukowskia. Mutta mitä itse Matkalla-romaaniin tulee, niin Kerouacin tahti oli melkoisen hengästyttävä, siinä ei paljon annettu lukijalle levähdystaukoa. Kaikki se matkustaminen (no, onhan teoksen nimi On the Road) oli päätä huimaavaa, enkä edes pysynyt laskuissa, että montako kertaa ja miten monella eri menetelmällä tyypit matkasivat USAn halki itärannikolta länsirannikolle ja toisin päin. Huh ja vau. Lisää tätä. 

Helen Fielding: Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary 1996),

Bridget Jones - elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason 1999)

Kesän pakollinen hömppäosasto, ihan viihdyttävä sellainen. Olen lukenut paljon nolostuttavampiakin hömppäkirjoja. Kai? 

Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto (High Fidelity, 1995), Skeittari (Slam, 2007) 

Ja jatketaan teoksilla, joista on tehty elokuvasovitus ja joista olen nähnyt leffan ennen kirjan lukemista. High Fidelitystä tuli jotenkin salakavalasti yksi lempileffoistani, alkuun kun en pitänyt siitä juuri ollenkaan. Johtui ehkä aika pitkälti John Cusackista, joka jostain syystä ärsytti minua nuorempana. Kirjana Uskollinen äänentoisto oli mainio ja ahmaisin sen junassa matkalla Rovaniemelle. Perille päästyäni harmittelin, että nyt ei ole mitään luettavaa kotimatkalle, joten ratkaisin ongelman marssimalla kirjakauppaan. Pokkarihyllystä sattui silmään Hornbyn tuoreempaa tuotantoa oleva Skeittari. Tämä olikin sitten ihan eri ääripäätä, en nimittäin oikein lämmennyt. 

      Uskollinen äänentoisto kertoo 35-vuotiaasta levykauppiaasta, jolla ei ole lapsia ja joka ei välttämättä niitä haluakaan ja jotenkin pidän kovasti päähenkilöstä ja ärsyynnyin suuresti, kun tämän tyttöystävä alkoi tivata, eikö hän halua elämältä jotakin muuta kuin olla levykaupan omistaja? Mitä muuta voi ihminen elämältä haluta, kysyn vaan? Mutta niin, Skeittarin päähenkilö puolestaan on 16-vuotias poika, joka hölmöyksissään saa tyttöystävänsä raskaaksi ja siinä sitä ollaan, teinivanhempia. Koko matkan Rovaniemeltä takaisin kotiin luin kirjaa ja olin vain tolkuttoman ärsyyntynyt. Hölmöjä teinejä, hölmöjä vanhempia ja käsittämätöntä tietämättömyyttä. 

John Irving: Kaikki isäni hotellit (Hotel New Hampshire, 1981)

Jostain syystä olin monta kertaa nostanut kyseisen kirjan kirjaston hyllystä käteeni, mutta kuitenkin aina pistänyt sen takaisin. Nyt minä sain sen luettua ja lopultakin selvisi, miksi siinä on karhu kannessa. Jotenkin olin ajatellut, että kyseessä on tarin jonkin Hilton-tyyppisen hillittömän hotelliketjun perijästä, mutta eihän se nyt ihan niin mennytkään. Teos käsittelee rankkoja ja vakavia aiheita kuten raiskausta olematta silti raskas tai ahdistava ja lopusta jäi jotenkin hyvä mieli, kaikesta huolimatta. 

Louisa May Alcott: Little Women (1868)

Ja taas: elokuva ennen kirjaa. Niinpä näin koko ajan mielessäni Winona Ryderin ja Kirsten Dunstin naamat sen sijaan, että olisi päässyt itse valitsemaan, minkä näköisiä teoksen päähenkilöt ovat. Kirjan jatkuva moraaliopetuksellinen sävy meinasi välillä ruveta rasittamaan, mutta kun muistaa sen, että kyseessä on 1800-luvulla kirjoitettu lastenkirja, niin se on jotenkin helpompaa sivuuttaa vain ajalle tyypillisenä tyylipiirteenä. Sanoisin, että elokuva on suunnattu selkeästi eri yleisölle kuin kirja ja siihen on lisätty dramatiikkaa ja kiinnostavuutta muun muassa sillä, että loppupuolella näytetään tyttöjä aikuisempina. Ja voin kertoa että ei, kirjassa Beth ei kuole. 

Ja jostain syystä edelleen kesken lukemisen on toukokuussa aloittamani Innocent When You Dream. Tom Waits - the collected interviews. Mutta se on sellaista pätkittäin luettavaa tavaraa, niin sitä tulee lukaistua vähän eteenpäin aina silloin tällöin. Kyllä mie sen vielä loppuun asti saan. 

Comeback

No niin, ihmisten pariin on palauduttu. Mökkeily on mukavaa mutta vielä mukavampaa sieltä on sopivan pituisen ajan jälkeen tulla taas kotiin. Suurin osa ajasta meni tenttikirjojen lukemiseen, mutta ehdin lukea onneksi muutakin. Toby Littin Beatnikit (Beatniks, 1996) ehdin lukea kokonaan ja aloittelin myös Jonathan Safran Foerin Kaikki valaistuu (Everything is Illuminated, 2002). Beatnikit oli muuten ihan ok, mutta suomennoksena sitä oli aika kammottavaa lukea. "Mä-sä" -dialogin vielä kestää, mutta kun viljellään sellaisia sanoja kuin "pimu" ja "gimma" ihan vakavissaan, se menee jo sietokyvyn äärirajoilla. Samoin Kaikki valaistuu olisi ehdottomasti pitänyt saada käsiinsä englanninkielisenä, mutta tietenkään kirjasto ei tarjoillut sellaista mahdollisuutta. 

Eilen tentin jälkeen kävin tekemässä uuden sekoamisreissun kirjastoon ja keräsin matkaani läjän sellaisia kirjoja, joilla ei ole mitään tekemistä opintojen kanssa. (Paitsi että John Barthin Matkan pää taitaa kyllä vähän haiskahtaa opinnoilta, mutta se oli vain yksi hairahdus joka sallittakoon.) Niiden lukemiselle aion omistaa ainakin tämän viikonlopun, ensi viikolla pitäisi kai sitten taas tarttua gradukirjallisuuteen. Örh.

Tahdon punaisen pallon. Erlend Loe: Supernaiivi.

"Yhden kerran touhusin niin kauan, että pyörryin.
Olin juuri saanut laskettelusukset ja olin niin innoissani, että unohdin syödä. Laskettelin koko päivän syömättä mitään. Lopulta pyörryin uupumuksesta ja törmäsin lyhtypylvääseen. sain aivotärähdyksen ja isä vei minut sairaalaan. Lääkäri sanoi, että on hyvä touhuta pitkään mutta että minun täytyy muistaa syödä välillä. 
Pyörryin, koska minulla oli niin hauskaa, ettei minulla ollut aikaa pitää taukoa.
Siinä tilanteessa on jotain uskomattoman upeaa.
Siinä innostuksessa. 
Kuinka pitkä matka siihen onkaan."

Miten olen voinut näin kauan olla lukematta Erlend Loen Supernaiivia? Viime yönä paikkasin tämän aukon sivistyksessäni, istuin hereillä aamuyön tunteina enkä malttanut lopettaa kesken. Kun käänsin viimeisen sivun, en voinut muuta kuin hymyillä. Yritin miettiä, kuinka moni teos on yltänyt samaan saavutukseen, enkä keksinyt tähän hätään yhtään. Kello näytti puoli kolmea ja mietin, miksei minulla ole punaista palloa? Minäkin tahdon sellaisen. 

En saa enää päähäni, kenen blogista taannoin lueskelin juttua jossa sivumennen mainittiin 90-luvun sukupolvi, joka on lukenut Supernaiivia kuin Raamattua. Kenen blogi se olikaan, sille kuuluu kiitos siitä että lopultakin tartuin tähän opukseen ja olen yhtä erinomaisen valaisevaa lukukokemusta rikkaampi. Ja ehkä on aivan asiallista, että luin sen vasta nyt kun voin samaistua päähenkilöön: 25-vuotias, hum. kandin tutkinto taskussa eikä elämän suunnasta tietoa. Kirjan ilmestymisen aikoihin olen ollut keskimäärin 9-vuotias, joten silloin olisi saattanut pointti mennä vielä vähän ohi. 

Jos tässä maailmassa on vielä joku muukin twentysomething opiskelijaparka joka ei oikein tiedä, mitä tekisi elämällään ja joka ei ole lukenut Supernaiivia, suosittelen lukemaan sen ensi tilassa. Ja hankkimaan punaisen pallon. Niillä ei ehkä ratkaista kaikkia elämän ongelmia, mutta ainakin ne saavat hymyilemään. 

PeeÄs. Kirjoittelin talvella elokuvasta Naisen viemää (Tatt av Kvinnen) ja nyt tulin vahingossa tietämään, että se perustuu Erlend Loen samannimiseen romaaniin. Täytynee siis käydä kirjastossa. 

Haluaisin olla: Kirjailija

Haluaisin olla -sarjassamme tänään: kirjailijuus! 

Olen lukenut höpelönä lapsesta asti. Unelma-ammattini ala-asteella oli kirjailija. Olen osallistunut peruskoulussa kirjoituskilpailuihin ja peräti voittanutkin jotain, mutta luulen, että se johtui ennemmin kilpakumppanien kuin omasta tasostani. Kirjoittelin ihan huvikseni kaikenlaista ja tykkäsin äidinkielen tunneista. Olin ihan liekeissä, jos saatiin lukea jotain. 

Yliopistouran eli kirjallisuuden opintojen alettua luettujen kirjojen vuotuinen määrä on kääntynyt jyrkkään laskuun. Enää ei jaksa / ehdi / on tullut liian ronkeliksi ja on asettanut itselleen liian kovat paineet siitä, että aina pitäisi lukea jotakin vanhaa ja klassista. Mitä kuivempi, sen parempi. Alastalon salissa on vielä koskematta. Joycen Odysseus jäi kyllä kesken. Pitäisi joskus yrittää uudestaan. 

Yliopistouran alettua - tai oikeastaan jo lukiossa - vapaaehtoisen, luovan kirjoittelun määrä tipahti nollaan. Mitään vapaaehtoista en kirjoittanut, vain sen mitä piti tehdä kouluhommia varten. Sitten tapahtui jotain ja nykyisin kirjoitan taas runoja. Niidenkään tasokkuudesta en uskalla mitään mennä sanomaan. Mutta niin, voinhan itse asiassa sanoa kirjoittaneeni kaksi romaania.

Olen nimittäin osallistunut NaNoWriMoon kahdesti (2009 ja 2010) ja voittanut molemmilla kerroilla. Periaatteessa voin siis sanoa kirjoittaneeni kaksi romaania, mutta oikeasti en kehtaa, koska ne kaksi 50 000 sanan pituista merkkijonoa ovat...No, sanotaan nyt näin, että olen sisäistänyt erittäin hyvin NaNoWriMon perimmäisen ajatuksen: ei se laatu, vaan se määrä. Kunhan sanoja tulee niin kaikki on paremmin kuin hyvin. Joulukuu on sitten editoimista varten! Mutta koska itselläni ei ole erityisen suuria ambitioita ja vielä vähemmän uskoa omiin kirjailijankykyihini, sitä editoimisvaihetta on turha odottaa, not going to happen. 

Ja sitä paitsi mikä siinä kirjailijuudessa oikeastaan sitten on niin hienoa? Raakaa työtä se on. Ei se ole sitä, että istutaan baareissa ja ollaan niin kuin Saarikoski - ja sitä paitsi Saarikoskikin oli itse asiassa runoilija eikä kirjailija. Mutta Saarikosken ja Waltarin ja kumppanien aikaan kirjailijan elämä oli vielä sitä, että oltiin boheemeja ja välillä kirjoitettiin jotain tai sitten ei, ja kustantajat kustansivat boheemin elämän ja odottivat kärsivällisinä, että milloinkahan se Pena toisi seuraavan kokoelmansa julkaistavaksi. Kustantajat tiesivät, ettei se ehkä heti myy miljoonia kappaleita, mutta kyllä se vielä joskus, ajan kanssa. Ja niinhän siinä on käynyt, että monet kirjailijat ovat tulleet bestsellereiksi vasta kymmeniä vuosia teostensa ilmestymisen jälkeen. 

Mutta nykypäivänä on kirjailijan elämä ihan toista. Kustantajat asettavat tiukat deadlinet ja turuilla ja toreilla rötyämistä ei kovin pitkään hyvällä katsota. Ei boheemia elämää, vain tiukkaa laskelmallisuutta. Tarkkaan mietitään, mikä myisi parhaiten äitienpäivän tienoilla ja mitä pistetään pihalle jouluksi ja sitten pistetään kirjailija töihin. Aamuyhdeksästä iltaviiteen kirjailija kirjoittaa ja kustannustalo huohottaa niskaan. Kirjan pitää myydä heti eikä kolmenkymmenen vuoden päästä, sitä ei saa jäädä alelaareihin vanhenemaan. 

Eli tuskin sittenkään haluaisin olla kirjailija. Tai jos joskus sellaiseksi rupean, niin kyllä omakustanteena julkaisen ja olen kuin Otto Rummukainen, kierrän kyliä polkupyörällä ja myyn kirjojani ovelta ovelle. 

PeeÄs. Mitä se semmoinen on, että koska opiskelen kirjallisuutta, ihmiset kyselee minulta suosituksia siitä, mitä heidän kannattaisi ottaa matkalukemiseksi? En minä ole kävelevä kirjatietokanta, en minä ole lukenut niin laajasti ja muista lukemaani niin hyvin, että voisin suositella jokaiselle jotakin. Hesarin klassikkoautomaatti voi. Käyttäkää sitä. 

Jouluköllöttelyä

Tämä on ollut tähän mennessä juuri sellainen joulu kuin sen kuuluukin olla: mihinkään ei ole kiire, ei ylimääräistä hössötystä ja stressausta. Ollaan kotona ihan vaan oman perheen kesken ja syödään itsemme kipeiksi, töllötetään vanhoja mustavalkoelokuvia (Teemalta tuli Cary Grant -lahjapaketti, katsottiin kolme ensimmäistä neljästä) ja syödään vähän lisää. Huomenna vierailulle sukulaisiin ja sitten taas vähän lisää kotona köllöttelyä. 

Selvästikin olin ollut kilttinä; sain mitä toivoinkin joululahjaksi eli lämpimät tossut (terveisin Varpaita-Palelee-Aina), uuden vaijerilukon polkupyörään, Mark Oliver Everettin eli Mr.E:n omaelämäkerran Things The Grandchildren Should Know ja ne kovasti kaivatut kuulokkeet iPodiin. Lisäksi paketeista löytyi kaikkea muutakin, mitä en ollut osannut toivoakaan. Ehkä lemppareimmat lahjat oli siskon antamat Globe Hopen kierreselkäinen muisti/luonnoskirja ja Topatocosta tilattu  t-paita (jonka tosin ihan itse valitsin, mutta silti). 

Joulun lempparipaketit. 

Pitää vielä mainostaa, että tuo Things the Grandchildren Should Know on tällä hetkellä yksi lempikirjoistani. Luin sen ystävän suosituksesta syksyllä ja valvomiseksihan se taas meni, kun erehdyin illalla aloittamaan eikä sitä malttanut laskea käsistään. Uskomaton mies tuo Mr. E. Omalla tavallaan täysin kumma heppu, mutta kuinka ihminen voikin musiikin avulla selvitä melkein mistä vain; niin kuin nyt siitä, että melkein kaikki läheiset kuolevat ympäriltä yksi toisensa jälkeen. Melkoista touhua. Jos ei ole tekemistä väliviikolla tai elokuvien töllötys alkaa pitkästyttää, käykää etsimässä tämä opus kirjastosta tai kirjakaupasta; ei mene hukkaan. 

Kotona paras

Reissusta on selviydytty kunnialla ja ei voi muuta sanoa kuin että onpa ihanaa olla kotona. Tukholma joulukuun räntäsateessa ei ole mitenkään puoleensavetävin matkakohde ja tulipahan taas muistuteltua mieleen miksei sinne risteilylle ole viime aikoina enää ihmeemmin tehnyt mieli. Sinänsä reissu meni ookoosti ja kaverin kanssa todettiin että jos ei muuta, niin tulipahan ainakin syötyä. Eilen buffet-illallisella viereisen pöydän neitokaisilta tuli meidän suuntaan hyvin viistoja katseita, kun he itse julistivat yhden annoksen jälkeen olevansa aivan täynnä ja samaan aikaan nämä sankarit tyhjensivät lautasellisen toisensa jälkeen ja aina seurasi kommentti: Lähetäänkö santsaamaan? (Molemmat ollaan kohtuullisen kevytrakenteisia tyttösiä itsekin, ei siis näytetä siltä että meihin mahtuisi ylettömiä määriä ruokaa, mutta ulkonäkö pettää näissä asioissa pahasti, toim.huom.) Helsingissä käytiin testaamassa Virgin Oilin ruokatarjonta ja kyllähän se meille kelpasi paremmin kuin hyvin. Tukholmassa ei ollut aikaa istua ravintoloissa, mutta torilta ostetut donitsit maistui kyllä. 

Tukholmasta jäi käteen lähinnä iso kasa vaatteita, ja niitähän sieltä oikeastaan lähdettiin hakemaankin. Todettiin, että nähtävyyksiä katsellaan sitten kesällä. Löysin Cubuksesta ihanan sinimustaraidallisen villatakin, joka on ihan oikeasti lampaanvillaa eli lämmin kun mikä. Eikä ollut kallis! Ja Indiskasta lähti mukaan mustavalkoinen polkadot-kuvioitu puuvillamekko jossa voi söpöillä jahka kelit vähän lämpenee. (Kyllä: mie odotan jo kevättä ihan vakavissani.)

Junamatkoilla ehdin lukemaan Graham Greenen The End of the Affair -teoksen ja harmittelemaan jälleen kerran kuulokkeettomuuttani. iPodista on olleet kuulokkeet hajalla nyt kohta puoli vuotta ja elämä ilman mukana kulkevaa musiikkia on ollut aika kamalaa. Kävellen taittuva työmatka tuntuu tuplasti pituiseltaan ilman taustamusiikkia ja junamatkat on aika tuskaisia. Tilanteeseen on toivottavasti tulossa muutos joulun myötä, jos lahjantoimittajat on ottaneet jääkaapin oveen ripustetusta toivelappusesta vaarin. Itse soitinkin alkaa vedellä viimeisiään, mutta pitänee tarkkailla tilannetta ja jos alkaa pahalta näyttämään, niin voin ehkä ostaa uuden härvelin Japanin-reissulta kevättalvella. 

Nyt kun laukut on purettu, vuorossa on väsynyttä koomailua ihanalla, rakkaalla kotisohvalla ja huomisen työpäivän jälkeen olisi edessä puolentoista viikon erittäin tervetullut loma. Jos sitä vaikka ehtisi lukemaan muutaman kirjan ja katsomaan leffoja. Oi joutilaisuuden autuutta.

Pätemisen jalo taito

Olenko aidosti sairaalloisen kiinnostunut vähän kaikesta ja siksi haluan myös päteä vähän kaikissa asioissa, vai olenko kiinnostunut asioista siksi että haluan pystyä pätemään? Eli onko päteminen itseisarvo ja suurin tavoite elämässä?

Tätä jäin miettimään, kun kirjallisuuden professorimme kysyi eilen meiltä, mitä luimme nuorena ja mikä oli lukemisen motivaatio? Vierustoverini vastasi lukeneensa viihdykkeeksi ja voidakseen paeta hetkeksi toiseen maailmaan. Itse onneksi vältyin vastaamasta tuohon kysymykseen, mutta jäin sitä miettimään. Totta kyllä, lapsena ja nuorena luin ihan järkyttäviä määriä kirjoja ilman sen suurempaa suodatinta sen suhteen, mikä kirja käsiin sattui. Neiti Etsivät, hömppäromanssit, heppakirjat ja vanhat näytelmät ja muu klassikkokirjallisuus meni kaikki samanarvoisina. Jossain vaiheessa sitä rupesi sitten suodattamaan, että mitäs sitä kirjastosta oikeastaan mukaansa ottaa. Lukemisesta tuli imagokysymys, ja vaikka ehkä olisi vähän tehnyt mieli lukea jotain hölmönä pitämääni mutta viihdyttävää, otin ennemmin jonkin maailmankirjallisuuden klassikon koska se oli paljon siistimpää. Ja rehellisyyden nimissä sanottakoon, että tällä tiellä olen edelleen. Olen nähtävästi asettanut itselleni jonkin kuvitteellisen pakon, että on luettava mahdollisimman paljon mahdollisimman high-brow -kirjallisuutta että sitten voi kohautella nörttilasejaan ja aloittaa lauseensa "itse asiassa...".  Tuo on muuten pätijän varmin tuntomerkki, kiinnittäkää huomiota kun juttelette ystävienne kanssa. 

Itseäni ei ärsytä niinkään oma pätemisen tarpeeni, vaan se, että tuntuu etten oikeasti tiedä tarpeeksi pystyäkseni pätemään. Joten ärsyttävä pätemiseni jää hyvin minimiin kun en uskalla avata suutani siinä pelossa, että aina löytyy joku joka tietää paremmin. Eli mitä tästä voimme päätellä? Oikeastaan en ole edes kunnollinen pätijä, sitäkin vain haluaisin olla. Mutta tässä törmäämme tuttuun teesiin, joka kuuluu että kukaan ei voi olla asiantuntija joka alalla. Eli monialaisuus on se kivi johon tämä pätijä kompastuu; kun kaikki kiinnostaa, mistään ei yksinkertaisesti ehdi yhden elämän aikana hankkia pätemiseen tarvittavaa tietomäärää. Koska itsehän haluan olla pätijä jolla on oikeasti faktat hallussa. Mikään ei ole pahempaa kuin pätijä joka ei oikeasti tiedä mistä puhuu. 

Asiasta kiinnostuneena guuglailin hieman - ja tienasin samalla yhden puun tai oppikirjan tai jotain muuta hienoa (Googlella on menossa Chrome for a Cause -kampanja) - ja törmäsin melkoisen pätevään (heheh. Anteeksi.) artikkeliin Alexanderplatz -blogissa. Kannattaa käydä lukaisemassa, jos päteminen ilmiönä millään lailla kiinnostaa, vaikka tämä kyseinen teksti onkin rajattu koskemaan lähinnä yliopistollista luentokäyttäytymistä mutta jota voi melko hyvin soveltaa myös muihin elämän osa-alueisiin. 

Lopuksi todettakoon, että hitaasti mutta varmasti indiemusiikin maailman ihmeet aukenevat myös jäljessähiihtäjälle. Tänään töissä Last.fm -radio ystävällisesti soitti minulle päivän piristykseksi The Hollowaysin Generator -biisin joka aiheutti ahaa-elämyksen ja kiireesti piti post-itille raapustaa bändin ja biisin nimi ylös ettei vahingossa pääse unohtumaan. Vaikka olin koko päivän ihan seis tään lentsuni kanssa niin ei voinut olla hymyilemättä tuolle biisille. Ja video on aivan ihana! Piristykää.