Sigur Rós Ilosaareen!

Väärässähän mie sit olin. Eilen olin kovasti sitä mieltä että kun se ei kuitenkaan oo se Sigur Rós niin sit se on varmaan Of Monsters and Men. Mutta se ON Sigur Rós! Ihanaa Ilosaarirokin ohjelmaryhmä, ihanaa! Tällä hetkellä tuntuu siltä että ensi kesään on ikuisuus mutta onneksi sitä kannattaa odottaa. Nyt kun ei vaan sattuisi mitään maailmanloppuja eikä isovarpaan katkeamisia eikä muuta traagista mikä estäisi bändin saapumisen Laulurinteelle. Tämä oli ehkä hienoin joululahja minkä Popparit voi hipille antaa.



Niin ja tuleehan sinne myös Hot Chip. Eipä!



(James Murphy, hiii!)




Tälle bändille on selkeästi tapahtunut jotain näiden biisien välissä.
(Ensimmäinen on Made in the Dark -levyltä vuodelta 2008, toinen vuoden 2012 In Our Heads -albumilta. Jännä.)

Rokumentti check out

Flunssasta ynnä muista aikaansaamattomuutta aiheuttavista yleisistä tekijöistä johtuen sekä blogi että NaNoWriMo-romaanini ovat joutuneet kokemaan hylätyksi tulemisen tunteita viime aikoina. NaNoWriMon osalta joudun ikäväkseni toteamaan, että juututtuani noin 23 000 sanaan olen tainnut jo luovuttaa. Ärsyttävää sinänsä, mutta jostain kohtaa on pakko vähän joustaa kun tekemistä olis hirveästi ja energiaa tekemiseen ei niinkään paljon. Ensi vuonna sitten taas paremmilla eväillä. (Paitsi että silloin pitäis olla kirjoittamassa gradua, eli ehkä ei sittenkään. Damn.)

Mutta niin. Palataanpas vielä viikon takaisiin Rokumentti-tunnelmiin. Itsehän istua napotin leffassa yhdentoista leffanäytöksen ja kahden seminaarin verran. Nähdyt leffat olivat Aukusti L - Laulu ei lakkaa, Exit Through the Giftshop, Gainsbourg - Tarina legendasta, Illusionisti, Ilosaarirock - 40 vuotta säkällä, INNI, NY77: The Coolest Year In Hell, Scratch, Style Wars & Style Wars: Revisited, The Extraordinary Ordinary Life of José Gonzáles ja William S. Burroughs: A Man Within. 

Noista INNIn nostinkin jo edellisessä postauksessa esiin ja kehaistaan nyt vielä kerran että se. oli. huikea. Viime ajat onkin tullut kuunneltua lähinnä Sigur Rósia. Joka aamu on ensimmäiseksi pitänyt kuunnella Inní mér syngur vitleysingur, muuten se pianokuvio on vaan soinut päässä koko päivän ja sotkenut kaiken muun. 

Toinen kärkipään leffa oli Banksyn Exit Through The Giftshop, josta jäi tosi hämmentynyt ja epäuskoinen fiilis (voiko taidejärjestelmä oikeasti toimia näin?)  mutta samalla entistä suurempi rispekti Banksya kohtaan. See it and you know what I mean. 

Kolmas huippukohta omassa Rokumentti-ohjelmistossani oli ranskalaisen Sylvain Chomet'n animaatio Illusionisti. Se perustuu Jacques Tatin käyttämättä jääneeseen käsikirjoitukseen vanhasta taikurista ja nuoresta tytöstä. Leffassa ei ole dialogia käytännössä juuri lainkaan ja se vähä mitä sitä on, on ranskaa tai mr.Bean -henkistä epäpuhetta, mutta asia tulee selväksi siitä huolimatta. Elokuvateatterissa oli ihana huomata miten vahvasti yleisö eli mukana: kun vanha, surullinen klovni löi päänsä lavuaarin reunaan, vieressäni istunut tyttö päästi pienen "oij"-äänen, sellaisen kuin nyt yleensä pääsee, kun huomaa että nyt toiseen sattuu. Takana olevalta riviltä kuului paheksuvia äännähdyksiä, kun autokorjaamon pomo keräsi vanhan taikuriparan rahat omaan povariinsa ja elokuvan lopussa salista kuului niiskahduksia usealta suunnalta, lopetus kun oli vähintäänkin surumielinen. Itkettävästä lopusta huolimatta elokuvasta jäi hyvä mieli ja sitä tekee vääjäämättä mieli kuvailla adjektiivilla "ihana".

Sigur Rós vs. Danko Jones - havaintoja oman musiikkimaun kehityksestä

Viime torstai oli taas niitä päiviä kun huomasin, että en ollut hirveästi miettinyt asioita kun olin aikatauluttanut päivääni. Tai lähinnä tunnelmien jatkuvuudessa tuli aika paha moka, aikatauluhan pelasi minuutilleen.  

Illan ohjelmassa oli ensin Rokumentin näytös Sigur Rós -keikkaleffa INNIstä. Mustavalkoista, häkellyttävän kaunista ja tunnelmallista, musiikki kuin valaan laulua. Sigur Rósia ihteään siis. Elokuvan aikana ja sen jälkeen olin jokseenkin hurmiossa.

(Tämä video ei ole suoraan INNIstä, mutta tämä biisi oli leffassa mukana ja siitä jäi ihan mahdottoman hyvä fiilis.)

Sitten painelin täysiä Kerubille katsomaan Danko Jonesia, jonka keikka alkoi noin 20 min. leffan päättymisen jälkeen. Tässä kohtaa lukee isolla FAIL. 

Muu yleisö oli innoissaan, minä huomasin seisoskelevani salin takaosassa kädet rokkipoliisipuuskassa. Yritin saada aivoni toimimaan oikealla - tarpeeksi matalaotsaisella - taajuudella ja vakuuttaa itselleni että kyllä tämä tästä lähtee. Muistutin itseäni jopa siitä, että tästä lipusta tuli maksettua aika paljon että ala nyt hyvä ihminen fiilistellä! Mutta kun ei vaan pystynyt. Tavallaan olin huvittunut Danko Jonesin äijäilevistä välispiikeistä, mutta en sitten kuitenkaan jaksanut ihan syttyä. Biisithän oli hyviä ja meininki oli hyvä, mutta kun omat aivot olivat valaanlauluasetuksilla niin tietäähän sen, että sitä vaan pahoittaa oman ja muidenkin mielen kun vaan murjottaa silmät lasittuneina jossain nurkassa.

(Tämä pätkä ei ole Kerubista, mutta you get the picture.)



Lähdin loppujen lopuksi hyvän aikaa ennen keikan loppumista kotiin sivelemään henkistä filmifestivaalipartaani ja miettimään musiikkimakuni kehittymistä.

Totesin, että vielä kaksi-kolme vuotta sitten olisin ollut Danko Jonesista aivan vilpittömän pähkinöissäni, kenties olisin jopa jättänyt INNIn näkemättä. Tai vaikka olisinkin käynyt katsomassa molemmat, voi olla että silloin rokkenrolli olisi vetänyt pitemmän korren. Muutamassa vuodessa korvani ovat päättäneet viehättyä valaanlaulusta enemmän, eikä se liene huono asia ollenkaan, vaikka koko tämä vastakkainasettelu ja Sigur Rósin asettaminen paremmaksi saattaakin kuulostaa lähinnä ärsyttävältä indie- tai ties miltä snobbailulta. Mutta näin tällä kertaa. 

NaNoWriMosta voin kertoa, että se laahaa noin kymppitonnin tavoitesanamäärästä jäljessä ja alkaa pikkuhiljaa näyttää aika epätoivoiselta. Vielä en kuitenkaan aio luovuttaa!

Rokumentin tiimoilta saatan vielä palata asiaan jahka hivenen tokenen festarihuumastani.