Vuoden 2011 parhaita juttuja pähkinänkuoressa

Voisin väittää, että henkilökohtaisesti vuosi 2011 on ollut minulle mitä mainioin vuosi. Uutta musiikkia en ole ehtinyt kuuntelemaan läheskään niin paljon kuin alkuvuodesta olin päättänyt, mutta toisaalta en ole siitä erityisen pahoillani, kun syyt musiikin kuuntelun vähyyteen on olleet lähinnä positiivisia. Viime vuonna jaksoin paneutua vuoden musiikki- ynnä muiden juttujen erittelyyn tarkemminkin, mutta tällä kertaa saatte vain hyvin tiiviin pähkinänkuoriesityksen ensimmäisenä mieleen tulleista jutuista. 

Albumi:
Death Cab for Cutie - Codes and Keys - ilmestyi jo toukokuussa, mutta jostain syystä sain aikaiseksi kuunnella vasta syksyn tullen. Piti suorastaan tarkistaa, että ihanko oikeasti Codes and Keys tuli tänä vuonna eikä jo vuoden 2010 puolella. Näin hyvin mie seuraan aikaani. Tänä vuonna uusien albumien seuraaminen ja kuunteleminen kokonaisuuksina on jäänyt jotenkin tosi vähälle, enemmän on löytynyt yksittäisiä biisejä jotka on saaneet aikaan hyväksyvää nyökyttelyä ynnä muita positiivisia reaktioita.

Uusi tuttavuus:
Grouplove
Satuin bongaamaan Grouploven esiintymisen Conanissa, ja Colours kuulosti niin hyvälle että bändistä piti ottaa lisäselvyyttä. Perusindietouhua, mie tykkään.

Biisit:
Kavinsky - Nightcall. Tämäntyyppinen musiikki on minulle ihan uusi aluevaltaus, mutta kaikkea sitä oppii kuuntelemaan kun vanhaksi elää.


Salem Al Fakir - Virgin Mary - euroviisutyyppi pääsi yllättämään tanssituttavalla biisillä jossa lauletaan Neitsyt Mariasta ja Charlie Sheenistä.

Foster the People - Pumped Up Kicks. Kukapa tältä olisi kesän aikana välttynyt? Juuri sellainen biisi jota kuunnellaan kesällä autossa kun ollaan matkalla rannalle tai mökille tai festareille. Miten tästä ei voisi tulla hyvälle tuulelle?


Keikat:
The National @ Kulttuuritalo 3.3.2011
Melt-Banana @ Ilosaarirock, 16.7.2011
VETO @ Lutakko, 9.12.2011 - VETO käväisi Suomessa neljän keikan kiertueella joulukuun alussa ja bändin esiintyminen Lutakossa oli syksyn ainoa keikka, joka sai aikaan musicgasmin. Tästäkin oli tarkoitus kirjoitella laajemmin, mutta elämä vei mennessään. Toiveissa on nähdä VETO kotimaassaan ensi kevään aikana. Keikan kovimpia biisejä olivat näin jälkikäteen muistellen Blackout, Built To Fail ja You Are A Knife.

Leffat:
Somewhere
Drive
Tämänvuotisia ykkösleffojani yhdistää tietty vähäeleisyys ja järjetön tyylikkyys. Näistä ei tarvinne sanoa enempää, molemmat leffat olen kehunut jo aiemmin maasta taivaaseen.


Ja nyt: Hyvää uutta vuotta tyypit, kuunnelkaa musiikkia ja olkaa onnnellisia! Palataan asiaan ensi vuoden puolella.

Muok. No hei! Saman tien kun postaus oli julkaistu, muistin vielä yhden parhauden, nimittäin Dylan Moranin keikan Kulttuuritalolla pääsiäisen aikaan! Se oli parasta se.

Sofia Coppola: Somewhere

Tänään iltapäivällä toimitin pitkällisen hiustenrepimisen ja tuskailun (joka selittää myös pitkän blogihiljaisuuden) jälkeen gradun seminaariversion professorin lokeroon ja menin juhlan kunniaksi elokuviin katsomaan kovasti odottamani Sofia Coppolan Somewheren. 

Olen törmännyt elokuvaa koskeviin kommentteihin ja arvosteluihin, joissa on valitettu ennen kaikkea elokuvan hitaudesta ja siitä, ettei siinä tapahdu mitään. On nukahdettu kesken leffan tai lähdetty pois teatterista. Ei ole osattu samaistua henkilöihin ja juoni ontuu ja mitä kaikkea. 

Bullshittiä kaikki tyynni! Itse tiesin jo ensimmäiset elokuvaa koskevat arvostelut luettuani, että tämä on juurikin sitä mistä minä tykkään: ei elokuvissa aina tarvitse tapahtua. Tunnelma riittää. Päättelin, että kun kerran Lost in Translation oli my piece of cake, niin sitä täytyy olla myös Somewheren. Ja se on! Mitä suurimmassa määrin. Eli nyt tulee taas kehuja. Ja spoilereitakin, joten jos ette ole nähneet elokuvaa ja haluatte säilyttää autuaan tietämättömyyden tilan, kannattaa ehkä jättää lukematta. (Juonta sinänsä on vaikea spoilata, mutta jos ei halua tietää elokuvasta hirveästi ennen sen näkemistä niin, no. Taidan vahingossa ruotia vähän kaikkea.)

Kuva lähteestä Focus Features. Kuvaaja: Merrick Morton.

Alun autoilukohtaus on loistava avaus, jota jatkuu juuri sopivan pitkään, että toimintaan tottunut elokuvankatselija alkaa jo hieman kiemurrella penkissään. Ilman musiikkia kohtaus tuntuu vielä pidemmältä ja itseään toistavammalta, ja taustan hiljaisuus korostaa auton yksinäistä, tautologista möyrintää radalla. 

Itseäni kihelmöi aivan valtavasti elokuvan äänimaailma: kuuman auton "rapsahtelu" (miten sitä ääntä muka voi kuvailla? Mutta tiedättehän te), kun Johnny Marco lopulta pysähtyy ja nousee autosta ja hänestä huokuu se tunne, kun aika pitäisi saada kulumaan, mutta kun tämäkään ei nyt oikein tunnu miltään. Lehtipuhaltimen ärsyttävän tuttu epätasainen urahtelu kantautuu aamulla ikkunasta; pingispöydän ääni, kun peli kulkee. Pieniä, arkisia ääniä. 

Coppola on onnistunut elokuvassaan tekemään Hollywoodin glamouristakin tietyllä tapaa banaalia: Arkiset asiat on rinnastettu ja asetettu samalle viivalle autosaattueiden, luksussviittien ja palkintogaalojen kanssa ja ne kaikki ovat Johnny Marcolle aivan yhtä samantekeviä.

Stephen Dorff ja Elle Fanning ovat onnistuneet rooleissaan: Elle Fanningin Cleo on tarinan aikuinen, mutta ei korostetusti eikä ärsyttävästi. Hän on isä-tytär-parivaljakosta se, jolla ovat jalat maan pinnalla, kun isä on hieman hukassa. Dorff puolestaan tekee Johnny Marcon hahmosta samastuttavan, vaikka miespuolisen Hollywood-tähden elämä onkin omasta todellisuudestani valovuosien päässä. Dorff onnistuu välittämään elämän sisällöttömyyden ja tyhjänpäiväisyyden pienillä eleillä ja asioilla -  miten hän nostaa päärynän käteensä ja laskee sen taas takaisin. Pyörittelee tuhkakuppia, tuijottaa seinään. Lähtee ajelemaan vain palatakseen taas hotellihuoneeseensa tuijottamaan seinää. Näitä samoja teemoja Coppolan hidas ohjaus korostaa: pitkät leikkaukset, hitaaaaaaaaaaaaat zoomaukset, kohtausten jatkuminen katsojan sietokyvyn rajoille - arkisuudessa mennään jo dokumentaarisuuden tuolle puolen, ja ollaan taas taiteessa.  

Phoenixin Love like a sunset soi elokuvan taustalla alkuteksteistä lopputeksteihin valituilla hetkillä ja kappaletta on käytetty pysähtyneen tunnelman luomisessa suorastaan nerokkaasti. (Viljellään nyt näitä ylisanoja ihan huolella.) Katsoja odottaa, että milloin se lähtee, se junnaa, joko nyt, no ei vieläkään, milloin alkaa tapahtua, no kun ei. Kunnes lopputekstit tuovat katarttisen käännöskohdan kappaleeseen - ja samalla myös Johnny Marcon elämään: nyt lähtee!  

Huikea leffa.