Vuoden 2011 parhaita juttuja pähkinänkuoressa

Voisin väittää, että henkilökohtaisesti vuosi 2011 on ollut minulle mitä mainioin vuosi. Uutta musiikkia en ole ehtinyt kuuntelemaan läheskään niin paljon kuin alkuvuodesta olin päättänyt, mutta toisaalta en ole siitä erityisen pahoillani, kun syyt musiikin kuuntelun vähyyteen on olleet lähinnä positiivisia. Viime vuonna jaksoin paneutua vuoden musiikki- ynnä muiden juttujen erittelyyn tarkemminkin, mutta tällä kertaa saatte vain hyvin tiiviin pähkinänkuoriesityksen ensimmäisenä mieleen tulleista jutuista. 

Albumi:
Death Cab for Cutie - Codes and Keys - ilmestyi jo toukokuussa, mutta jostain syystä sain aikaiseksi kuunnella vasta syksyn tullen. Piti suorastaan tarkistaa, että ihanko oikeasti Codes and Keys tuli tänä vuonna eikä jo vuoden 2010 puolella. Näin hyvin mie seuraan aikaani. Tänä vuonna uusien albumien seuraaminen ja kuunteleminen kokonaisuuksina on jäänyt jotenkin tosi vähälle, enemmän on löytynyt yksittäisiä biisejä jotka on saaneet aikaan hyväksyvää nyökyttelyä ynnä muita positiivisia reaktioita.

Uusi tuttavuus:
Grouplove
Satuin bongaamaan Grouploven esiintymisen Conanissa, ja Colours kuulosti niin hyvälle että bändistä piti ottaa lisäselvyyttä. Perusindietouhua, mie tykkään.

Biisit:
Kavinsky - Nightcall. Tämäntyyppinen musiikki on minulle ihan uusi aluevaltaus, mutta kaikkea sitä oppii kuuntelemaan kun vanhaksi elää.


Salem Al Fakir - Virgin Mary - euroviisutyyppi pääsi yllättämään tanssituttavalla biisillä jossa lauletaan Neitsyt Mariasta ja Charlie Sheenistä.

Foster the People - Pumped Up Kicks. Kukapa tältä olisi kesän aikana välttynyt? Juuri sellainen biisi jota kuunnellaan kesällä autossa kun ollaan matkalla rannalle tai mökille tai festareille. Miten tästä ei voisi tulla hyvälle tuulelle?


Keikat:
The National @ Kulttuuritalo 3.3.2011
Melt-Banana @ Ilosaarirock, 16.7.2011
VETO @ Lutakko, 9.12.2011 - VETO käväisi Suomessa neljän keikan kiertueella joulukuun alussa ja bändin esiintyminen Lutakossa oli syksyn ainoa keikka, joka sai aikaan musicgasmin. Tästäkin oli tarkoitus kirjoitella laajemmin, mutta elämä vei mennessään. Toiveissa on nähdä VETO kotimaassaan ensi kevään aikana. Keikan kovimpia biisejä olivat näin jälkikäteen muistellen Blackout, Built To Fail ja You Are A Knife.

Leffat:
Somewhere
Drive
Tämänvuotisia ykkösleffojani yhdistää tietty vähäeleisyys ja järjetön tyylikkyys. Näistä ei tarvinne sanoa enempää, molemmat leffat olen kehunut jo aiemmin maasta taivaaseen.


Ja nyt: Hyvää uutta vuotta tyypit, kuunnelkaa musiikkia ja olkaa onnnellisia! Palataan asiaan ensi vuoden puolella.

Muok. No hei! Saman tien kun postaus oli julkaistu, muistin vielä yhden parhauden, nimittäin Dylan Moranin keikan Kulttuuritalolla pääsiäisen aikaan! Se oli parasta se.

Lemon Accounts goes Denmark!

Jouluruokaähkyn alkaessa pikkuhiljaa helpottaa, on hyvä ladata tiskiin tulevaa vuotta koskevaa jännyyttä: blogistinne lähtee tammikuun lopulla Tanskanmaalle vaihtoon. Tarkoitus on viihtyä puoli vuotta Odensessa ja siinä opintojen sivussa käydä reissailemassa vähän niin Tanskan rajojen sisä- kuin ulkopuolellakin. 

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että koetan toisinaan päivittää tänne tanskalaiseen musiikkikulttuuriin ja siellä näkemiini keikkoihin liittyviä juttuja, mutta sen näkee vasta sitten kun pääsen paikan päälle, että millaiseksi arki siellä kehittyy ja miten paljon aikaa jää blogin ylläpitämiselle. Varsinainen vaihtoblogini löytyy täältä, jos on kiinnostusta lukea myös muita kuin musiikkiin liittyviä juttuja. 

Viime aikoina on päivittäminen jäänyt aika vähiin enkä minkäänlaista vuoden parhaita juttuja -listaustakaan ole ehtinyt miettimään, mutta kenties jonkinlaisen summauksen saan aikaan vielä ennen vuoden vaihtumista. Onhan tässä viisi päivää aikaa. Sitä ennen voisi kuitenkin vaikka syödä vielä vähän lisää kinkkua ja rosollia. 

Rokumentti check out

Flunssasta ynnä muista aikaansaamattomuutta aiheuttavista yleisistä tekijöistä johtuen sekä blogi että NaNoWriMo-romaanini ovat joutuneet kokemaan hylätyksi tulemisen tunteita viime aikoina. NaNoWriMon osalta joudun ikäväkseni toteamaan, että juututtuani noin 23 000 sanaan olen tainnut jo luovuttaa. Ärsyttävää sinänsä, mutta jostain kohtaa on pakko vähän joustaa kun tekemistä olis hirveästi ja energiaa tekemiseen ei niinkään paljon. Ensi vuonna sitten taas paremmilla eväillä. (Paitsi että silloin pitäis olla kirjoittamassa gradua, eli ehkä ei sittenkään. Damn.)

Mutta niin. Palataanpas vielä viikon takaisiin Rokumentti-tunnelmiin. Itsehän istua napotin leffassa yhdentoista leffanäytöksen ja kahden seminaarin verran. Nähdyt leffat olivat Aukusti L - Laulu ei lakkaa, Exit Through the Giftshop, Gainsbourg - Tarina legendasta, Illusionisti, Ilosaarirock - 40 vuotta säkällä, INNI, NY77: The Coolest Year In Hell, Scratch, Style Wars & Style Wars: Revisited, The Extraordinary Ordinary Life of José Gonzáles ja William S. Burroughs: A Man Within. 

Noista INNIn nostinkin jo edellisessä postauksessa esiin ja kehaistaan nyt vielä kerran että se. oli. huikea. Viime ajat onkin tullut kuunneltua lähinnä Sigur Rósia. Joka aamu on ensimmäiseksi pitänyt kuunnella Inní mér syngur vitleysingur, muuten se pianokuvio on vaan soinut päässä koko päivän ja sotkenut kaiken muun. 

Toinen kärkipään leffa oli Banksyn Exit Through The Giftshop, josta jäi tosi hämmentynyt ja epäuskoinen fiilis (voiko taidejärjestelmä oikeasti toimia näin?)  mutta samalla entistä suurempi rispekti Banksya kohtaan. See it and you know what I mean. 

Kolmas huippukohta omassa Rokumentti-ohjelmistossani oli ranskalaisen Sylvain Chomet'n animaatio Illusionisti. Se perustuu Jacques Tatin käyttämättä jääneeseen käsikirjoitukseen vanhasta taikurista ja nuoresta tytöstä. Leffassa ei ole dialogia käytännössä juuri lainkaan ja se vähä mitä sitä on, on ranskaa tai mr.Bean -henkistä epäpuhetta, mutta asia tulee selväksi siitä huolimatta. Elokuvateatterissa oli ihana huomata miten vahvasti yleisö eli mukana: kun vanha, surullinen klovni löi päänsä lavuaarin reunaan, vieressäni istunut tyttö päästi pienen "oij"-äänen, sellaisen kuin nyt yleensä pääsee, kun huomaa että nyt toiseen sattuu. Takana olevalta riviltä kuului paheksuvia äännähdyksiä, kun autokorjaamon pomo keräsi vanhan taikuriparan rahat omaan povariinsa ja elokuvan lopussa salista kuului niiskahduksia usealta suunnalta, lopetus kun oli vähintäänkin surumielinen. Itkettävästä lopusta huolimatta elokuvasta jäi hyvä mieli ja sitä tekee vääjäämättä mieli kuvailla adjektiivilla "ihana".

Sigur Rós vs. Danko Jones - havaintoja oman musiikkimaun kehityksestä

Viime torstai oli taas niitä päiviä kun huomasin, että en ollut hirveästi miettinyt asioita kun olin aikatauluttanut päivääni. Tai lähinnä tunnelmien jatkuvuudessa tuli aika paha moka, aikatauluhan pelasi minuutilleen.  

Illan ohjelmassa oli ensin Rokumentin näytös Sigur Rós -keikkaleffa INNIstä. Mustavalkoista, häkellyttävän kaunista ja tunnelmallista, musiikki kuin valaan laulua. Sigur Rósia ihteään siis. Elokuvan aikana ja sen jälkeen olin jokseenkin hurmiossa.

(Tämä video ei ole suoraan INNIstä, mutta tämä biisi oli leffassa mukana ja siitä jäi ihan mahdottoman hyvä fiilis.)

Sitten painelin täysiä Kerubille katsomaan Danko Jonesia, jonka keikka alkoi noin 20 min. leffan päättymisen jälkeen. Tässä kohtaa lukee isolla FAIL. 

Muu yleisö oli innoissaan, minä huomasin seisoskelevani salin takaosassa kädet rokkipoliisipuuskassa. Yritin saada aivoni toimimaan oikealla - tarpeeksi matalaotsaisella - taajuudella ja vakuuttaa itselleni että kyllä tämä tästä lähtee. Muistutin itseäni jopa siitä, että tästä lipusta tuli maksettua aika paljon että ala nyt hyvä ihminen fiilistellä! Mutta kun ei vaan pystynyt. Tavallaan olin huvittunut Danko Jonesin äijäilevistä välispiikeistä, mutta en sitten kuitenkaan jaksanut ihan syttyä. Biisithän oli hyviä ja meininki oli hyvä, mutta kun omat aivot olivat valaanlauluasetuksilla niin tietäähän sen, että sitä vaan pahoittaa oman ja muidenkin mielen kun vaan murjottaa silmät lasittuneina jossain nurkassa.

(Tämä pätkä ei ole Kerubista, mutta you get the picture.)



Lähdin loppujen lopuksi hyvän aikaa ennen keikan loppumista kotiin sivelemään henkistä filmifestivaalipartaani ja miettimään musiikkimakuni kehittymistä.

Totesin, että vielä kaksi-kolme vuotta sitten olisin ollut Danko Jonesista aivan vilpittömän pähkinöissäni, kenties olisin jopa jättänyt INNIn näkemättä. Tai vaikka olisinkin käynyt katsomassa molemmat, voi olla että silloin rokkenrolli olisi vetänyt pitemmän korren. Muutamassa vuodessa korvani ovat päättäneet viehättyä valaanlaulusta enemmän, eikä se liene huono asia ollenkaan, vaikka koko tämä vastakkainasettelu ja Sigur Rósin asettaminen paremmaksi saattaakin kuulostaa lähinnä ärsyttävältä indie- tai ties miltä snobbailulta. Mutta näin tällä kertaa. 

NaNoWriMosta voin kertoa, että se laahaa noin kymppitonnin tavoitesanamäärästä jäljessä ja alkaa pikkuhiljaa näyttää aika epätoivoiselta. Vielä en kuitenkaan aio luovuttaa!

Rokumentin tiimoilta saatan vielä palata asiaan jahka hivenen tokenen festarihuumastani. 

Kun kirjoittaminen ei ota sujuakseen: Procrastination Tips, osa 1

Tämän päivän rajapyykki NaNoWriMossa olisi 15 000 sanaa. Minulla on koossa 8295. Tästä voinee tulkita että kirjoittaminen ei ole ihan sujunut viime päivinä, ja se on ihan oikein tulkittu. 

Kun juonen kanssa on vähän ongelmia ja hahmogalleria on suppeaakin suppeampi ja uusille tyypeille ei vain tunnu löytyvän funktiota, on helppo luisua procrastinoinnin puolelle. Tämän päivän kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyvä procrastinointivinkki on elokuva Stranger Than Fiction vuodelta 2006. 

Jostain syystä hölmösti suomennettu Aidosti outoa kuuluu omalle Guilty pleasures -listalleni, sillä jotenkin minulla on aina ollut sellainen olo että tämä on niitä elokuvia, joista ei oikeastaan kuuluisi tykätä. Mutta silti minä tykkään,  enkä oikein tiedä miksi. Se on höpsö ja vähän naiivi ja hyvin amerikkalainen, mutta toisaalta minusta elokuvan perusajatus miehestä, joka tietämättään on kirjan päähenkilönä, on tavattoman kiinnostava. Elokuvaan on ripoteltu kaikenlaisia kirjallisuudentutkimuksellisia vitsejä jotka tietysti itseäni kirjallisuudenopiskelijana suunnattomasti viehättävät, ja taisinpa kirjoittaa elokuvan metafiktiivisyydestä jonkun esseenkin.

Elokuvahan kertoo verotarkastaja Harold Crickistä, joka tietämättään on kirjailija Karen Eiffelin uuden teoksen päähenkilö. Eräänä päivänä Harold alkaa kuulla kertojanäänen päässään ja pelkää seonneensa. Sitten kertoja tulee maininneeksi, että Harold kuolisi pian, ja apua lähdetään etsimään ensin terapeutilta ja sitten kirjallisuuden professorilta, jota muuten esittää mainiosti Dustin Hoffman. Hommaan sotketaan vielä söpö anarkistileipuri Ana, ja kiva rom-com on valmis. 

Emma Thompsonin esittämä kirjailija Karen Eiffel on ihanan neuroottinen writer's blockeineen. Jos itse olisin täysipäiväinen kirjailija, luultavasti viettäisin päiväni samoin kuin hänkin: istumalla maantiesillan juurella kuvittelemalla onnettomuuksia ja etsimällä inspiraatiota muilla yhtä konkreettisilla tavoilla. 

Uskoisin, että tämä leffa sopii tauottamaan jokaisen kirjoittajanblokista kärsivän (tai kärsimättömänkin) nanoilijan luovaa tuskaa.

Elokuvassa on varsin indie-uskottava soundtrack, sillä mukana on muiden muassa Spoon, Maxïmo Park ja M83.

Aikaa on vielä 22 päivää. Mitään ei olla vielä hävitty.

NaNoWriMo 2011

Kalenteri on koko syksyn mitalta aivan järkyttävän täynnä kaikkea tulemista ja menemistä ja tekemistä ja miljoonasivuisten esseiden kirjoittamista, mutta kaikesta tuosta sälästä - jota myös elämäksi kutsutaan - huolimatta aion tänäkin vuonna osallistua marraskuussa NaNoWriMoon. Olen selvinnyt siitä voittajana jo kahtena vuonna, enkä aio antaa tämän vuoden olla poikkeus. 

Mistä on kyse? NaNoWriMo on lyhenne nimestä National Novel Writing Month, joskin nykyisin on kyse ennemminkin International Novel Writing Monthista, mutta nimi on jo vakiintunut joten mitäpä sitä suotta muuttelemaan. Alunperin jenkeistä lähtöisin olevassa projektissa on kyse siitä, että tuhannet harrastajakirjoittajat kirjoittavat 50 000 -sanaisen romaanin kuukaudessa. Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta ei se haittaa koska se on ihan hävyttömän hauskaa! Homman pointtihan on se, että ei se laatu vaan se määrä. Tarkoitus on kannustaa kaikkia kirjoittajia hylkäämään liian itsekritiikin, arpomisen ja vätystelyn ja saada heidät (meidät) kirjoittamaan. Välillä teksti voi olla aivan täyttä huttua, mutta pääasia että sanamäärä lisääntyy tasaista vauhtia ja ennemmin tai myöhemmin siitä järkyttävästä hutusta syntyy tarina. 

Tarkoituksena on, että tuon yhden hektisen kuukauden aikana syntyy runko, luonnos jota lähdetään sitten myöhemmin muokkaamaan ja uudelleenkirjoittamaan. Monet wrimoilijat - minä mukaan lukien - eivät kuitenkaan koskaan etene tuohon muokkausvaiheeseen. Riittää, että on taas kerran voittanut itsensä ja aikataulukiireensä ja saanut irti 50 000 -sanaisen tarinan. Sitä tarinaa ei välttämättä koskaan lue kukaan, mutta se antaa silti tilaisuuden paukauttaa henkseleitään edes vähäsen: niin, olenhan melkein kirjailija itsekin. 

NaNoWriMo starttaa puolilta öin, kun kalenteri kääntyy näyttämään marraskuun 1. päivää. Vielä ehtii mukaan! Ei sillä ole väliä, vaikkei olisi minkäänlaista ajatusta siitä, mitä haluaisi kirjoittaa. En minäkään vielä tiedä. Tiedän vain, että tulossa on taas kerran yksi yltiöpäisen sekava ja teessä uitettu marraskuu, joka menee ohitse paljon nopeammin kuin se ilman NaNoWriMoa menisi. Marraskuu on täydellinen kuukausi istua kotona tai kuppilassa kirjoittamassa, mitä silloin muutakaan voi tehdä? 

(Paitsi istua Rokumentissa katsomassa leffoja, festarin loputkin elokuvat julkaistiin viime viikolla. Ne voi tsekata täältä.)

Drive

Tanskalaissyntyisen ohjaaja Nicolas Winding Refnin Drive tuli omaan tietoisuuteeni jotenkin vähän puun takaa, mutta kun sisko kävi katsomassa sen ja tuli kotiin innosta puhkuen, päättelin että tässä on leffa joka on nähtävä.  Menestys Cannesissa sekä neo-noiriksi nimittely luonnollisesti lisäsivät kiinnostusta pätkää kohtaan ja hälvensivät oitis orastavat epäilyt että "no se on taas vaan joku autoleffa".

Eihän se ennakkohype hukkaan mennyt: eilen illalla leffan jälkeen olo oli samanlainen kuin keväällä, kun kävin katsomassa Somewheren: sitä jotenkin vaan hehkui, kun juuri nähty leffa oli niin hyvä! Monta kertaa elokuvan aikana kävi mielessä, että tämä ja tämä asia olisi voinut mennä niin pahasti pieleen mutta kun ei mennyt! Sitten sitä vain hykerteli tyytyväisenä penkissään viimeiseen A Real Hero -biisin nostatukseen saakka, joka sekin olisi voinut olla hirvittävällä tavalla korni mutta kun se ei jostain syystä ollut. 

Kuulin jonkun yleisöstä kommentoivan leffan hitautta ja leffaseurani sanoi samaa. Itse en tempoa edes tullut ajatelleeksi, kun en mitään älytöntä toimintaleffaa kuvitellutkaan tulevani katsomaan. En ollenkaan häiriintynyt siitä, että päähenkilöiden välisessä replikoinnissa oli lähes kaurismäkeläisen pituisia taukoja ja että asiat tapahtui silleen mukavan hissuksiin. Kyseessä ei tosiaankaan ollut perinteinen autoleffa, jossa ohuen juonen ympärille on ympätty hillitön määrä takaa-ajoja joissa romuttuu järjetön määrä autoja ja infrastruktuuria.

Elokuvan alkupuoliskosta käytettiin iso osaa siihen, että Ryan Goslingin esittämästä päähenkilöstä rakennettiin  ihanteellista sankarikuvaa: tässä meillä on hiljainen ja herkkä mies joka tykkää lapsista ja osaa ajaa autoa niin samperin hyvin ettei mitään järkeä. Sitten kun se kuva rikottiin rajun väkivaltaisilla kohtauksilla, niin siinä oli sekä Carey Mulliganin esittämä Irene että katsoja jännän äärellä. Vahva kontrasti nimettömäksi jäävän päähenkilön käytöksessä tuntui rytmittävän elokuvaa, jossa siirryttiin monta kertaa lähes flegmaattisesta liikkumattomuudesta säpsähdyttävään väkivaltaan josta tuli välillä hyvin tarantinomaiset fiilikset.

Leffaseurani kanssa todettiin myös, että oli kiva kerrankin nähdä Hollywood-leffa jota ei ole tehty sillä kaikkein yksinkertaisimmalla mahdollisella rautalankamallilla, jossa kaikki on pureskeltu valmiiksi ja kaiken varalta vielä moneen kertaan. Esimerkiksi leffan skorpionitematiikka jäi katsojan itsensä pohdittavaksi. Vaikka katsojan silmät lepäsivätkin useaan otteeseen Goslingin takin selkämyksessä komeilevassa skorpionissa, ei sitä mitenkään ärsyttävästi selitelty tai osoiteltu.

Täytyy muuten sanoa, että onneksi en nähnyt yhtään traileria ennen itse elokuvaa, sillä niiden perusteella olisi kyllä saattanut jäädä koko leffa katsomatta. Hirveää settiä, joihin on tiivistetty käytännössä koko leffan sisältö ja joissa annetaan ymmärtää että kyseessä on juurikin perinteinen action-autopläjäys vaikka totuus on vähän toisenlainen. Toisaalta, ehkä ne trailerit on suunniteltu sitä kuvitteellista average moviegoeria varten, joita ei taiteelliset neo-noirit voisi vähempää kiinnostaa, kunnon autoäksöni sen sijaan aina.

Lopuksi pitää vielä kehaista leffan soundtrackia, joka on entisen Red Hot Chili Peppers -rumpali Cliff Martinezin käsialaa. Se oli vähintäänkin hieno, enkä edes tiennyt pitäväni tällaisesta musiikista.

Nightcall (feat. Lovefoxxx) by Kavinsky

College feat. Electric Youth - A Real Hero [music from the Motion Picture, Drive] by Electric Youth (Official)

Sota on ehkä hävitty mutta taistelu jatkuu

Toimitus huomauttaa: Tämä postaus sisältää puhetta sekä säästä että joulusta, joten kyseisistä aiheista allergiaoireita saavat voinevat suosiolla hypätä suoraan viestin loppuun jossa ehkä puhutaan myös vähän musiikista. 

Suuremmin en lumesta välitä. Enkä siitä, että glögiä ja jouluvaloja aletaan tyrkyttää näin lokakuussa. 

Mutta tänä aamuna kun räntää alkoi tulla taivaan täydeltä hetikohta herättyäni, en kovinkaan pitkään jaksanut pitää vastarintaa yllä vaan päätin luovuttaa vastustamisen edes tämän päivän ajaksi. Viime vuonnahan tein sen virheen, etten tehnyt mitään jouluista silloin kun siltä olisi tuntunut, koska oli liian aikaista. Sitten kun joulu alkoi olla oikeasti lähellä, fiilis ei ollutkaan yhtään jouluinen ja koko juhlapyhät meni vähän jotenkin laimeissa meniningeissä. 

Viime vuodesta viisastuneena kävin siis joulutunteen ajamana kaivamassa pakastinta, koska ainahan siellä on torttutaikinaa, vuodenajasta riippumatta. Kaivoin myös kuiva-ainekomeroa, koska ainahan siellä on luumuhilloa, vuodenajasta riippumatta. Molempia löytyi, joten ei muuta kuin taikinalevyt sulamaan ja puutelistaan lisäys "glögi" kun porukat lähtivät kauppaan. 

Ihanan räntäisestä päivästä teki se fakta, ettei tarvinnut lähteä kotoa yhtikäs mihinkään. (Muussa tapauksessahan tämä teksti olisi vain ankaraa valitusta siitä, miten syvältä talvi on.) Luin siis ensimmäistä kertaa ikinä Sofi Oksasta (Stalinin lehmät), järjestin huonekalustoa uuteen uskoon ja asensin NESsin käyttökuntoon. Jostain syystä ranskan tehtävät jäivät tänään(kin) tekemättä. 

Kun glögi saapui kaupasta, olivat talven ensimmäiset joulutortutkin valmiina. Tonttumukeja en sentään  kaivanut esiin, ne saavat vielä odottaa vähän aikaa. En kuitenkaan ole antanut täysin periksi tälle joulutohinalle, vaikka myönnytyksiä teinkin. Ja se lumikin on jo melkein sulanut pois. 

Päivän soundtrackina toimi losangelesilaisen Grouploven debyytti Never Trust A Happy Song. Se on hyvä. 

Syksybiisejä: Firekites - Autumn Story

Viime viikonloppuna oli muutto. Nyt kirja etsii omaa paikkaansa, samoin levy. Niin ehkä vähän myös yksi blogisti, jolla ei enää ole omaa nurkkaa. Joulun jälkeen sitä ei tarvitsekaan, mutta siitä lisää myöhemmin.  

Firekites on ihana uusi tuttavuus tälle syksylle. Vähäeleisen kauniista Autumn Storysta tulee väkisin vähän surulliseksi, mutta se ei välttämättä ole paha asia. 

Video on upea. Katsokaa se.

Rokumentin teemaohjelmisto julki

Rokumentin Mustaa magiaa -teemaohjelmisto on nyt eetterissä ihasteltavana. Se koostuu 18 elokuvasta joissa käsitellään muun muassa dj-, hiphop- ja graffitikulttuurin syntyä ja historiaa, esitellään mustan musiikin suuria hahmoja Lil'Waynesta Ray Charlesiin, seotaan dancehallin tahdissa ja matkustetaan Soul Trainilla. 

Itselläni tulee taas kerran olemaan valinnan vaikeus, kun jo pelkkä teemaohjelmisto kuulostaa siltä että voisin käydä katsomassa vaikka kaiken ja elokuvia on myöhemmin tulossa vielä reilu satsi lisää.  Sen siitä saa kun on liian kiinnostunut vähän kaikesta.

Tässä muutama poiminta Black Magic -leffoista.

Adam Bhala Lough:

Lil´Wayne ”The Carter” (USA, 2009)

"Lil’ Wayne ”The Carter” on järkyttävä elokuvakokemus, joka jää kummittelemaan pitkäksi aikaa. Kaikessa pelottavuudessaan elokuva panee miettimään, onko tämä rehellisin kuvaus ajasta, jota elämme?" (Rokumentti.com) 

Leffa saa Suomen ensi-iltansa Rokumentissa.

Henry Corra:
NY77: The Coolest Year in Hell (USA, 2007)

1977 oli New Yorkin hullu vuosi sähkökatkoineen ja sarjamurhaajineen, mutta musiikki- ja alakulttuurit kukoistivat.
"NY77: The Coolest Year in Hell on kuin elokuvaksi sovitettu Jeff Changin hiphop-kirjallisuuden raamattu Can’t Stop, Won’t Stop. Se analysoi yhteiskunnallista tilannetta, josta punk, graffiti ja hip hop syntyivät, mutta tekee sen erittäin viihdyttävällä tavalla." (Rokumentti.com)



"My attitude was: fuck'em." 


Alexis Spraic:
Ray Charles America (USA, 2010)

Perustavanlaatuinen dokumentti Ray Charlesista.
"Sielukasta elokuvaa voi varauksetta suositella kaikille musiikkifaneille tai vaikka loistavasta Ray-elämäkertaelokuvasta innostuneille Charles-ensikertalaisille." (Rokumentti.com)
Itsehän kuulun jälkimmäiseen kastiin. Tämä on oiva tilaisuus paikata taas yksi aukko reikäisestä sivistyksestään.

Doug Pray:
Scratch (USA, 2001)

DJ-kulttuurin historiaa ja nykypäivää luotaava dokumentti, jossa haastateltavina mm. Beastie Boysin Mix Master Mike ja DJ Shadow.
"Scratch välittää kiehtovan tarkkaa ajankuvaa hiphop-kulttuurin alkurytmeistä jatkuen aikaan, jolloin DJ ei enää ollut vain osa yhtyettä vaan yhtye itse. Scratch on musiikkielokuvan ja hiphopin ajaton klassikko, joka kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan musiikkifanin yleissivistykseen.(Rokumentti.com)

J. Kevin Swain, Amy Goldberg:
Soul Train: The Hippest Trip In America (USA, 2009)

Tähään dokumenttiin on taltioitu mustan musiikin televisio-ohjelma Soul Trainin tarina.
"Sen lisäksi, että Soul Train on mahtava katsaus mustan musiikin historiaan, elokuva on härskin tyylikäs ja törkeän viihdyttävä." (Rokumentti.com) 


Tony Silver:
Style Wars & Style Wars :ReVisited (USA, 1984)

"Style Wars esittelee 1980-luvun alun New Yorkin katukulttuuria ja siihen olennaisesti kuuluvaa graffititaidetta, joka on katsantokannasta riippuen joko parasta tai pahinta mitä iso omena 1980-luvulla maailmalle tarjosi." (Rokumentti.com)

Parhaan dokumentin palkinnolla Sundance -festivaaleilla 1983 palkittu Style Wars on alakulttuurielokuvien klassikko, jossa seurataan katutaiteilijoiden ja kaupungin viranomaisten välistä taistoa katujen ja metrotunnelien herruudesta. Vuonna 2003 ilmestynyt lisäosa Style Wars :Revisited esitetään ohjaajan toiveesta heti alkuperäisen Style Warsin perään.




Rokumentin teemaohjelmisto löytyy kokonaisuudessaan täältä. 

Syksybiisejä: Yo La Tengo - Autumn Sweater

Sää viilenee, loppuviikoksi on luvattu jo pakkasasteitakin.Vanha kansa tietää kertoa, että jos ei syyskuussa kertaakaan pakasta niin että lehmänläjän voi heittää kokonaisena aidan yli, silloin syksy jää lyhyeksi ja talvi tulee nopeasti. Luotan siihen että kyllä vanha kansa tietää, vaikken olekaan koskaan kokeillut lehmänläjien heittelemistä.

Miten tämä nyt liittyi mitenkään Yo La Tengoon? No siten, että kylmä tulee. Villapaita päälle. Biisi löytyy myös Spotifysta. 

Fiilistelyä rauhalliseen arkiaamuun: Jonas Alaska

Norjalainen Jonas Alaska päätti ujuttautua torstaiaamuuni ihan huomaamatta, enkä pannut sitä ollenkaan pahakseni. Nuori singer-songwriter on opiskellut musiikkia Liverpoolin Institute for Performing Artsissa ja Spotifyn etusivulta silmääni tarttunut s/t-albumi on hänen debyyttinsä. 

Ensimmäisistä biiseistä lähtien Alaskan aiheuttamat mielleyhtymät olivat Sufjan Stevens, Bright Eyes, Bob Dylan. Älkää kysykö. Mutta noiden perusteella voisi väittää, että ei sälli ihan metsään ole mennyt debyyttinsä kanssa, jos noin tasokkaat vertailukohdat tulee mieleen. Jotain uutta sufjanstevensmäistä kaipasinkin syksyyni.

Ääniä Joensuusta: Ukkosmaine

www.ukkosmaine.com Kuva: Tomi Palsa

Uuden Ääniä Joensuusta -sarjan avaa ja valoa syksyn synkkyyteen tuo salamaponilla ratsastava trikoosankariduo Ukkosmaine. Aiemmin kaksikko kulki pidemmällä nimellä Klaus Thunder & Ukkosmaine, mutta ajan myötä alkuosa tippui kuin huomaamatta pois. Vuodesta 2004 saakka vaikuttanut Niinivaaran hämmennyspoppi-ihme on saavuttanut suorastaan kummeksuttavan kulttimaineen ja niittänyt suosiota Saksanmaalla saakka, mutta bändin livenä nähneet ymmärtävät kyllä mistä moinen suosio juontaa juurensa. Itse en ainakaan usko, että kenelläkään on kykyä vastustaa bändin vilpitöntä hyvää tuulta ja hellää mieltä levittävää rakkauden sanomaa! 

Vuonna 2010 julkaistu pitkäsoitto tiivistää otsikossaan bändin ehkä useimmiten kuuleman palautteen: Oletteko te tosissanne? Tämä käy epäilemättä mielessä jokaisella vahingossa paikalle harhautuneella, joka sattuu todistamaan Ukkosmaineen keikkaa. Jo yksin Klaus Thunderin ja Wilhelm Meisterin glam-henkiset esiintymisasut saavat tosikot rokkipoliisit pudistelemaan epäuskoisina päätään, mutta kun osaa katsoa ja kuunnella pintaa syvemmälle, huomaa ennen pitkää hymyilevänsä ja laulavansa mukana kuorossa "sä oot mun nöpö-nöpö-nöpö-nöpö-nöpö-nöpö-nöpö-nöpö-nenä-nenä-nenä-nenä...."

Nöpönenää ei harmi kyllä Soundcloudista löytynyt, mutta tässä pari muuta hittiä jotka jäävät kertalaakista päähän:

Klaus Thunder & Ukkosmaine: Mansikkakausi by Juki Records

Klaus Thunder & Ukkosmaine: 80200 by Juki Records

Kaiken ei onneksi aina tarvitse olla niin vakavaa!

Tanssia voi myös sunnuntaina: Salem Al Fakir - Virgin Mary

Tuttavan Facebook-syötteestä bongasin taannoin linkin Salem Al Fakirin Virgin Mary -kappaleeseen ja ihan vahingossa ihastuin biisiin valtavasti. Sittemmin olen jonkin verran kuunnellut myös ruotsalaismuusikon viime vuonna julkaistua Ignore This -albumia, mutta toista Virgin Maryn veroista tanssittajaa sieltä ei ole löytynyt. Vasta paljon myöhemmin minulle selvisi, että tyyppihän on euroviisumiehiä! Eli Al Fakir osallistui viime keväänä Ruotsin euroviisukarsintoihin Keep on Walking -biisillään ja tuli toiseksi. Sittemmin biisiä on soitettu myös Suomen radioissa ja kyllähän se tutulta kuulosti kun kaivelin sen spotikasta. Enpä olisi suurena viisuvihaajana uskonut, että vielä jonain päivänä ihan innoissani kuuntelen artistia joka on osallistunut Euroviisuihin jollain tavalla. Mutta toisaalta, Ruotsin viisutouhu on aina ollut vähän eri tasolla kuin kotomaassa, eli sieltä voi oikeasti löytyä myös jotain hyvää. 

Mutta että pankaas tanssien sunnuntai-illan kunniaksi!  

Syksybiisejä: Zen Café - Tämä on syksy

Zen Café jos mikä on syksymusiikkia ja taannoin tuumiskelin itsekseni, että se on yksi niitä harvoja - ellei jopa ainoa - nuoruusvuosieni lempibändi, jota edelleen kehtaa kuunnella nolostelematta ja joka edelleen toimii! Sitä ei voi sanoa läheskään kaikesta siitä, mitä on tullut nuorna ollessa kuunneltua.


Tämä on syksy on harvinaisen masentava ja lokakuinen biisi, mutta viime aikojen vesisateet ja harmaus on saaneet olon tuntumaan tältä jo tavallista aikaisemmin. Onneksi tälle syksylle on tiedossa jos jonkinlaista puuhaa, niin ei ehdi velloa pimeydessä joka viimeistään marraskuussa alkaa tuntua ylitsepääsemättömältä. Vellotaan nyt kuitenkin, syksy on kaikesta huolimatta hieno vuodenaika. 

Rokumentin teema julki + syksybiisi: Nat King Cole - Autumn Leaves

Rockfilmifestari Rokumentin tämän vuoden teema on Black Magic ja se kunnioittaa mustaa musiikkiperinnettä, jolle nykymusiikki kaikissa muodoissaan on niin paljon velkaa.Tapahtuman sivujen mukaan teemaohjelmistossa samoin kuin livemusiikki- ja klubipuolella nähdään ja kuullaan muun muassa soulia, hiphopia, funkia, dancehallia ja reggaeta. Itse elokuvaohjelmisto julkaistaan lokakuussa. 

Livepuolella on nähtävissä Danko Jonesin lisäksi muun muassa Black Motor & Raoul Björkenheim ja Happoradio (mustaakin mustempia miehiä, selvähän se). Tarkempi live- ja klubiohjelma löytyypi tuolta noin.


Tämänkertainen syksybiisi liittyköön myös Musta magia -teemaan. Tässäpä teille syksyklassikkoa kerrakseen!

Syksyn ääniä: VETO - Crushing Digits

Otsikko poikkeaa syksybiisien sarjasta vähäsen, koska tällä kertaa kyse ei ole vain yhdestä biisistä vaan kokonaisesta albumista. Tanskalaisen VETOn Crushing Digits (2008) ei temaattisesti tai muutenkaan varsinaisesti käsittele syksyä, mutta sillä on hyvin vahva paikka omassa syksyisessä äänimaisemassani.

www.vetonet.dk

VETO on niitä bändejä, joiden vanhempi (There's a Beat in All Machines, 2006) eikä uudempi (Everything is Amplified, 2011) tuotanto ole oikeastaan ihmeemmin itseäni puhutellut, vaan olen suosiolla tyytynyt siihen, että suhteemme perustuu keskimmäisen pitkäsoiton hienoudelle (josta siitäkin on epäilemättä olemassa myös eriäviä mielipiteitä). 

VETOa on luonnehdittu ainakin termeillä indie rock, electronic rock, progressive / dance rock ja niin edelleen loputtomiin. "Elektroninen" ja "rock" taitaisivat olla aika lähellä sitä, miltä tanskalaisporukka kuulostaa. Itselleni Crushing Digits on sitä musiikkia, jota kuunnellaan pimeinä syksyiltoina lenkillä tai autossa - pääasia että on liikkeessä. Shake esimerkiksi on erinomainen biisi jos haluaa ruoskia itsensä siihen aggressiivisen epätoivoiseen tilaan jossa jatkaa juoksemista vaikkei oikeastaan enää jaksaisikaan. Pakkohan se on kun Troels Abrahamsen huutaa vimmaisesti korvaan. "It doesn't help you to push it in front of you forever!"

Kannattaa muuten kiinnittää huomiota Abrahamsenin sanoituksiin; omia suosikkejani ovat Duck, Hush and Be Still josta tulee jotenkin orwellilainen fiilis ja alta löytyvä You Say Yes, I Say Yes jossa pohditaan minuuden syvintä olemusta. Tai jotain. 

If you say one more clever thing
I just repeat it 
and act like I said it first


PS. On olemassa myös Veto-niminen sankarihevibändi, joten jos törmäätte sellaiseen Spotifyssa niin ei syytä hämmennykseen. Tämä puheena ollut VETO ei siis ole tehnyt radikaalia suunnanmuutosta jossain uransa vaiheessa. 

Jälkeenjäänyttä kirjahykertelyä

Tämä postaus tulee liki kuukauden jälkijunassa, mutta tulee kuitenkin. Perinteistä Joen yötä vietettiin elokuun viimeisenä perjantaina ja silloin myös kaupunginkirjasto piti tapansa mukaan poistokirjamyynnin. Tapahtumassa aiemminkin vierailleena olin jo ottanut opikseni sen, että jos paikan päälle menee vasta joskus illalla, jäljellä on vain Kuinka laitat ruokasi mikrossa vuodelta 1985 ja pari ET-lehteä. Siispä kavereiden kanssa varustauduttiin paikalle hieman ennen myynnin alkamista ja syytä olikin, kun kirjaston aula oli tupaten täynnä porukkaa. Todettiin että ihan positiivista sinänsä nähdä, että ihmisille vanha kunnon kirja edelleen kelpaa. Varsinkin halpa kirja: seinällä lappu kertoi ystävällisesti, että kaikki aineisto 0,20e. Vot! 

Pienestä koosta on joskus etua; se helpotti ryysiksessä suunnistamista ja kirjoihin käsiksi pääsemistä! Yllä olevan läjän onnistuin saalistamaan: Dostojevskin Rikos ja rangaistus, John Steinbeckin Taivaan laitumet, E.L. Doctorowin Gangsterin oppipoika, Ritva Haavikon Kirjallisuuden tulkinta ja opetus, William Faulknerin Ääni ja vimma sekä Pierre La Muren Punainen mylly. Ei paha! Varsinkin Rikos ja rangaistus sekä Ääni ja vimma aiheuttivat melkoista hykerrytystä.

Lisäksi kehaistakoon vielä Yle Teemaa, jonka kanssa olen taas oikein hyviä ystäviä: Luin tuon Punaisen myllyn, joka siis kertoo taiteilija Henri de Toulouse-Lautrecista, ja tuumailin itsekseni että olisi mukava nähdä myös kirjan pohjalta tehty filmatisointi. Kuinka ollakaan, Teema näytti sen eilen illalla! Onneksi huomasin ajoissa ja sain leffan talteen boksille. (Toivottavasti, en ole vielä tarkastanut onnistuiko tallennus. Yleensä se ei onnistu silloin, kun kyseessä on elokuva jonka oikeasti tahtoisi nähdä.)

Niin ja löytyihän sieltä poistomyynnistä myös The Vinesin Highly Evolved, jonka ostin sillä perusteella että nimi kuulosti hämärästi tutulta. (Kuuluu myös Spotifyssa.)

Syksybiisejä: The Kinks - Autumn Almanac

Kauniiseen syyssunnuntaihin sopii mainiosti The Kinks. Syökää omenoita ja ottakaa rennosti. 

Päivä jona kaikki ei ole mennyt ihan putkeen mutta joka ei silti ole ihan huono päivä.

Tänään on ollut taas yksi niitä päiviä kun olisi vaan kannattanut jäädä kotiin. Tietotekniikka ja sää on olleet poikkiteloin, niin siinähän sitä on jo pienelle ihmiselle tarpeeksi kurjuutta. Toisaalta ei niin paljon kaikenlaista pientä riesaa etteikö joukkoon mahtuisi hyviäkin juttuja.

Kaksi viikkoa olen rampannut WebOodissa vahtaamassa, joko tenttitulokset on tulleet, vaikka ihan hyvin tiesin että ei ne kuitenkaan vielä ole. Joku ehkä muistaakin, miten lupasin itselleni mekon jos tentti menee läpi. No tänään ne tulokset oli tulleet ja sehän ei ollut vain läpi vaan vieläpä hyvällä arvosanalla! Tämä oli se hyvä osuus. Riemusta kiljahtaen kipaisin Monkin nettisivuille - vain huomatakseni oman ultimaalisen hölmöyteni, sillä eihän siellä mitään nettikauppaa ole. Kyllä ne kamppeet on siellä nähtävillä ja hienosti esiteltyinä, mutta ei niitä sieltä tilaamaan pysty. Ja kun lähin liike on Helsingissä niin jäi sitten mekko saamatta. Pirskules. 

Mutta hyvä uutinen on se, että Bombay Bicycle Clubin uutukainen A Different Kind of Fix on kuunneltavissa Spotifyssa. Tästä videosta tuli jotenkin aika hyvä mieli: 

Toinen hyvä uutinen on se, että loppupäivän voi pysyä kotona katsomassa leffoja ja juomassa teetä. 

Rokumentti 2011 tarjoilee Danko Jonesia

Tänään julkistettiin ensimmäinen otos marraskuussa järjestettävän Rokumentti Rock Film Festivalin ohjelmistosta: kanadalainen Danko Jones soittaa Kerubissa torstaina 17.11. Faktaa aiheesta Kerubin sivuilla, Rokumentin omia sivuja ei näköjään ole vielä päivitetty. Kyllähän se varmaan on mentävä katsomaan, sen verran paljon muistelen kuulleeni kehuja bändin live-esiintymisestä.

Lisää Rokumentti-julkistuksia lienee luvassa lähiaikoina. 

Danko Jonesin viimeisin albumi on 2010 ilmestynyt Below the Belt. Albumin biiseistä Had Enough, Full of Regret ja I Think Bad Thoughts on tehty kolmiosainen musiikkivideotrilogia josta voi huvikseen bongailla tuttuja julkkisnaamoja. Koko trilogian voitte tapittaa kokonaisuudessaan vaikkapa tästä näin:

Syksybiisejä: Modest Mouse - Autumn Beds

Jahas, mökiltä on palauduttu sienisaaliin kanssa ja sää on muuttunut jotenkin inspiroivaksi. Lämpötila oli aamulla noin seitsemän asteen tienoilla ja ulkona tuoksui syksy ja omenat. Jollain tavalla ulkona puuhaileminen on alkanut taas kiinnostaa ihan eri lailla kuin kesällä - ja aivan eri lailla kuin vielä pari vuotta sitten, kun en ollut millään muotoa kiinnostunut sienistä tai hirvikärpäsistä. Eilen illalla metsässä rymistellessäni mietin, että taidan lopultakin alkaa tajuta, miksi mummot ja tädit syksy syksyn jälkeen painuvat metsään silmät kiiltäen heti kun muilta töiltään ehtivät ja miksi he palaavat sieltä posket hehkuen, tulipa saalista tahi ei. Syksyisessä metsässä vaan on Sitä Jotakin. 

Tämä ei liittynyt mitenkään päivän biisiin, joka on Modest Mousen Autumn Beds. Vaikka onhan siinä kyllä kirkkaaseen syksyaamuun sopivaa helinää. Silleen jännästi.

Syksybiisejä - Vivaldi

Kun kaikki aina - minä mukaan lukien - touhottavat kesäbiiseistä, niin tehdään nyt tasapuolisuuden nimissä myös syksybiisien sarja. Koska minä pidän syksystä. Kovasti. Ja ilmeisesti myös muusikot pitävät, sen verran runsasta on syksyaiheisten biisien tarjonta. 

Kaiken juhlallisuuden nimissä tämä postaus olisi pitänyt tehdä eilen, kun oli virallisesti syksyn ensimmäinen päivä. Mutta kun oli liian kiire könytä metsässä sienien perässä ja hengata Reinoissa ja ylisuuressa villatakissa telkkarin kaukosäädin taskussa niin eihän nyt mitään blogiasioita joutanut miettimään. 

Sarjan aloitusbiisin valinta oli tosi vaikeaa, koska en oikeastaan haluaisi startata millään liian masentavalla, mutta sellaisia syksy- ja kesänpäättymisbiisit yleensä tuppaavat olemaan. Sitten päädyin kaikkein itsestäänselvimpään valintaan, joka ei populaarimusiikkiblogissa sitten ehkä kuitenkaan ole ehkä niin itsestäänselvää mutta sitäkin pompöösimpää. Eli Vivaldin Neljä vuodenaikaa, Syksy, olkaatten hyvät. 

Ja todisteeksi siitä, että siellä metsässä oikeasti on käyty:

Kanttarelli on kaveri.

Mökkeilyä ja sosiaalistumista

Huomenna meen taas mökille. Tällä kertaa otan mukaan tietokoneen JA nettitikun. Mihin on maailma menossa? Siihen, että sitten sieltä muurahaisten keskeltä päivitän jotain hämäriä mustikkasatoraportteja ja ilmoitan että nyt vois vähän pelottaa, kun tuo karhu on vähän turhan lähellä mökin nurkkaa. Mutta netillisyydestä huolimatta aion ottaa mukaani myös kirjoja, koska mökillä kuuluu lukea. Ja nostaa mummon perunat.

'

Ja mitä siihen sosiaalistumiseen tulee, niin vihmerimmät onkin ehkä jo ehtineet huomata, että tuonne sivun oikeaan laitaan kaiken muun mahdollisen sälän alle on ilmestynyt tommoinen tykkäysnappi. Sitä saa painaa. Saa myös käydä katsomassa Lemon Accountsin Facebook-sivua vaikkei siellä sen enempää nähtävää ole kuin täälläkään. Tai siis täällähän se kaikki nähtävä on, mitä mie höpisen. Seuraavan kerran tulee postausta järven rannalta. Hiihoo. 

PS. Tämä oli blogini historian sadas postaus. Pienet töttörööt sille! 

Kesälukemiset

Tänä kesänä päätin kaikista ahdistelevista opiskeluhommista huolimatta paneutua lukemaan myös muuta kuin tenttikirjoja, ja se jos mikä oli hyvä päätös. Ja kun annoin itselleni luvan lukea myös vähän tuoreempaa kirjallisuutta kaikkien 1700-1800-luvun klassikoiden jälkeen, niin johan lukuinto palasi taas entisiin mittasuhteisiinsa. Lapsuuden kesät nimittäin vietin hartiat kumarassa milloin minkäkin tiiliskiviromaanin ääressä siinä määrin, että porukat alkoi jo olla huolissaan selkärankani puolesta (ja syytä olikin). 

Erlend Loe: Naisen talloma (Tatt av Kvinnen 1993), Doppler (2004)

Luin keväällä Supernaiivin ja innostuin Loen kirjoitustyylistä tavattomasti joten hänen tuotantoaan piti päästä heti lukemaan lisää. Naisen talloma oli ihan ok, ja totesin että siitä tehty elokuva on varsin uskollinen kirjalle - tuntui niin kuin lukisi samaa kirjaa uudestaan, kun näin leffan talvella. Doppler oli Laurin suositus, ja vaikken siitä pitänytkään yhtä varauksettomasti kuin Supernaiivista, oli se kuitenkin varsin viihdyttävä. 

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L'Élégance du Hérisson, 2006)

"Puiden rakastaminen on niin syvästi inhimillistä - joka siihen kykenee osaa vielä ihmetellä niin kuin lapsi, tuntea vahvasti oman mitättömyytensä luonnon rinnalla..."

    Pitihän se tämäkin lukea, kun siihen niin usein törmäili blogeissa ja lehdissä. Pitkään se roikkui luettavat-listalla, mutta aina oli mokoma kirjastosta lainassa enkä tunnetusti ole niin vihmerä että viitsisin varauksia tehdä. Sitten kun kerrankin näin sen paikallaan hyllyssä niin syöksyin kimppuun sutena, ettei kukaan ehdi ensin. Ja olihan se viehättävä ja filosofinen ja lopussa piti vähän itkeä tirauttaa, mutta en silti kokenut elämäni tästä mitenkään suuresti mullistuneen. 

Jack Kerouac: Matkalla (On the Road, 1951/1957)

Beat-kirjallisuus olikin tähän asti itselläni vielä valloittamaton alue ja se jos mikä on ollut vakava puute, sen verran paljon nimittäin pidin Kerouacista nyt kun sain sitä luettua. Viime vuodet olen yrittänyt kirjallisuuden opintojen keskellä selvitää, mikä on se itselle mieleisin kirjallisuudenlaji tai onko sellaista olemassakaan tai että mitä tässä nyt sitten niinkun pitäis lukea kun maailma on niin täynnä kirjoja. No nyt tiedän ainakin sen verran, että jos en tiedä mitä menen kirjastosta hakemaan, niin aina voi etsiä lisää Kerouacia, William S. Burroughsia tai vaikka Bukowskia. Mutta mitä itse Matkalla-romaaniin tulee, niin Kerouacin tahti oli melkoisen hengästyttävä, siinä ei paljon annettu lukijalle levähdystaukoa. Kaikki se matkustaminen (no, onhan teoksen nimi On the Road) oli päätä huimaavaa, enkä edes pysynyt laskuissa, että montako kertaa ja miten monella eri menetelmällä tyypit matkasivat USAn halki itärannikolta länsirannikolle ja toisin päin. Huh ja vau. Lisää tätä. 

Helen Fielding: Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary 1996),

Bridget Jones - elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason 1999)

Kesän pakollinen hömppäosasto, ihan viihdyttävä sellainen. Olen lukenut paljon nolostuttavampiakin hömppäkirjoja. Kai? 

Nick Hornby: Uskollinen äänentoisto (High Fidelity, 1995), Skeittari (Slam, 2007) 

Ja jatketaan teoksilla, joista on tehty elokuvasovitus ja joista olen nähnyt leffan ennen kirjan lukemista. High Fidelitystä tuli jotenkin salakavalasti yksi lempileffoistani, alkuun kun en pitänyt siitä juuri ollenkaan. Johtui ehkä aika pitkälti John Cusackista, joka jostain syystä ärsytti minua nuorempana. Kirjana Uskollinen äänentoisto oli mainio ja ahmaisin sen junassa matkalla Rovaniemelle. Perille päästyäni harmittelin, että nyt ei ole mitään luettavaa kotimatkalle, joten ratkaisin ongelman marssimalla kirjakauppaan. Pokkarihyllystä sattui silmään Hornbyn tuoreempaa tuotantoa oleva Skeittari. Tämä olikin sitten ihan eri ääripäätä, en nimittäin oikein lämmennyt. 

      Uskollinen äänentoisto kertoo 35-vuotiaasta levykauppiaasta, jolla ei ole lapsia ja joka ei välttämättä niitä haluakaan ja jotenkin pidän kovasti päähenkilöstä ja ärsyynnyin suuresti, kun tämän tyttöystävä alkoi tivata, eikö hän halua elämältä jotakin muuta kuin olla levykaupan omistaja? Mitä muuta voi ihminen elämältä haluta, kysyn vaan? Mutta niin, Skeittarin päähenkilö puolestaan on 16-vuotias poika, joka hölmöyksissään saa tyttöystävänsä raskaaksi ja siinä sitä ollaan, teinivanhempia. Koko matkan Rovaniemeltä takaisin kotiin luin kirjaa ja olin vain tolkuttoman ärsyyntynyt. Hölmöjä teinejä, hölmöjä vanhempia ja käsittämätöntä tietämättömyyttä. 

John Irving: Kaikki isäni hotellit (Hotel New Hampshire, 1981)

Jostain syystä olin monta kertaa nostanut kyseisen kirjan kirjaston hyllystä käteeni, mutta kuitenkin aina pistänyt sen takaisin. Nyt minä sain sen luettua ja lopultakin selvisi, miksi siinä on karhu kannessa. Jotenkin olin ajatellut, että kyseessä on tarin jonkin Hilton-tyyppisen hillittömän hotelliketjun perijästä, mutta eihän se nyt ihan niin mennytkään. Teos käsittelee rankkoja ja vakavia aiheita kuten raiskausta olematta silti raskas tai ahdistava ja lopusta jäi jotenkin hyvä mieli, kaikesta huolimatta. 

Louisa May Alcott: Little Women (1868)

Ja taas: elokuva ennen kirjaa. Niinpä näin koko ajan mielessäni Winona Ryderin ja Kirsten Dunstin naamat sen sijaan, että olisi päässyt itse valitsemaan, minkä näköisiä teoksen päähenkilöt ovat. Kirjan jatkuva moraaliopetuksellinen sävy meinasi välillä ruveta rasittamaan, mutta kun muistaa sen, että kyseessä on 1800-luvulla kirjoitettu lastenkirja, niin se on jotenkin helpompaa sivuuttaa vain ajalle tyypillisenä tyylipiirteenä. Sanoisin, että elokuva on suunnattu selkeästi eri yleisölle kuin kirja ja siihen on lisätty dramatiikkaa ja kiinnostavuutta muun muassa sillä, että loppupuolella näytetään tyttöjä aikuisempina. Ja voin kertoa että ei, kirjassa Beth ei kuole. 

Ja jostain syystä edelleen kesken lukemisen on toukokuussa aloittamani Innocent When You Dream. Tom Waits - the collected interviews. Mutta se on sellaista pätkittäin luettavaa tavaraa, niin sitä tulee lukaistua vähän eteenpäin aina silloin tällöin. Kyllä mie sen vielä loppuun asti saan. 

Uusi söpöilytuttavuus: Lightning Love

Lightning Love. www.lightninglove.com

Joskus löytyy hyvää musiikkia ihan vahingossa, niin nytkin: Spotifysta lähti soimaan jotain viimeisen päälle söpön ja sympaattisen kuuloista ja tarkempi tarkastelu kertoi, että siellä soi albumi nimeltä November Birthday. Toisin kuin yleensä hutibiisien/levyjen lähtiessä soimaan, en vaihtanutkaan kappaletta heti vaan piti jäädä ihan kuuntelemaan että mitäs tämä nyt oikeastaan on. Ja kuinka ollakaan, karkeille äijä-äänille aikoinaan opetettu korvani on näköjään lopultakin pehmennyt, sillä Lightning Love -nimiseksi osoittautuneen michiganilaisyhtyeen solisti Leah Diehlin suloinen ääni ei tuntunutkaan liian imelältä vaan oikeastaan aika...kivalta. 

Siskosta ja veljestä ja niiden kaverista muodostuvan Lightning Loven kappaleet ovat lyhyitä ja keveitä poprallatuksia joita on helppo jo parin kuuntelun jälkeen hyräillä itsekseen. Sanoitukset ovat pieniä, arkisia tarinoita tytöistä ja pojista ja tykkäämisestä. Ja älkää väittäkö, ettei Leah Diehlissä olisi jotakin kiistämättömän ihastuttavaa! (Kunhan nyt ensin ehditte tutustua.)

Bändin debyytti ja toistaiseksi myös ainoa albumi November Birthday siis löytyy Spotifysta. Tässä maistiaisia MySpacesta:

Viimeinen päivä ennen tenttiä -blues

Huomenna on tentti. Kahdeksan opintopisteen edestä pitäisi tietää asioita niin rituaalitutkimuksesta kuin historiallisesta antropologiastakin. Aloitin lukemisen jo heinäkuun alussa ja laskin tunnollisesti, että 21,5 sivua joka arkipäivä ennen tenttiä on juuri sopiva tahti ja ehdin mukavasti lukea kaikki kirjat kohtuullisella päiväpanostuksella. 

No ketunmarjat, koko heinäkuussa taisin lukea ehkä 60 sivua ja loput jäi elokuulle. Elokuustakin suurin osa meni kaikenlaisissa riennoissa joten nyt sitä ollaan sitten hätää kärsimässä. Tämä lienee kaikille opiskelijoille ihan riittävän tuttu ilmiö, joten ei siitä sen enempää.

Itselläni on kuitenkin paha tapa luovuttaa viimeisenä päivänä ennen tenttiä. Iskee tuttu epätoivo ja turhautuminen: en minä kuitenkaan enää ehdi oppia mitään joten kädet pystyyn ja paetaan kukkuloille. Maksan sitten sen elokuun opintotuen takaisin jos huonosti käy. Eli sen sijaan että lukisin, istun koneella ja surffailen vaatekauppojen sivuilla etsimässä mekkoa syksyksi ja kaivelen Spotifysta kivaa musiikkia, niin kuin nyt vaikka She & Him:iä.

Onneksi keksin juuri sopivan houkuttimen, jolla ehkä saan puhuttua itseni vielä takaisin kirjojen ääreen jolloin toivoa ei ole täysin menetetty: Monkin sivuilta löytyi kaksi ihanaa mekkoa, joista toisen voin luvata itselleni palkkioksi, jos tentti menee läpi. Jos ei mene, niin ei mekkoakaan heru. Ovelaa! 

Sarah by Monki

Agatha by Monki

Nämä mekonkuvat silmissä siis takaisin kirjojen ääreen.

Afrikkalaishenkistä tanssitusta: Cosmobile & Ike Chime

Nyt mennään musiikillisesti ihan toiseen ääripäähän kuin eilisessä postauksessa, nimittäin Fullsteam Records julkaisee alkusyksyllä virkistävän erilaisen indiepop-eepeen: kotimainen Cosmobile on yhdistänyt voimansa nigerialaissyntyisen Ike Chimen kanssa, ja tuloksena on neljän biisin paketti vahvasti afrikkalaisesta kansanmusiikista ammentavaa, lantioita keinuttavaa tanssimusiikkia josta tulee väkisin hyvälle tuulelle. Tässä on sitä samaa meininkiä kuin Yournalistin Nigerian Girl -biisissä, mutta vielä tuhdisti enemmän. Mitä muuta sopii odottaa, kun tekijämiehistössä heiluu kaveri joka totisesti tietää kuinka congorumpuja soitetaan?

Cosmobile & Ike Chime EP by Fullsteam

Steven Wilson indeksoi. (Uusi musiikkivideo)

Ehkä parhaiten Porcupine Treen nokkamiehenä tunnettu musiikin monitoimimies Steven Wilson julkaisee syyskuussa toisen sooloalbuminsa, Grace for Drowning, ja tänään julkistettiin toinen virallinen musiikkivideo levyn tiimoilta. Index-nimiseen biisiin videon on ohjannut tanskalainen valokuvaaja-ohjaaja Lasse Hoile, jonka kanssa Wilson on tehnyt yhteistyötä jo pitemmän aikaa (ja jonka aikaansaannoksia itse ihailen täysin sumeilematta). Sen enempää biisi kuin videokaan eivät ainakaan parin kuuntelun ja katselun perusteella yllä samalle tasolle kuin Wilsonin Insurgentes-soolodebyytin avausraita Harmony Korine, joka on oma henkilökohtainen suosikkini kyseiseltä levyltä. Ahdistavuusasteikolla tosin mennään jokseenkin tasoissa, siinä on taito jonka tämä parivaljakko hallitsee. (Lasse Hoilella on selvästi jokin juttu sen Ringu-tytön kanssa. Katsokaa vaikka.)

Kesän loppu

Vietin menneen viikon tekemällä kesän viimeisen reissun (joka suuntautui Rovaniemelle) ja mökkeilemällä ystävien kanssa viimeistä kertaa tänä kesänä. Virallinen venetsialaisviikonloppuhan on vasta viikon päästä, mutta nyt oli sopiva sauma pistää toverien kanssa kesä pakettiin. Uimassakin käytiin ja Pielisen vesi tuntui jo melkoisen jäätävältä vaikka mittari väittikin sen olevan edelleen +17-asteista. On se vain pikkuhiljaa uskottava että nyt se kesä oikeasti on lopuillaan vaikka miten räpiköisi vastaan. Sen kunniaksi pieni potpuri kesänlopetusbiisejä. Murehditaan mennyttä kesää nyt pieni hetki, mutta sitten voikin jo siirtyä eteenpäin siihen, miten kivaa oikeastaan on kun syksy tulee. Voi olla, että blogin päivitystahtikin taas tihentyy; havaitsin juuri että koko elokuussa olen julkaissut (tämä mukaan lukien) kolme postausta, eli ei tässä nyt kaikkein aktiivisimmillaan olla oltu. Mutta sitten asiaan!

Ensimmäisenä tähän tietysti kuuluisi Porcupine Treen Trains, mutta postasin sen jo aiemmin joten ei nyt jäädä jankkaamaan vaikka se upea biisi onkin. (Psst, tuohon postaukseen saa edelleen jättää hyviä biisiehdotuksia!)

Sitten loppuunpalaneisiin elokuun päiviin sopiva biisi, jota voi kuunnella samalla kun katselee auton ikkunasta viljapelloilla möyriviä puimureita:

Ja sitten liuta varsin omaperäisesti nimettyjä kappaleita, ensimmäisenä kotoisen Traffic Islandin Summer Is Over joko Spotifysta tai liveversiona:

Dusty Springfield edustaa vanhemman koulukunnan  kesänpäättymisdramatiikkaa (älkää katsoko, kuvanlaatu on hirvittävä):



Ja sitten Timothy Monger, joka on hieman uudempi (itse asiassa juuri löytämäni) tuttavuus, jonka hivenen Sufjan Stevensistä muistuttava kevyt folk-rock oitis upposi omaan korvakäytävääni.

Summer Is Over by Timothy Monger


On se vaan uskottava kun ne kaikki niin sanoo. Ja jos haluaa rypeä aiheessa vielä lisää, riittää kun naputtelee Spotifyn hakukenttään "summer is over" niin johan löytyy kaihoisaa kuunneltavaa.

Rosvot - ne vie siun syötteen

No tämän helpommaksi ei voi kotimaisten musiikkiblogien seurailu enää mennä! 1000 Sparks - ja Arvoitus on meille poika tuo -blogeistaan tuttu tyyppi ja graafinen suunnittelija Jyri Öhman on laatinut simppelin ja ah niin mainion sivuston, jolta voi yhdellä silmäyksellä ja pienellä skrollauksella (sivusuunnassa myös, huomatkaa! Itse en olisi varmaan hetkeen tajunnut jos ei Juhani olisi siitä maininnut. Duh.) tsekata, mistä blogimaailmassa puhutaan. Tällä hetkellä sivusto tarjoaa noin neljänkymmenen kotimaisen musiikkiblogin sisällön helposti sulatettavassa muodossa. Mars siis tsekkaamaan Rosvot! 

Kesäbiisejä: Death Cab for Cutie

Vielä on aikaa kesäisille biiseille, mutta asiaankuuluvasti tunnelma alkaa olla jo syksyä kohden kallellaan ja kaihoisa on mieli. Death Cab for Cutien Plans-albumi lienee jo kanonisoitu indien klassikkoteoksiin, joten klassikoksi voidaan epäilemättä luokitella myös levyltä löytyvä Summer skin.

Kesäreissu Helsinkiin

Saatiin viime perjantaina ystävien kanssa kesän paras ajatus ja päätettiin lähteä visiitille Helsinkiin. Itselleni kesäinen Helsinki ja sen nähtävyydet oli vielä jokseenkin kokematon elämys, joten päätettiin ottaa turistimoodi päälle ja visiteerattiin Korkeasaaressa, Suomenlinnassa ja Heurekassa. Keltaisessa jäänsärkijässä piti toki käydä pyhiinvaellusmatkalla ja torstaina shoppailtiin Kalliossa puistokirppiksellä. 

Keltaisesta jäänsärkijästä mukaan lähti The Futureheadsin News and Tributes (käytettynä), Biffy Clyron Only Revolutions (lopultakin!), The Drumsin s/t ja siskolle Daft Punkin Discovery. Kirppikseltä löytyi Teenage Fanclubin Songs from Northern Britain ja Rasmuksen Playboys (kyllä, olen sitä mieltä että Rasmuksen kaksi ensimmäistä levyä on oikeasti kuuntelemisen arvoisia!) sekä Entouragen kausiboksi (jonakin hämäränä Japani-versiona tosin, mutta eiköhän se futaa ihan hyvin), Saksikäsi Edward ja David Lynch-elämäkerta Lynch on Lynch. Sen kohdalla meinasi käydä klassinen virhe: laskin kirjan hetkeksi kädestäni kaivaakseni kolikoita lompakosta, niin eikös vain joku jo ehtinyt käydä siihen käsiksi ostoaikeissa. Onneksi ehätin väliin, muuten olisi saattanut kirja karata ihan nenän alta. 

Helsinginvierailun saalista.

Keskiviikkoiltana lähdettiin Lepakkomieheen, kun keikkalistoja tutkiskellessa huomattiin että Ukkosmaineen Klaus Thunder viettää siellä kolmekymppisiään keikan merkeissä. Ilta olikin ihan mahtava, keikka oli loppuunmyyty ja alakerran lämpötila oli varmasti saunomalukemissa. Keikan huipensi encorena kuultu Nöpönenä, jonka bändi esitti yleisön joukossa ja sen päätteeksi ryhmähali kaikkien paikalla olleiden kesken. Jos ei sitä ennen ollut hiestä märkä, sen jälkeen oli aivan varmasti. 

Summa summarum, kivaa että lopultakin oli aikaa olla pääkaupungissa useampi päivä ja fiilistellä sen tunnelmaa vähän paremmin. Aiemmat vierailut on aina jääneet lyhyiksi ja ankeiksi joten en ole koskaan oikein lämmennyt Helsingille, mutta nyt huomasin jo miettiväni, millaista siellä olisi asua. Ankeat talvikokemukset tosin painavat vaakakupissa edelleen aika paljon, joten epäilen että kunhan tie aukeaa Joensuun ulkopuolelle, se ei vie ensimmäisenä Helsinkiin.