Keikkahommia: The Drums & The Broken Beats

Niin että viime viikolla tuli sitten käytyä ensimmäisen kerran hyödyntämässä Kööpenhaminan keikkatarjontaa. Amager Biossa soitteli The Drums, joka oli hyvin jee. Yleisö oli äärimmäisen hipsterikansaa ja meininki oli leppoisan mukava. Mitään yltiöpäisiä kiksejä tästä reissusta ei jäänyt, mutta sellainen hyvä keikka - hyvä mieli -tyyppinen olotila kuitenkin. Amager Biosta tykkäsin, eli sinne kannattanee toistekin hankkiutua jos kiinnostavia bändejä sattuis kohdalle. (Onhan tuonne näköjään ainakin Manic Street Preachers ja Steven Wilson tulossa, että sinne siis.)

Tässä vielä vähän jonkun ottamaa videopätkää jossa äänenlaatu ei ole huikea, mutta näkyypähän hassusti hytkyviä ihmispäitä. Jonny Pierce hytkyy myös hassusti.

Perjantaina kävin sitten tässä ihan kotinurkilla kuulostelemassa vähän vähemmän tunnettua indietä. Tein taannoin havainnon että tuossa alle kilometrin päässä on Kansas City -niminen keikkapaikka ja sinnehän piti lähteä kuulostelemaan meininkejä. (Tuntuu että mie toistan ihteäni kun nämä samat jutut on suunnilleen kerrottu myös reissublogissa, mutta kaikki ei välttämättä lue molempia niin että menköön tämän kerran.)

Esiintymässä oli kolme enempi tai vähempi paikallista bändiä: Caper Clowns, With No Arms And Legs ja The Broken Beats, joka oli siis illan pääbändi. Itsehän laiskana ollessani sain tietysti aikaiseksi hankkiutua paikalle vasta kun toinen lämppäri oli jo lopettelemassa, mutta ehdin kuulla Butterflies -biisin joka muuten kuulosti livenä ihan himputin hyvälle! Harmitti etten saanut itseäni liikkeelle aiemmin että olisin kuullut With No Arms And Legsin setin kokonaan. (Ja siinä on muuten taas bändillä ärsyttävän pitkä nimi.)


Jos alkoi kiinnostaa, bändin s/t -albumi löytyypi kokonaisuudessaan Spotifysta.

The Broken Beats on ilmeisesti jo pidemmän linjan orkesteri jonka solisti Kim Munk on perustanut vuonna 2001. Bändin jäsenistö on sittemmin vaihtunut useaan otteeseen kun tyypit on lähteneet tekemään muun muassa Carpark Northia ja JuniorSenioria. Bändi on tiettävästi tehnyt tähän mennessä viisi studioalbumia joista neljä löytyy Spotifysta. Viimeisimmäksi jäänyt sinkku The Rules (2009 tai niitä aikoja) on ilmeisesti tanskalaisen tv-sarjan Manden med de guldne ører tunnusbiisi, oikein hyvä semmoinen. Jotenkin tuntuu että The Broken Beatsilla pitäisi olla kaikki palikat parempaankin pärjäämiseen, mutta jostain syystä hommat eivät vaan ole oikein kunnolla ottaneet tuulta alleen. 




Kovasti sympaattiselta keulahahmo Kim Munk kyllä vaikutti, mutta välispiikit kun oli tanskaksi niin sitten oli vain tyydyttävä tulkitsemaan äänensävyjä ja yleisön reaktioita. Kovasti siellä skoolailtiin, en tiedä minkä kunniaksi. Keikkapaikasta sen verran, että tunnelma oli hyvin kodikas vaikka paikka muuten olikin sellainen perus-mustaksimaalattu-rokkiluola. Mutta kuten kaikkialla Tanskassa, sielläkin oli kynttilöitä pöydillä. Mietin, että monessakohan puhtaasti keikkatarkoituksia palvelevassa baarissa olen Suomessa nähnyt kynttilöitä ja totesin, että en varmaan missään. Aprikoin itsekseni myös sitä, että noinkohan yksijalkaisilla baaripöydillä sijainneet kynttilät jätetään sytyttämättä niinä iltoina, kun tiedossa on rankemman sortin mosh-pit-meininkiä.  Tiedä näistä tanskalaisista, kun ovat hulluna noihin kynttilöihinsä ja hyggeen. 

Keikkaelämää

Ei mulla muuta kun tätä vaan:

Ensi keskiviikkona Kööpenhaminassa. Jei! 

Vuoden 2011 parhaita juttuja pähkinänkuoressa

Voisin väittää, että henkilökohtaisesti vuosi 2011 on ollut minulle mitä mainioin vuosi. Uutta musiikkia en ole ehtinyt kuuntelemaan läheskään niin paljon kuin alkuvuodesta olin päättänyt, mutta toisaalta en ole siitä erityisen pahoillani, kun syyt musiikin kuuntelun vähyyteen on olleet lähinnä positiivisia. Viime vuonna jaksoin paneutua vuoden musiikki- ynnä muiden juttujen erittelyyn tarkemminkin, mutta tällä kertaa saatte vain hyvin tiiviin pähkinänkuoriesityksen ensimmäisenä mieleen tulleista jutuista. 

Albumi:
Death Cab for Cutie - Codes and Keys - ilmestyi jo toukokuussa, mutta jostain syystä sain aikaiseksi kuunnella vasta syksyn tullen. Piti suorastaan tarkistaa, että ihanko oikeasti Codes and Keys tuli tänä vuonna eikä jo vuoden 2010 puolella. Näin hyvin mie seuraan aikaani. Tänä vuonna uusien albumien seuraaminen ja kuunteleminen kokonaisuuksina on jäänyt jotenkin tosi vähälle, enemmän on löytynyt yksittäisiä biisejä jotka on saaneet aikaan hyväksyvää nyökyttelyä ynnä muita positiivisia reaktioita.

Uusi tuttavuus:
Grouplove
Satuin bongaamaan Grouploven esiintymisen Conanissa, ja Colours kuulosti niin hyvälle että bändistä piti ottaa lisäselvyyttä. Perusindietouhua, mie tykkään.

Biisit:
Kavinsky - Nightcall. Tämäntyyppinen musiikki on minulle ihan uusi aluevaltaus, mutta kaikkea sitä oppii kuuntelemaan kun vanhaksi elää.


Salem Al Fakir - Virgin Mary - euroviisutyyppi pääsi yllättämään tanssituttavalla biisillä jossa lauletaan Neitsyt Mariasta ja Charlie Sheenistä.

Foster the People - Pumped Up Kicks. Kukapa tältä olisi kesän aikana välttynyt? Juuri sellainen biisi jota kuunnellaan kesällä autossa kun ollaan matkalla rannalle tai mökille tai festareille. Miten tästä ei voisi tulla hyvälle tuulelle?


Keikat:
The National @ Kulttuuritalo 3.3.2011
Melt-Banana @ Ilosaarirock, 16.7.2011
VETO @ Lutakko, 9.12.2011 - VETO käväisi Suomessa neljän keikan kiertueella joulukuun alussa ja bändin esiintyminen Lutakossa oli syksyn ainoa keikka, joka sai aikaan musicgasmin. Tästäkin oli tarkoitus kirjoitella laajemmin, mutta elämä vei mennessään. Toiveissa on nähdä VETO kotimaassaan ensi kevään aikana. Keikan kovimpia biisejä olivat näin jälkikäteen muistellen Blackout, Built To Fail ja You Are A Knife.

Leffat:
Somewhere
Drive
Tämänvuotisia ykkösleffojani yhdistää tietty vähäeleisyys ja järjetön tyylikkyys. Näistä ei tarvinne sanoa enempää, molemmat leffat olen kehunut jo aiemmin maasta taivaaseen.


Ja nyt: Hyvää uutta vuotta tyypit, kuunnelkaa musiikkia ja olkaa onnnellisia! Palataan asiaan ensi vuoden puolella.

Muok. No hei! Saman tien kun postaus oli julkaistu, muistin vielä yhden parhauden, nimittäin Dylan Moranin keikan Kulttuuritalolla pääsiäisen aikaan! Se oli parasta se.

Tanssit Kerubissa: The Capital Beat 14.5.2011

Olipa kivaa päästä pitkästä aikaa tanssimaan! The Capital Beatin vuodentakainen keikka Kellarissa jätti  lämpimän muiston kaikkien aikojen parhaista tansseista ja nyt toiveet oli tietysti sitä mukaa korkealla. Tällä kertaa tanssittiin saman talon yläkerrassa, jonne oli kerääntynyt mukavankokoinen väkimäärä. Tämä sakki olisi täyttänyt Kellarin mukavan tiiviisti tanssivaksi massaksi, mutta nyt Saliin jäi jonkin verran väljyyttä eikä lämpötila päässyt kohoamaan samalla tavoin trooppisiin lukemiin kuin esimerkiksi loppuunmyydyllä Stellan keikalla.

Capital Beatissa on jotakin kerrassaan vastustamatonta. Tälläkin kertaa pienten alkuepäröintien jälkeen yleisö antautui keinahtelemaan letkeästi rentojen reggarytmien mukana ja hyppelemään reippaat ska-biisit läpi niin että hiki roiskui. Setissä kuultiin niin debyyttialbumin kuin uuden On the Midnight Wire -albuminkin biisejä. Tuo kakkoslevy pääsi ilmestymään jotenkin ihan vaivihkaa, huhtikuun alussa se on näköjään tullut ulos mutta ei siitä ole ilmeisesti hirveämmin rumpua lyöty. Ostin albumin keikan jälkihiminöissä ja ehdin pyöräyttää sen kerran läpi aamulla astioita tiskaillessani ja kyllähän se kotioloissakin kummasti keinuttaa. Samanlaisia kertalaakista päähän jääviä hittejä levyllä ei tuntunut olevan kuin esimerkiksi Salty Fish tai Locomotion, mutta eiköhän sieltäkin ne lempparit löydy kun muutamaan kertaan kuuntelee. Taitaa tästäkin levystä tulla aika vahva osa tämän kesän äänimaailmaa. 

Nopeasti ruodittu Holikin live Kerubissa 27.4.11

Onnistun näköjään taaskin sujuvasti sivuuttamaan sen viimeviikkoisen Eläimen keikan, mutta en aio edelleenkään sitä ruotia ennen kuin olen saanut perehdyttyä levyynkin riittävästi että siitä olisi jotain sanottavaa. Eli se saa vielä odottaa - niin pitkään, etten sitten luultavasti enää muista kyseisestä keikasta mitään. 

Mutta lyhyt kommentti eiliseen Holikin keikkaan - eilenhän oli Kerubissa järjestyksessään toinen Hyvä jätkät! -klubi jonka viimeisenä bändinä Holik soitteli. Itse suoriuduin paikalle sen verran myöhään, että kaksi ensin soittanutta orkesteria jäi näkemättä ja kuulematta. 

Keikattoman talven jälkeenkin Holikin soitto kulki hyvin ja kuulosti ainakin omaan korvaani paremmalle kuin kertaakaan aikaisemmin - mistä voinee osittain antaa kiitosta myös Kerubin äänitekniikalle. Setin rungon muodostivat syksyllä ilmestyneen Get this feeling -debyytin biisit ja joukossa kuultiin myös ihan uutta materiaalia, josta muuten saatoin olla hieman innoissani, sen verran hyvälle kuulosti.  Vanhemmasta päästä olevaa tuotantoa edustivat My father is a blur in a photograph ja oma varhaissuosikkini Betty Trash. Yhtenä setin parhaista vedoista voisin mainita Deadweightin, joka rullasi niin maan penteleesti.

Livebändinä Holik on mukavan jytäkkää rököttelyä ja Olli Väisäsen välispiikit parhaimmillaan erinomaisen hämäriä. Kannattaa mennä itse katsomaan ja kuuntelemaan, bändi soittaa kesällä keikat Provissirockissa, Ilosaarirockissa ja Qstockissa. 

Death yogurt death! Paluu Dylan Moraniin Kulttuuritalolla

Palataan vielä parin päivän takaiseen juhlan aiheeseen eli Dylan Moraniin nyt kun siitä on enemmän sanottavaa. Aikaisemmin esittämäni huolenaiheet osoittautuivat turhiksi ja sekä maestro että oma ymmärrykseni olivat hyvässä vedossa. Morania lämppäsi parin minuutin setillä ruotsalainen koomikko jonka nimi on karannut päästäni, mutta joka sai yleisöltä varsin hyvän vastaanoton. Hän oli valinnut aiheekseen kestosuosikin eli suomalaisten ja ruotsalaisten välisten erojen ruotimisen, mutta osasi tehdä sen niin ettei tullut sellaista "hohhoijaa, tämäkin on jo kuultu" -oloa. 

Täytyy sanoa että kun Moran sitten saapui lavalle, tunsin sellaisen pienen ilonhytkähdyksen: innostusta, ystävät! Sitä minkä perään olen kaipaillut. Olin vilpittömän innostunut siitä, että siellä se nyt oikeasti on, livenä! Aluksi rupateltiin mukavia muun muassa perussuomalaisista ja Timo Soinista, mistä Moran pääsi aasinsiltojen kautta vauhtiin. Jossain vaiheessa totesin, että punaista lankaa on turha yrittää seurata, sillä se oli hyvin ohut. Sen sijaan kannatti keskittyä juttuihin itseensä - materiaali oli valtaosin ainakin itselleni uutta, joukkoon oli ripoteltu vain sinne tänne muutamia tuttuja elementtejä Like, Totallylta, What It Isiltä ja Monsterilta. Illan aikana paneuduttiin muun muassa pimeyteen (sitä kun meillä Suomessa riittää) ja heavy-musiikin jännyyteen.  

Kaikkinensa sanoisin, että Moranista on tullut ehkä aavistuksen leppoisampi kuin mitä hän on ollut esimerkiksi Monsterin aikoihin, mutta jutut toimivat edelleen ja itseironia toimii aina, kun sitä ei viljellä liikaa. Keikan jälkeen lähtöä tehdessä oli jo valmiiksi hyvä mieli ja kun siskoni huomasi nimmarointitilanteen olevan päällä, oli pakko tavoistaan poiketen liittyä jonon jatkeeksi. Kyllähän nyt Moran on jo jotain niin siistiä että pitää käydä nimmari hakemassa sitä nolostelematta! Kun sitten lähdettiin talsimaan kohti Kamppia, oli sellainen iiiii-olo, ihan vähän.  

Pääsiäisreissu: Dylan Moran Kulttuuritalolla

Pitäisi oikeastaan kai sanoa jotain siitä Eläimen keikasta ja uudesta levystä, mutta se vaatii vähän enemmän ajatusta kuin mitä nyt on uhrattavaksi, joten juhlitaan tähän hätään nyt vain tätä: 

Tämä on ollut niitä juhlan aiheita, jotka menee enimmäkseen ihan hukkaan jos niistä yrittää jollekin selittää. "Jes, pääsenpäs näkemään Dylan Moranin livenä!" "Niin kenet?" Huoh. Aavistuksen jännitystä reissuun tuo se, että a) Moran on kuuleman mukaan vähän arvaamaton esiintyjä, voi olla joko ihan loistava tai aivan syvältä (eli niin humalassa ettei mistään tule mitään) ja b) entäs jos oma kuullunymmärtäminen pettää ja kalliit liput menee hukkaan kun ei ymmärräkään mitään? Huomisiltanahan sen näkee.

Happoradio: pikakeikka Joensuu Areenassa ja asennetarkistus

Tänään oli - ja on edelleen - suunnitelmissa lähteä Kerubiin katsastamaan Eläimen tämänhetkinen keikkameininki. Sitä ennen kuitenkin heräsin päiväunilta siihen, kun kaveri soitti että parinkymmenen minuutin päästä soittelis Happoradio Areenalla, lähetkö? No mikä jottei, kun kerran ilmaiseksi pääsee. Tulipahan sitten käytyä katsomassa kun ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräistä muistettiin pitkillä puheilla ja lahjuksilla (lahjominen oli täydessä vauhdissa kun päästiin Areenalle asti) ja kuuntelemassa että miltäs se Happoradio nyt kuulostaakaan. Areenahan on tunnetusti aika syöveristä noin keikkapaikkana ja nytkin miksaus oli kyllä aika syvältä, mutta jostain syystä pitkästä aikaa tuntui siltä että tämähän toimii. Setti koostui hittikimarasta Ahmat tulevat, Ihmisenpyörä, Pelastaja, Puhu äänellä jonka kuulen ja Che Guevara. Huomasin, että Tykki on kehittynyt ilman kitaraa esiintymisessään verrattomasti. Aikanaan se oli vähän vaikean näköistä.

Oma suhteeni Happoradioon on ollut pitkä ja monipolvinen ja erityisesti viime aikoina se on ollut jokseenkin vaikeasti määriteltävissä. Männävuosien armottoman fanityttöyden jäätyä tylsän ja ah-muka-niin-aikuisen en-innostu-enää-mistään-(ainakaan jos ei se ole jotain tosi hämärää ja hipsteriä) -asenteen jalkoihin en ole oikein tiennyt että miten tässä nyt pitäisi olla. Varsinkin kun Kaunis minä jätti suuhun joltisenkin pettymyksen maun ja puhkisoitettu sinkku Puhu äänellä jonka kuulen muodostui varsinaiseksi Happoradio-inhokiksi, ei voinut enää puhua mistään erityisen lämpimästä fanisuhteesta. Uutta levyä en oikeastaan ihmeemmin odottanut ja sitten kun se ilmestyi, kuuntelin sen pari kertaa Spotifysta ja totesin että no eihän tämä kyllä huono ole, mutta. Se jokin tuntui vain kadonneen, eikä pienin syy ehkä ole tämä kaikille tuttu ilmiö jonka Kaunis minä aiheutti:

Bändistä tuli liian suosittu. Kuulu(i)n nimenomaan siihen kastiin, jonka mielestä ne ensimmäisten sinkkujen ö-puolet oli parhaita ja ihan pilalle meni koko bändi kun nyt ala-asteikäiset tytöt ja keski-ikäiset tädit sitä kuuntelee ja eihän tää nyt oo yhtään cool. Mutta pikkuhiljaa on ollut taas pakko myöntyä siihen, että Puolimieli taitaa olla oikeasti paljon parempi levy kuin Kaunis minä ja kyllähän nyt tuollaiset hairahdukset pitäisi pystyä antamaan lempibändilleen anteeksi. Koska nimenomaan tuo kunniatitteli Happoradiolle aikoinaan kuului. Havahduin miettimään asennettani uudestaan siinä vaiheessa, kun Jussi nosti Puolimielen viime vuoden kovimpien kotimaisten levyjen joukkoon ja totesi: "Harmi että trve mvsic fans eivät uskalla kuunnella Happoradiota. Kannattaisi."

Asia jäi kuitenkin jotenkin auki ja levälleen mutta tämänpäiväisen keikan jälkeen tarkistin jälleen näkökantojani bändin suhteen ja totesin, että minun ja Happoradion rinnakkaiselo on kuin onkin edelleen mahdollista. Nostalgia-arvo on tietenkin järjettömän suuri, mutta kyllä minä taidan senkin Puolimielen käydä ostamassa jostakin alelaarista sitten joskus ja käydä bändiä katsomassakin, mutta kyllä ne fanityttövuodet taitavat siitä huolimatta olla auttamatta taaksejäänyttä elämää. Sinänsä on aika surullista, kun ei enää oikein osaa innostua mistään, mutta toisaalta on parempi osata lopettaa ajoissa. 50-vuotias fanityttö eturivissä itkemässä ei ole enää söpöä.

(Kuulostipas muuten aika pahalta: Tuli vahingossa rinnastettua fanityttötoiminta ja innostuneisuus toisiinsa ikään kuin ei voisi olla innostunut asioista olematta hillitön fanittaja. Pahalainen. Ei ollut tarkoitus.) 

22-Pistepirkko - cooleimmat sedät ikinä. Live @ Kerubi 11.3.2011

Tarkoitus oli eilen kirjoitella jotain fiksua ja syvällistä tuosta pistepirkkojen perjantaisesta keikasta, mutta kuumeenhan se nakkasi mokoma joten olo on nyt hyvin ei-fiksu ja hyvin ei-syvällinen. Tänään sentään kykenen jo olemaan istuvassa asennossa ja kirjoittamaan lauseita. Eilen se ei tuntunut mahdolliselta. 

Mutta niin, 22-Pistepirkko. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin bändin livenä, vaikka pirkot ovatkin keikkailleet Joensuussa viime vuosina useampaankin kertaan. Jotenkin vain onnistuin joka kerta olemaan jossain muualla juuri silloin kun bändi oli kaupungissa. 

Siskoni sen sijaan on käynyt katsomassa pirkkoja aiemminkin ja häneltä kuulemani perusteella osasin odottaa  pitkää ja hyvin mielivaltaista settiä, eli koskaan ei voi olla varma, mitä biisejä sieltä tulee. Ja koska en ole bändin aktiivinen kuuntelija enkä siis tunne kuin pienen osan heidän laajasta tuotannostaan, suurin osa Kerubissa kuulluista biiseistä olikin itselleni ennestään tuntemattomia tapauksia. This Time ja Rally of Love olivat setin hiteintä osastoa, ja itseäni miellyttivät suuresti myös Rat King sekä Espen tulkitsema Tired of Being Drunk. Hieno oli myös Richard Berry / The Sonics-cover Have Love, Will Travel. 

Encoreineen päivineen bändi soitti reilun puolentoista tunnin pituisen keikan josta jäi mukavan leppoisa olo. Bändi vaikutti hyväntuuliselta ja jopa (kuulemma) yleensä melko kärttyisen oloinen P.K. näytti ei-niin-kovin happamelta. Siskoni kanssa totesimme, että jos oltaisiin sukua, pistepirkot olisivat kyllä cooleimmat sedät ikinä. 

I don't wanna get over you: The National Kulttuuritalolla 3.3.2011

Kolme päivää myöhemmin on vieläkin vaikea pukea mitenkään järkevästi sanoiksi sitä tunteiden ja ajatusten sotkua, jonka ensimmäinen näkemäni The Nationalin keikka sai aikaan. Ja toisaalta tuntuu, että kaikki on jo enemmän tai vähemmän sanottu - ja paremmin kuin itse osaisin. Ainakin Lauri, Jyri, Juhani ja kuulemma myös Hesari ovat jo kirjoittaneet aiheesta, käykää toki tsekkaamassa. Hesarin juttua tosin en ole saanut vielä käsiini, mutta kuulemma silkkaa hehkutusta oli sekin ja aion jatkaa samalla linjalla, joten jos ylisanat aiheuttavat allergisia reaktioita, ei kannata varmaan lukea tämän pidemmälle. 

Itse pelkäsin hirveästi joutuvani pettymään. Odotukset oli ihan luvattoman suuret, joten keikan alkupuolisko meni vähän jännittäessä, että entäs jos ei tämä tunnukaan miltään? Mutta pelko oli onneksi turha ja varsinkin encoret (About Today, Mr.November, Terrible Love, Vanderlyle Crybaby Geeks) bändi esitti sellaisella intensiteetillä että siinä ei ollut paljon yleisöllä vastaan sanomista. Se pääsi vähän yllättämään, että Bloodbuzz Ohio tuli jo neljäntenä biisinä, itse kun olisin sijoittanut sen jonnekin setin loppupuolelle. Abel rokkasi ihan hiton hienosti, mutta kovasti odottamani Fake Empire jäi jotenkin vaisun tuntuiseksi (tässä kohtaa yleisö huutaa "Ite oot vaisu!"). 

Kaikki muutkin ovat jo kertoneet, kuinka huikea oli Matt Berningerin harhailu yleisön joukossa Mr.Novemberin aikana, mutta kerron vielä uudestaan. Sitä tunnelmaa on vaikea kuvailla, kun  yleisö teki taiteilijalle tilaa tämän   karjuessa mikrofoniin "I'm mister November I won't fuck us over!" ja kuinka ihmiset kannattelivat mikrofonin johtoa ettei se takertuisi mihinkään ja kuinka kaikkien katseet seurasivat täysin lumoutuneina taiteilijan kiipeilyä katsomossa. 

Ja kun luulin, ettei tuosta voisi enää pistää paremmaksi, viimeinen encorebiisi, Vanderlyle Crybaby Geeks, vei homman taas ihan uusiin sfääreihin. Lavalle tulivat bändin lisäksi myös lämppärinä toiminut Sharon Von Etten sekä bändin tekniikka, Berninger hylkäsi mikrofoninsa ja säestys tapahtui akustisella kitaralla - ja pian koko Kulttuuritalo lauloi. Itselläni oli vesi silmässä ja pala kurkussa. Jyrin sanoin se oli taianomaisimpia hetkiä ikinä.

Tuollaisen taianomaisen hetken jälkeen olisin tarvinnut pienen hetken pimeyttä ja hiljaisuutta ennen palautumista takaisin maanpinnalle, mutta heti kun bändi oli poistunut lavalta ja aplodit vaienneet, oli pakko lähteä valumaan muun virran mukana ulos ja narikkaryysikseen. Mutta tämä keikkakokemus vain vahvisti The Nationalin asemaa elämässäni. Nimittäin siellä se on ja pysyy.  

Taianomainen mikrofonin johto.

  

I'm on a bloodbuzz

Aikaiset aamuheräämiset on syvältä, mutta ne kärsii kun on hyvä syy. Ja tämä jos mikä on hyvä syy:

Nähdään Kulttuuritalolla!