Välitilinpäätös

2012 oli itselleni vähän erilainen vuosi, eikä vähiten sen takia että vietin ensimmäisen puolikkaan siitä ulkomailla. Mielen päällä oli niin paljon kaikkea muuta, että musiikille ei juuri jäänyt aikaa joten blogissakin oli hyvin hiljaista. En tiedä korjaantuuko tilanne ensi vuonna, mutta ainakin tällä hetkellä tuntuu että asiat ovat paremmalla tolalla kun musiikin kuunteleminen tuottaa taas iloa ja hyvää mieltä. Ehkä oli jonkinlaista korvien väsymistäkin havaittavissa, tiedä häntä.

Seuraavaksi lista vuoden 2012 merkittävänsorttisista musiikkijutuista epämääräisessä järjestyksessä: 

• The Drums livenä Kööpenhaminan Amager Biossa
• Steven Wilson livenä Kööpenhaminan Amager Biossa - ja nämä molemmat oli hyvin jees.
• Havainto, että Turboweekend onkin ihan jotain muuta kuin olin luullut JA että se on tanskalaisbändi JA että sehän muuten toimii! 

Turboweekend - On My Side by Turboweekend-Official

• Ginger Ninja livenä Odensen Postenissa.
• Havainto, että naislaulajatkin voi kuulostaa kivalle. Esimerkiksi Hannah Schneider ja First Aid Kit.
• The XX livenä Ilosaarirockissa
• Of Monsters and Men on kiva juttu

Tänä vuonna en oikeastaan yhtään seurannut uusien albumien julkaisuja tai kuunnellut suuremmin uusia bändejä, olla möllöttelin vaan. Coexist sentään tuli pantua merkille ilmestyessään ja kuuntelinkin sen pariin kertaan läpi, mutta tarkempi perehtyminen jäi things to do later -listalle. Myös Disco Ensemblen Warriors on edelleen korkkaamatta koska Second Soul aiheutti jonkinlaista häkeltynyttä pöyristystä ja sitten tuttua "ei tää oo enää se sama Disco Ensemble mistä mie tykkäsin" -whineä. Ja minä kun aiemmin olin vielä innoissani.

Niin että tässäpä nämä kaikessa suppeudessaan. Hyvää uutta vuotta, toivottavasti se on musiikillisesti antoisampi kuin tämä! 

Ruusuista on elämä - La vie en rose

Katsottiin Wall-E ja muistin taas että La vie en rose on olemassa. Louis Armstrongin versio on melkoisen puhutteleva.

The xx - Last Christmas

Bongasin tämän Wham! -versioinnin Annan blogista ja pakkohan se on panna jakoon koska The xx.



Hyvää joulua.

Sigur Rós Ilosaareen!

Väärässähän mie sit olin. Eilen olin kovasti sitä mieltä että kun se ei kuitenkaan oo se Sigur Rós niin sit se on varmaan Of Monsters and Men. Mutta se ON Sigur Rós! Ihanaa Ilosaarirokin ohjelmaryhmä, ihanaa! Tällä hetkellä tuntuu siltä että ensi kesään on ikuisuus mutta onneksi sitä kannattaa odottaa. Nyt kun ei vaan sattuisi mitään maailmanloppuja eikä isovarpaan katkeamisia eikä muuta traagista mikä estäisi bändin saapumisen Laulurinteelle. Tämä oli ehkä hienoin joululahja minkä Popparit voi hipille antaa.



Niin ja tuleehan sinne myös Hot Chip. Eipä!



(James Murphy, hiii!)




Tälle bändille on selkeästi tapahtunut jotain näiden biisien välissä.
(Ensimmäinen on Made in the Dark -levyltä vuodelta 2008, toinen vuoden 2012 In Our Heads -albumilta. Jännä.)

Ilosaari-spekulointia

Huomisaamuna julkaistaan taas viisi uutta bändikiinnitystä ensi kesän Ilosaarirokkiin. Ilosaarihan on totutusta poiketen tänä vuonna aloittanut bändien julkaisun jo näin syksypuolella ja liputkin on jo myynnissä. 

Huomenna klo 10 Ilosaaren fb-sivulla julkaistaan siis viisi ensi kesän bändiä jotka ovat Suomesta, Isosta-Britanniasta ja Islannista. Brittibändejä on niin paljon etten ala edes arvailemaan, suomalaisista luvassa on luultavasti jotakin tuttua ja turvallista. Eniten itseäni kiinnostaa tuo Islanti. Islantilaisbändeistä tulee tietysti ensimmäisenä mieleen Sigur Rós, mutta oma isovarpaani kutisee siihen malliin että voisikohan se olla viime aikoina kovassa nosteessa ollut Of Monsters and Men? Jos on, niin voisin olla suorastaan innoissani! Mutta huomennahan se nähdään, muistakaa kytätä Facebookia huomenna kymmeneltä. 

Tämä biisi on kuultu varmasti jo moneen kertaan ja videokin nähty useampaan otteeseen, mutta onneksi se kestää kulutusta.

Satellite Stories - ja jokin heräsi uniltaan

Olen tässä viimeisen viikon-parin sisällä alkanut taas löytää musiikki-itseni. Sen, joka on ollut unessa varmaan viimeisen vuoden verran. Luultavasti lähinnä siksi, että on ollut niin paljon kaikkea muuta meneillään että aivojen on ollut yksinkertaisesti pakko sammuttaa jokin osa-alue, laittaa se talviunille ja odottamaan aikaa kun tilanne taas tasaantuu. 

Nyt sitä tasaantumista on ilmeisesti ollut riittävästi, kun musiikki alkaa taas kiinnostaa. Tosin olen kuunnellut lähinnä parin-kolmen viime vuoden aikana kertyneitä vanhoja soittolistojani enkä ole vielä uskaltautunut ottamaan selvää kuluneen vuoden musiikkitapahtumista. Mutta kaikki aikanaan, ja luulisin että nyt on hyvä aika havahtua kun jokainen musiikkiblogi listailee menneen vuoden parhaita juttuja. Niistä voin tarkistaa, menetinkö mitään tai olisiko tänä vuonna ilmestynyt jotakin mikä jäisi kuunteluun pitemmäksikin aikaa. 

Tämä musiikkiherääminen vain vahvistui, kun kävin tänään toverin kanssa kuuntelemassa Eläimen ja Satellite Storiesin keikat Kerubissa. Eläimen naissolistilisäyksen toimivuudesta tai onnistuneisuudesta en ole täysin vakuuttunut mutta kaikille muutos suotakoon joten jatkakaa samaan malliin jos tuntuu että tämä on se mitä tahdotte tehdä. Satellite Storiesista puolestaan tuli se kauan kaivattu hyvä mieli, jota en ole keikoista tai musiikista pitkään aikaan onnistunut saamaan, kiitos teille siitä. 

Tästä on hyvä jatkaa, ehkä blogikin aktivoituu hieman.

PS. Satellite Storiesin uusi biisi skandinaavisista tytöistä oli tosi jees. 

Rokumentti 2012

Pitkän hiljaiselon jälkeen tuli tunne, että Rokumentista pitää päästä pakisemaan ja se tuntuisi sopivan tänne Lemon Accountsin puolelle tuota höpötysblogia paremmin.

Jostain syystä tällä kertaa Rokumentin leffatarjonta ei sykähdyttänyt ihan samalla tavalla kuin aiempina vuosina ja päätinkin, että yksi viiden lipun festaripaketti kahden sijasta riittänee. Parhaimmillaan olen tainnut käydä tillottamassa 12 tai 14(!) leffaa Rokumentin aikaan, mutta nyt viisi saa tosiaan riittää. 

Tämänvuotinen teema Rokumentissa on Maailmanloppu. Itseäni aihe jonkin verran ahdistaa, sillä nyt ei puhuta niinkään kristillisestä tai amerikan alkuperäiskansojen ennustamasta maailmanlopusta, vaan Rokumentin maailmanloppu-ohjelmistossa käsitellään sellaisia konkreettisia aiheita kuin ympäristöongelmat, ydinjäte ja ylipäätään ihmisen pahuus. Perjantain seminaarin puhujana on Risto Isomäki, joka käsittelee erilaisia todennäköisiä maailmanlopun visioita. Ensin olin sitä mieltä että taidan jättää väliin, mutta päätin kuitenkin mennä kuuntelemaan että tietäisin, mistä kylillä puhutaan. Ja että kannattaako oikeasti olla ahdistunut. (Veikkaan, että kannattaa.)

Maailmanloppu-ohjelmiston elokuvista valitsin katsottavaksi Mika Koskisen dokumentin Punaisen metsän hotelli, jossa suuryritysten viherpesun takaa paljastuu toisenlainen totuus.

Koska päätin, että ihmisten pahuudessa vellominen saa minun osaltani jäädä noihin seminaariin ja dokumenttiin, loppu Rokumenttini menee vähän toisenlaisissa tunnelmissa. 

Pulp - the Beat is the Law on pakko nähdä, koska Pulp on jäänyt minulle häpeällisen tuntemattomaksi suuruudeksi ja tämä aukko sivistyksessä on korjattava.

Andrew Bird - Fever Year. No, Andrew Bird. Need I say more?

Grandma Lo-Fi; The Basement Tapes of Sigrídur Níelsdóttir. Jos kyseessä on dokkari seitsemänkymppisestä mummosta joka tekee lo-fi-poppia ja sen luvataan pursuilevan hyvää mieltä niin totta hemmetissä mie meen kahtomaan!

Cure for Pain: The Mark Sandman Story. Morphinen hienous oli minulle tuntematonta kunnes toverini Muzika Bijou -blogin takaa lisäsi bändin biisin Buena meidän yhteiselle soittolistalle pari vuotta sitten. Nyt kun huomasin että Mark Sandmanista kertova dokkari olisi tarjolla niin vetäisin sen kohdalle Nähtävä! -ruksin oitispaikalla. Harvoin muusikot sentään saappaat jalassa lähtee.

Lemon Accounts taukoilee

Viime kuukausien hiljaiselo täällä musiikkiblogissa ei käynnistely-yrityksistä huolimatta ole oikein ottanut katketakseen ja kaikki into musiikkiasioita kohtaan on ollut viime ajat jokseenkin hukassa, joten Lemon Accounts jää toistaiseksi epämääräisen pituiselle tauolle. Voi olla että kirjoittelen jotakin jos joskus sattuu innostusta ja asiaa löytymään, mutta en aio ottaa tästä paineita varsinkaan nyt, kun Se Gradu pitäisi saada lopultakin tehtyä. 

Jos haluttaa, käykää kurkkaamassa sen sijaan matalan riman höpinäblogi I Think It's Going To Rain Today. Lupaan että siellä on kaikkea muuta kuin musiikkia. 

Flat White

Elämää musiikkiblogissa! Härre gud. Blogistinne on siis palautunut kotimaan kamaralle ja nyt jos taas alkaisi tälläkin puolella olla enemmän elämää kun vaihtoblogi ei vie kaikkea kirjoittamiseen tarkoitettua aikaa ja inspiraatiota. 

Laitilan Johannes ilmoitteli taannoin uusimmasta musiikkiprojektistaan, joka kantaa nimeä Flat White. Johannes on tehnyt aiemmin musiikkia omalla nimellään, tuotoksia voi kuunnella vaikkapa Spotifysta.  (Johannes on kiva tyyppi, käykää kuuntelemassa.)Tarkoitus on ollut aiheesta kirjoitella jo aikapäiviä sitten mutta jotenkin se jäi. Tämä uusi Flat White -projekti kuitenkin toimi niin mahdottoman kivasti tällaisena sateisena aamuna että innostuin kertomaan asiasta muillekin sateisesta kesästä nauttiville yksilöille. 

Johannes on omassa blogissaan kertoillut asiasta enemmänkin, mutta lainaan sieltä vain avainsanat: hyväntuulista lo-fi-poppia, toteutusperiaatteena "Ilon kautta, paineitta."

In Between Lanes by Flat White

Tanskan ihmeitä: Hannah Schneider

Minä en ole millään tasolla auktoriteetti enkä asiantuntija mitä tulee naisartisteihin. Vasta 20 ikävuoden tällä puolen aloin totutella korviani ja ajatusmaailmaani siihen, että naisvokalistejakin voi kuunnella ja niistä voi tykätä. Sittemmin esimerkiksi Lykke Li, Florence + the Machine, Tegan & Sara, She & Him sekä pitkän arpomisen jälkeen Regina ovat päässeet kuuntelulistoilleni, mutta vieläkään en ole maailman suurin naisäänen ystävä. 

Siitä huolimatta etten osaa sanoa asiasta mitään, ajattelin esitellä teille tanskalaisen neitosen josta joku saattaisi ehkä tykätäkin. Sellaiset tyypit, jotka kuuntelevat Lily Allenia tai Kate Nashia, en mie näistä tiedä. Hannah Schneider on lähtöisin musiikillisesta perheestä ja neito alkoi soittaa pianoa ja viulua 5-vuotiaana ja säveltää omia biisejä 13-vuotiaana. Nyt ei siis puhuta mistään idols-tähtösestä vaan ihan oikeasta muusikosta! Vaikutteikseen ja esikuvikseen Schneider on maininnut muun muassa Lykke Lin (kuinka ollakaan) ja Jenny Wilsonin.

Schneiderilta on ilmestynyt kaksi studioalbumia, s/t-debyytti vuonna 2009 ja kakkosalbumi Me vs. I tämän vuoden helmikuussa. Tältä kakkoslevyltä löytyi biisi johon ihastuin oitis, nimittäin For the Trees. En minä siitä paljon mitään osaa sanoa, muuta kuin että kummallisesti tykkäsin. Tykätkää tekin:

Lisää ihanuutta löytyy Spotifysta.

PS. Koska kohta on kesä ja Ilosaarirock, liitetään tämäkin postaus siihen aasinsillan kautta: Hannah Schneider kumppaneineen on kauniisti coveroinut Rokkiin saapuvan First Aid Kitin biisin Wolf. Kuunnelkaa. Ihana on.

Ääniä Joensuusta: Piilomaa

Jostain syystä on blogin ylläpito jäänyt viime aikoina vähän heikoille kantimille kun sitä niin kutsuttua elämää on tapahtunut. Postilaatikko ja idealaatikko on täynnä kaikkia juttuja joista on ollut tarkoitus kertoa, joten meinasi olla hieman valinnan vaikeus että mistä laidasta sitä aloittaisi. Ja nyt on tietenkin täydellinen aika kirjoittaa blogia, kun pitäisi oikeastaan olla kirjoittamassa eräänkin kurssin loppuesseetä. Procrastination ftw! 

Päätin lopulta, että aloitetaan lähimpää kotoa: Joensuulainen laulaja-lauluntekijä ja tunnetusti mukava mies Ville Härkönen on nimittäin kaikessa hiljaisuudessa viritellyt uutta bändiprojektia tulille ja noin kuukausi sitten (joko siitä on niin kauan, hups) tupsahti postilaatikkooni tämän projektin ensimmäiset hedelmät.

Härkösen aiempia yhtyeitä ovat olleet muun muassa Maryland, Ville Härkönen & Velvet ja viimeisimpänä Samettivallankumous, josta viime kesän kesäbiiseissä kirjoittelinkin. Tämä uusin projekti kantaa nimeä Piilomaa, ja bändissä on mukana liuta joensuulaisia musiikkimiehiä: Stella-yhtyeen kitaristi Heikki Marttila, 51koodia-basisti Petri Varis, aiemmin enemmän tekniikan puolella viihtynyt Pekka Kupiainen sekä Ensio Kinnunen, joka on Variksen tavoin ollut mukana myös Härkösen aiemmissa bändeissä. 

Piilomaata on työstetty etämenetelmin, sillä Härkönen on viime ajat ollut asemoituneena Etiopiaan ja studiosessioita on pidetty silloin kun mies on tullut visiitille Suomeen. Nyt kuultavana on bändin ensimmäinen neljän biisin promo, joka antaa osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. 

Täytyy myöntää, että on oikeastaan ihan hyvä, että asia jäi muhimaan hieman pidemmäksi aikaa. Ensivaikutelma biiseistä oli itselleni nimittäin lievä pettymyksen tunne; en saanut niistä irti sitä jotain, en ensimmäisellä enkä toisella enkä kolmannellakaan kuuntelukerralla. Odotukset olivat tietysti kovat, koska olen pitänyt kovasti Härkösen aiemmista tuotoksista sekä soolokeikoilla kuulluista biiseistä, jotka eivät välttämättä ole istuneet minkään yhtyeen ohjelmistoon. Nyt tuntui, että biisit jättivät jotenkin mitäänsanomattoman fiiliksen ja tekstin kirjoittaminenkin jäi tämän takia roikkumaan.

Ja hyvä että jäi, nimittäin nyt kun otin biisit uudelleen kuunteluun, niistä alkoi löytyä se jokin. Tämä ilmiö on onneksi kaikille musiikki-ihmisille tuttu ja niinhän ne viisaat väittää, että se on vaan hyvä jos ei jokin asia aukea heti ekalla yrityksellä. 

Piilomaa itse luonnehtii musiikkiaan "keinoja kaihtamattomaksi suomenkieliseksi popiksi", mikä antaa odottaa periaatteessa melkein mitä vain. Omaksi suosikikseni promolta muodostui optimistisilla sanoituksilla varustettu ja kertosäkeessään kauniisti soiva Tuuleen. Muutoksii-biisissä voisin melkein vaikka vannoa kuulevani kaikuja Marylandin ajoilta. (Jos kiinnostaa, tsekatkaa Spotifysta Marylandin albumit Almond of Life ja Rob & Jones Classic.) Kun tarkemmin miettii, niin kaikissa Piilomaa-biiseissä on havaittavissa paluuta Marylandin discopop-tunnelmiin ja Velvetin ja Samettivallankumouksen aikaiset kantrivaikutteet ovat jääneet vähemmälle. 

Mielenkiinnolla jään seurailemaan, miten Piilomaa tästä jatkaa. Keikkojakin ehkä nähdään jahka Härkönen kotiutuu Etiopiasta.

Latest tracks by PIILOMAA

Uutta Ramona Fallsia: Spore

Ramona Falls julkaisee kakkosalbuminsa Prophet toukokuun alussa. Levyltä lohkaistu single Spore on ladattavissa ilmaiseksi sähköpostiosoitetta vastaan bändin sivuilta tai tästä alta. 

Biisi on tutun kuulasta Ramona Fallsia, jota leimaa Brent Knopfin omalaatuinen laulutapa. Tällä kertaa musiikki ei tuo mieleen synkkiä, pimeitä syksyöitä kuten debyyttialbumi Intuit, vaan tunnelma on valoisampi. Jollain tapaa tulee itse asiassa mieleen kotoinen Pariisin kevät.

Disco Ensemble: Your Shadow

Uutta Disco Ensembleä studion uumenista. Ei sitä menevänjyräävän vastustamatonta we-can-stop-whenever-we-want-Discoa vaan jotain uutta ja erilaista, mutta silti edelleen vastustamatonta ja vastaansanomatonta. Vau.

Disco Ensemble: Your Shadow. Live at E-Studio. from Fullsteam on Vimeo.

Ilosaarirockin ohjelmalisäyksiä

Tässä viime aikoina on pikkuhiljaa tipahdellut lisää esiintyjiä Ilosaarirockin ohjelmistoon ja liputkin tulee myyntiin jo ensi viikolla. Viimeisimpiä uutisia saatiin tänään kun ilmoittivat että tulossa olis Mayhem (NOR) ja First Aid Kit (SWE). Ääripäistä puheenollen. 

Ei varmaan liene vaikea arvata kummasta itse olen enempi innoissani. (No siitä Mayhemistä, tietty! Eiku.) 

First Aid Kit.  www.ilosaarirock.fi

Fleet Foxesit, Bright Eyesit ja muut folk-popahtavat jutut tulee näistä tytöistä väkisin mieleen, jotenka ei muuta kuin kukkia tukkaan ja Laulurinteelle! Vaikka onhan siihen kyllä vielä vähäsen aikaa mutta silti.

Rokin koko tähän asti varmistunut ohjelma löytyy tuttuun tapaan täältä.

Teaseria Disco Ensembleltä

Disco Ensemble on ollut syrjässä kuuntelulistoiltani hyvän tovin, kun The Island of Disco Ensemble (2010) ei koskaan oikein kunnolla auennut minulle. Nyt kun bändi Facebookissa muistutti taas olemassaolostaan studio teaser -pätkällä, tunsin pitkästä aikaa sellaisen ilahduttavan hyrähdyksen kun jokin vain kuulostaa samperin hyvälle. Muistin taas bändin aseman entisessä elämässäni ja kaikki ne keikat joilla on tullut heiluttua. Pitkästä aikaa oikeasti odotan jonkin levyn ilmestymistä.  

PS. Ja nyt kun pitkästä aikaa otin Island of Disco Ensemblen kuunteluun, sehän kuulostaa hyvälle! Toki mukana on edelleen biisejä joille en ihan lämpene, mutta että eihän tämä niin susi albumi ole kuin muistelin. Niin se mieli muuttuu.

Antti Lainas - Silloin oli sunnuntai

www.anttilainas.com

Pohjoisen trubaduuri Antti Lainas julkaisee tänään debyyttialbuminsa Silloin oli sunnuntai. Kaverin nimestä on väännetty vitsiä niin blogimaailmassa kuin epäilemättä sen ulkopuolellakin, niin että jospa mie jättäisin sen tällä kertaa väliin. 

Kun kuulin tyypistä, ensimmäinen ajatus oli tietenkin epäilys että ei kai tämä taas ole niitä idolsseja. Kun otin asiasta selvää, sisäinen musiikkisnobini oli tyytyväinen miehen taustoihin: Antti Lainas on kärvistellyt ja kärsinyt musiikkinsa kanssa tarpeeksi ollakseen vakavasti otettava singer-songwriter. Kemistä kotoisin oleva Lainas on tehnyt musiikkihommia jos jonkinmoisia ja tehnyt epätoivon hetkellä jopa laivatrubaduurin hommia Tallinkilla. Hän on kantanut kortensa kekoon myös legendaarisessa kokoonpanossa nimeltä Joku Paikallinen Bändi. 

Lainaksen tyyli kumartaa vahvasti singer-songwriter -perinteeseen ja ensimmäiset kotimaiset vertauskohdat jotka tulivat mieleeni, olivat Tuure Kilpeläinen ja Samae Koskinen sekä kollegojaan vähemmän tunnettu Aleksi Ojala. Silleen hyvällä tavalla. (Tätä pitää muistaa aina korostaa, koska ihmiset tulkitsevat mielellään asioita silleen huonolla tavalla. Ja mie tykkään olla mieluummin positiivinen.) 

Lainaksen lauluista huokuu pikkukaupungissa vietetty lapsuus ja nuoruus; tästä esimerkkeinä vaikkapa Perhe ja Yläkaupungilla valvotaan. Tästä huolimatta Silloin oli sunnuntai -albumin biisit ovat jotenkin raikkaamman tuntuisia kuin vaikkapa Anssi Kelan kymmenen vuoden (joko siitä on niin kauan?!) takaisen Nummelan sisälmykset, niin sisällöltään kuin musiikillisestikin. Albumin hitikkäin raita on sinkuksikin nostettu Meidät on kuin tehty toisillemme, jossa on jotain kivasti egotripihtävää. Voisin kuvitella tämän soivan kesällä autoradioissa kun ihmiset matkaavat mökille. Toivotaan että näin käy, minä ainakin toivon Lainaksen Antille kaikkea hyvää.

Keikkahommia: The Drums & The Broken Beats

Niin että viime viikolla tuli sitten käytyä ensimmäisen kerran hyödyntämässä Kööpenhaminan keikkatarjontaa. Amager Biossa soitteli The Drums, joka oli hyvin jee. Yleisö oli äärimmäisen hipsterikansaa ja meininki oli leppoisan mukava. Mitään yltiöpäisiä kiksejä tästä reissusta ei jäänyt, mutta sellainen hyvä keikka - hyvä mieli -tyyppinen olotila kuitenkin. Amager Biosta tykkäsin, eli sinne kannattanee toistekin hankkiutua jos kiinnostavia bändejä sattuis kohdalle. (Onhan tuonne näköjään ainakin Manic Street Preachers ja Steven Wilson tulossa, että sinne siis.)

Tässä vielä vähän jonkun ottamaa videopätkää jossa äänenlaatu ei ole huikea, mutta näkyypähän hassusti hytkyviä ihmispäitä. Jonny Pierce hytkyy myös hassusti.

Perjantaina kävin sitten tässä ihan kotinurkilla kuulostelemassa vähän vähemmän tunnettua indietä. Tein taannoin havainnon että tuossa alle kilometrin päässä on Kansas City -niminen keikkapaikka ja sinnehän piti lähteä kuulostelemaan meininkejä. (Tuntuu että mie toistan ihteäni kun nämä samat jutut on suunnilleen kerrottu myös reissublogissa, mutta kaikki ei välttämättä lue molempia niin että menköön tämän kerran.)

Esiintymässä oli kolme enempi tai vähempi paikallista bändiä: Caper Clowns, With No Arms And Legs ja The Broken Beats, joka oli siis illan pääbändi. Itsehän laiskana ollessani sain tietysti aikaiseksi hankkiutua paikalle vasta kun toinen lämppäri oli jo lopettelemassa, mutta ehdin kuulla Butterflies -biisin joka muuten kuulosti livenä ihan himputin hyvälle! Harmitti etten saanut itseäni liikkeelle aiemmin että olisin kuullut With No Arms And Legsin setin kokonaan. (Ja siinä on muuten taas bändillä ärsyttävän pitkä nimi.)


Jos alkoi kiinnostaa, bändin s/t -albumi löytyypi kokonaisuudessaan Spotifysta.

The Broken Beats on ilmeisesti jo pidemmän linjan orkesteri jonka solisti Kim Munk on perustanut vuonna 2001. Bändin jäsenistö on sittemmin vaihtunut useaan otteeseen kun tyypit on lähteneet tekemään muun muassa Carpark Northia ja JuniorSenioria. Bändi on tiettävästi tehnyt tähän mennessä viisi studioalbumia joista neljä löytyy Spotifysta. Viimeisimmäksi jäänyt sinkku The Rules (2009 tai niitä aikoja) on ilmeisesti tanskalaisen tv-sarjan Manden med de guldne ører tunnusbiisi, oikein hyvä semmoinen. Jotenkin tuntuu että The Broken Beatsilla pitäisi olla kaikki palikat parempaankin pärjäämiseen, mutta jostain syystä hommat eivät vaan ole oikein kunnolla ottaneet tuulta alleen. 




Kovasti sympaattiselta keulahahmo Kim Munk kyllä vaikutti, mutta välispiikit kun oli tanskaksi niin sitten oli vain tyydyttävä tulkitsemaan äänensävyjä ja yleisön reaktioita. Kovasti siellä skoolailtiin, en tiedä minkä kunniaksi. Keikkapaikasta sen verran, että tunnelma oli hyvin kodikas vaikka paikka muuten olikin sellainen perus-mustaksimaalattu-rokkiluola. Mutta kuten kaikkialla Tanskassa, sielläkin oli kynttilöitä pöydillä. Mietin, että monessakohan puhtaasti keikkatarkoituksia palvelevassa baarissa olen Suomessa nähnyt kynttilöitä ja totesin, että en varmaan missään. Aprikoin itsekseni myös sitä, että noinkohan yksijalkaisilla baaripöydillä sijainneet kynttilät jätetään sytyttämättä niinä iltoina, kun tiedossa on rankemman sortin mosh-pit-meininkiä.  Tiedä näistä tanskalaisista, kun ovat hulluna noihin kynttilöihinsä ja hyggeen. 

Lyhytelokuva: I'm Here

Pitkään on ollut blogissa hiljaista mutta nyt innostuin postaamaan samana päivänä kahdesti! Jo on aikoihin eletty. Mutta halusin ehdottomasti jakaa tämän koko maailman - tai edes tämän blogin lukijoiden - kanssa, koska elämässä on paljon turhanpäiväisempiäkin tapoja käyttää 30 minuuttia kuin katsomalla ohjaaja Spike Jonzen lyhytelokuva I'm Here. Se on kaihoisankaunis ja syvästi inhimillinen rakkaustarina, jonka pääosissa nyt vain sattuu olemaan kaksi robottia. Voin kertoa että itketti.

Elokuvan soundtrackilla soi komea kaarti indienimiä Sleigh Bellsistä Animal Collectiveen.

Auntie Mary - Tenterhooks

Joka kerta kun kaipailee tanssittavaa ja hymyilyttävää indiepoppia, sitä kuin ihmeen kaupalla ilmestyy. Tänään postilaatikkoon oli tullut viesti maskulaiselta Auntie Mary -yhtyeeltä, joka ilmoitteli uudesta sinkustaan nimeltä Tenterhooks. 

Auntie Mary on perustettu vuonna 2007 ja se voitti Turku Bandstand -bändikilpailun 2010. Viime vuonna bändi julkaisi Dance by the Lights -ep:n ja nyt seuraa jatkoa uuden Tenterhooks-singlen merkeissä. Biisissä on selvästi jo astetta kypsempi ote hommaan kuin DbtL-ep:n biiseissä, jotka nekään eivät missään tapauksessa raakileilta kuulosta. Omien sanojensa mukaan Auntie Mary on hakenut vaikutteita muun muassa Two Door Cinema Clubilta, The Strokesilta ja Arctic Monkeysilta. Kotimaista vertailukohtaa lähtisin hakemaan esimerkiksi Satellite Storiesin ja Yournalistin suunnalta. Kivasti tanssittaa, mie tykkään ja toivotan kaikkea hyvää nuorille tyypeille jotka tekee hyvää musiikkia! 

PS. Niin ja unohdin sanoa että erikoisplussaa ja mie tykkään -peukkua hienosta sinkun kansikuvasta! 

Keikkaelämää

Ei mulla muuta kun tätä vaan:

Ensi keskiviikkona Kööpenhaminassa. Jei! 

Hyvää Sulonpäivää!

Kevät on tullut, kun Sulo viettää nimipäiviään. Suomessa ei taida tintit vielä laulaa titityytä mutta täällä ne on jo ihan sekaisin keväästä ja auringosta.

Sulo toi tullessaan Ilosaarirockin uuden ilmeen, tiedon uusista tuulista alueratkaisujen suhteen ja mikä tärkeintä, ne ensimmäiset bändijulkistukset. Tänä vuonna ohjelmassa oli pari sellaista nimeä jotka pyöräyttivät sukat jalassa ympäri kerran jos toisenkin, nimittäin The XX ja 65daysofstatic.  Saatan olla innoissani. 

The XX:n debyytistä on kulunut jo pari vuotta (s/t ilmestyi 2009) ja bändi veistää parasta aikaa kakkosalbumiaan, saa nähdä mitä sieltä tulee. 65daysofstaticin olisin melkein päässyt näkemään kun olin Japanissa viime talvena, mutta luonnollisesti kaverien kanssa tajuttiin että oltiin samaan aikaan samassa kaupungissa bändin kanssa vasta keikan jälkeisenä päivänä. Mutta selvästikin kohtalo on tarkoittanut meidät yhteen; vuori tulee Muhammedin luo ja sitä rataa. On se hienoa. 

Kun kotimaisten bändien listalta löytyy vielä indielempparit Regina, French Films ja uusi kiva tuttavuus Eva&Manu, hyvältä rupeaa näyttämään tuleva Rokki! Tutustua pitänee taas myös ennestään tuntemattomiin nimiin, sieltä kun on tavannut löytyä kaikenlaista hienoa. 

Ja mitä suunniteltuihin alueuudistuksiin tulee, odotan niitä mielenkiinnolla. Sitä olenkin toisinaan itsekseni ihmetellyt, miksei Laululavan takainen kenttä ole ollut aiemmin käytössä, siellä kun lääniä ja maisemaa riittäisi. Sillekin tosin löytyi pätevät perustelut aluevastaava Kaisu Leinosen haastattelusta, eli käytännössä kyse on täysin maaperän kantokyvystä ynnä muista rakenteellisista seikoista. Kannattaa lukaista tuo haastattelu jos aihe yhtään kiinnostaa ja vilkaista voi myös aluekarttaa. Rokki tulee tänä kesänä näyttämään vähän erilaiselta kuin ennen. 

Kesähitti 2012 -veikkaus

Sitä väkisin joutuu vaikutteille alttiiksi kun viettää vaihtarielämää - sellaisillekin vaikutteille, joita ilman olisi tullut ihan hyvin toimeen. Tämä biisi on yksi niitä asioita. Michél Telon Ai Se Eu Te Pego soi joka helkutin paikassa ainakin täällä Odensessa, ja kuulemma myös norjalaiset on ottaneet renkutuksen omakseen. Puskaradio tiedottaa, että kyllä, se on rantautunut myös Suomeen. 

Pahoin pelkään, että tätä joutuu kuuntelemaan lukuisia toistojakertoja tulevan kesän aikana, olipa sitten Suomessa tai Tanskassa. 

Ääniä Joensuusta: The Dirge Organ

Blogistinne on rantautunut menestyksekkäästi Tanskaan ja täällä pikkuhiljaa totutellaan rutiineihin. Huomenna eka päivä yliopistolla, jännää. 

Tämän päivän postaus ei silti liity mitenkään Tanskaan, vaan otetaan käsittelyyn seuraava joensuulaisorkesteri. Moni varmasti oli jo sitä mieltä että Ääniä Joensuusta -sarja jäi tasan yhden postauksen pituiseksi, niinkun näillä miun sarjoilla on ollut vähän tapana. Mutta hah HAA, väärässä olitte! Nyt se on ainakin kahden viestin pituinen sarja. Hohoho. 

Mutta asiaan! Tänään käsiteltävä ja tällä hetkellä ajankohtainen joensuulaisbändi on The Dirge Organ, josta mainitsin jo viime vuonna Ilosaarirockin yhteydessä, bändi kun soitteli Rekkalavalla ihan menevän keikan. The Dirge Organhan voitti pohjoiskarjalaisen Rokit-bändikisan keväällä 2011 ja pääsi sitä kautta esiintymään Ilosaarirockiin. Täällä ja tuolla pikaiset maininnat Rokkihommista.

The Dirge Organ. Kuva: Jussi Ratilainen

The Dirge Organ on perustettu vuonna 2010 ja se on ehtinyt (käsittääkseni) tehdä kaksi ep:tä joista tuoreempi, /CULT/ julkaistiin perjantaina 13.1. klo 13.13. Ep:ltä löytyvä Slow Bomb soi menneellä viikolla YleX:n Uuden musiikin iltavuorossa ja YleX kommentoi bändiä sivuillaan seuraavasti: "Yhtyeellä on kovin valmis ja hallittu oma soundi, jota on ilo kuunnella. Sopivassa suhteessa rock-paahtoa, melodiaa ja tummia pohjavireitä."

Kuten jo aikaisemmin olen tainnut mainita, TDO:n soundissa on jotakin kovasti discoensemblemäistä. Varsinkin varhaisempaa tuotantoa oleva Black Cars on selvää Disco Ensembleä, mutta silleen hyvällä tavalla. Joensuu on perinteisesti mielletty suomenkielisen rockin kotipesäksi, täältä kun tursuilee Alankoja vaikka millä mitalla, mutta tämänhetkinen tekijäpolvi on minusta osoittanut että kyllä täällä saadaan aikaan paljon muutakin. The Dirge Organ toimii siitä hyvänä esimerkkinä.  

Kannattaa käydä kuuntelemassa loputkin biisit SoundCloudista, siellä on paljon hyvyyttä.

Ai niin ja kun kerran joensuulaisista yhtyeistä puhutaan, niin mainittakoon että The Dirge Organissa solistin ja kitaristin hommia hoitava Arttu Hirvonen vaikutti aiemmin muun muassa Eläimessä.

Ohjelmatärppi: Eternity Man Yle Teemalla klo 23.50

Hoks poks kansalaiset, on jälleen ohjelmabongauksen aika! Jos lauantai-ilta menee mukavasti kotisohvalla baaritiskillä notkumisen sijasta, niin myöhäisillassa kannattaa kääntää kanava Yle Teeman puolelle. Sieltä tulee klo 23.50 alkaen Julien Templen ohjaama upea oopperamusikaali Eternity Man. Antakaa ennakkoluuloille huutia älkääkä antako tuon 'ooppera'-sanan säikäyttää, elokuva on näkemisen arvoinen. Itse näin sen vuonna 2009 Rokumentissa, jolloin ohjelmatiedoissa Eternity Mania luonnehdittiin Moulin Rougen mutanttilapseksi. Katsokaa leffa ja päättäkää itse, osuuko kuvaus lähellekään totuutta.  

Elokuvan tarina perustuu tositapahtumiin: Arthur Stace -niminen ensimmäisen maailmansodan veteraani koki aikanaan soppajonossa valaistumisen kuunnellessaan papin puhetta. Siitä lähtien hän kiersi Sydneyn katuja kirjoittaen liidulla sanaa 'eternity' jalkakäytäviin, seiniin ja kaikkeen, mihin vain liitu tarttuu. Arvioiden mukaan Stace ehti neljänkymmenen vuoden aikana kirjoittaa tuon sanan yli viisisataatuhatta kertaa eri puolille Sydneyä. 

Simply Australia -blogissa on myös kiintoisa kirjoitus aiheesta, kannattaa vilkaista jos yhtään alkoi kiinnostaa.  

Eternity Man Yle Teemalla tänään 14.1.2012 klo 23.50

Tanskan tunnetumpia musiikki-ihmeitä

Tanskaan lähtöni kunniaksi tehdään pikainen katsastus maan tunnetumpaan musiikkiantiin. Vaihtoaikana pääsen toivon mukaan tutustumaan myös maan rajojen ulkopuolella vähemmän tunnettuihin artisteihin, mutta nyt lähdetään näistä nimekkäämmistä nimistä. 

Aloitetaan siitä, että kaikkihan nyt Mew:n tietää. Minäkin tiedän Mew:n, vaikken ole sitä jostain syystä suuremmin koskaan kuunnellut. Mistä lie johtuu ettei ole tullut bändiin tartuttua, vaikkei sitä kohtaan mitään antipatioitakaan ole. Ja kaikkihan nyt Specialin tietää. Laitetaan se tähän juuri siksi. 

Seuraava maailmalla tunnettu tanskalaisnimi on nyt jo pitkän linjan bändiksi luonnehdittava Kashmir, joka oli muuten mukana myös vuoden 2010 parhauksia -listallani. Edelleen harmittaa suuresti, että bändin Ilosaarirockin keikka meni itseltäni jotenkin ohi. Tämä oli taas niitä surullisen yleisiä tapauksia, että bändin löysi vasta sen jälkeen kun olisi ollut mahdollisuus nähdä se livenä. Ehkä tulevan puolen vuoden aikana saan mahdollisuuden korjata tämäkin virhe.

VETOstakin olen kertoillut jo aiemmin, mutta hyvää bändiä ei koskaan voi mainita liian usein. (Tai myönnetään, kyllä voi. Mutta tämä on viimeinen kerta vähään aikaan. Lupaan.) VETOn ensimmäinen hitti oli You Are A Knife, joka löytyy sekä debyyttialbumilta There's A Beat In All Machines (2006) että sitä ennen julkaistulta ep:ltä I Will Not Listen (2005).  

VETOn tavoin elektroniseksi rockiksi luonnehditun Carpark Northin uusin albumi Lost ei oikein sytyttänyt, mutta vuoden 2005 All Things to All People on päässyt pysyväksi osaksi vakiokuuntelustoani. (Onko se edes sana?) Human ei ole ainoa hieno biisi joka levyltä löytyy, mutta se on se tunnetuin. Ja niitä tunnettuja tässä nyt haetaan.



(Huomatkaa muuten jännästi lennähtelevät ihmiset sekä Specialin että Humanin videoissa. Hyvin on jännä.)

Ja sitten on tietysti vuosi sitten kesällä kovastikin radiosoittoa saanut ja Lemon Accountsin kesäbiisit-sarjassakin esiintynyt Ginger Ninja. Bändi kävi 2010 Ruisrockissa soittamassa ensimmäisen Suomen keikkansa ja ainakin paikallaolijan silmin tuntuivat olevan kovasti otettuja saamastaan vastaanotosta. Bändin läpimurtohitti oli Bone Will Break Metal debyytiltä Wicked Map. Biisin - ja bändin - ärsyttävyysasteista olen kuullut erilaisia kommentteja, mutta itse olen kyllä taipunut siihen että pakko näistä tyypeistä on tykätä, ei voi auttaa.

Näiden lisäksi saa heitellä kommenttiboksiin hyväksi tietämiänne tanskalaisbändejä, haluaisin tutustua maan musiikkiantiin jo etukäteen että sitten paikan päällä tietää mitä ja mistä kannattaa lähteä etsimään.