Uhhuh, nyt on taas liikaa asiaa mistä kirjoittaa. Eilen ja tänään kävin katsastamassa lisää ranskalaista elokuvaa ja eilisiltana kävin myös Kerubissa tsekkaamassa ensimmäisellä Hyvä jätkät! -klubilla soittaneet orkesterit. Niistä lisää tuonnempana, nyt repostellaan vähän ranskisfilmejä.
Dans la vie - Kiinni elämään (Ranska 2007, ohjaus Philippe Faucon)
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Välimeren rannalla sijaitsevaan Toulonin kaupunkiin. Iäkäs halvaantunut uskonnoltaan juutalainen arabinainen Esther tarvitsee päivittäin jatkuvaa apua. Hän kohtelee kuitenkin kaltoin kotihoitajiaan huonotuulisuudellaan niin, että viimeinenkin jättää työnsä. Elie, Estherin poika ei tiedä, mitä tehdä. Sairaanhoitaja Sélima, joka on muslimi-, arabi- ja maahanmuuttajaperheestä ehdottaa avustajaksi harrasta uskovaista muslimiäitiään Halimaa. Vastoin kaikkia odotuksia Estherin ja Haliman välille syntyy todellinen kumppanuus. Molemmilla on yhteisiä muistoja kotimaastaan Algeriasta. Haliman kärsivällisyys, energia ja ystävällisyys vievät voiton Estherin huonotuulisuudesta, ja tämä saa takaisin elämänhalunsa.
Näin kerrotaan eilen näkemästäni elokuvasta Ranskalaisen elokuvan viikon Facebook-tapahtumasivulla (josta muuten löytyy esittelyt kaikista tällä viikolla nähtävistä filmeistä). Tyylilajiksi on ilmoitettu komedia, mutta elokuva kirvoitti itsestäni vain pari huvittunutta hymähdystä - johtuuko se sitten siitä, etten ymmärrä ranskalaista huumoria vai siitä, ettei filmi ollut koominen, en tiedä. Tätä leffaa oli kuitenkin mukavampi katsoa kuin teinien rakkaussuhteita vatvonutta Sivuaskelta, samaistun nähtävästi ikärouviin huomattavasti paremmin. Juutalaisten ja muslimien välisistä suhteista ja ristiriidoista aineksensa ammentava elokuva oli hyväntahtoinen ja siitä kumpusi elämänilo, jota toivoisi näkevänsä valkokankaalla enemmänkin.
Khamsa (Ranska 2008, ohjaus Karim Dridi)
Elokuvan tapahtumat pyörivät Mirabeaun mustalaisleirissä Marseillen lähellä. Nuori Marco, syntyperältään puoliksi romaani ja puoliksi algerialainen pakenee sijoitusperheestään mustalaisleiriin, jossa hän on syntynyt ja jonka hän tuntee ainoaksi perheekseen.. Mikään ei tunnu muuttuneen tässä kovassa ja köyhässä elinympäristössä, jossa Marco yrittää löytää oman paikkansa. Tony -serkku, tappelukukkojen kasvattaja, tarjoaa hänelle majapaikan. Tonyn kanssa hän uskoo rikastuvansa kukkotappeluilla. Onnen löytääkseen Marco ajautuu lapsuudenystävänsä Coyoten ja naapurilähiön arabin Rachitiquen kanssa rikollisille teille. Marco suutelee turhaan kaulassaan riippuvaa pientä Fatiman kättä, jonka hän olettaa tuovan suojelusta ja onnea. Hän toivoo vain yhtä ainoaa asiaa: löytää paikkansa omiensa joukossa.
Khamsa puolestaan ei ollut järin iloinen elokuva. Se on niitä leffoja, joista jo alkumetreiltä tietää että tämä ei tule päättymään hyvin. Jos päähenkilö on 11-vuotias poika joka on karannut sijoitusperheestään ja sytyttänyt äitipuolensa asuntovaunun palamaan, jonka oikea äiti on kuollut ja jonka isä vaihtaa naista tiheämmin kuin paitaa ja jolla on lapsia vähän joka suunnalla, odotukset eivät ole onnellisen lopun kannalla. Kun Marco vielä silmää räpäyttämättä hakkaa siilin kuoliaaksi ja häikäilemättä ryöstää ihmisiä ystäviensä kanssa, on katsojan jotenkin vaikea uskoa, että tälle pojalle voisi käydä hyvin. Kaikesta tästä huolimatta Marcosta on osattu tehdä vetoava hahmo, josta katsojan on vaikea olla välittämättä. Hänelle toivoisi käyvän hyvin; toivoisi, että pojasta tulisi leipuri, joka hän haluaisi olla. Mutta ei.
Tänä vuonna Ranskalaisen elokuvan viikon teemana on monikulttuurisuus, ja se onkin näkynyt kaikissa tähän asti näkemissäni elokuvissa enemmän tai vähemmän. Sivuaskelen nuoret olivat taustoiltaan monikulttuurisia, mutta uskontoa tai kotimaata ei nostettu keskeiseksi kysymykseksi vaan elokuvan keskiössä olivat nimenomaan nuoret ja heidän ihmissuhdeongelmansa. Kiinni elämään puolestaan keskittyi arabimuslimien ja arabijuutalaisten väliseen vastakkainasetteluun, jossa vanhat rouvat olivat lopulta kaikkein suvaitsevaisimpia ja avarakatseisimpia heidän jälkikasvunsa asettaessa heidän ystävyytensä kyseenalaiseksi. Khamsassa puoliksi algerialainen, puoliksi mustalainen Marco hakee paikkaansa yhteiskunnasta muttei puoliverisenä ole täysin hyväksytty missään.
Yhteistä kaikille kolmelle elokuvalle on ollut realistinen, melko dokumentaarisen oloinen ote, jota taustamusiikin puuttuminen vain vahvistaa. Mikäli havainnoin oikein, kaikissa elokuvissa käytetty musiikki oli pääasiassa diegeettistä, eli elokuvan "sisältä" tulevaa; esimerkiksi radiossa soivaa tai jonkun laulamaa.
Yhdestäkään näkemästäni elokuvasta ei kenties tullut uusia suosikkejani, mutta ainakin olen taas hieman avartanut maailmankatsomustani. Ranskalaisen elokuvan viikko jatkuu huomenna elokuvalla Jumalista ja ihmisistä ja lauantaina viikon päätöselokuvana nähdään Gainsbourg - tarina legendasta. Itseltäni nuo jäävät näkemättä, mikä on harmi koska nämä kaksi viimeistä olisivat kiinnostaneet eniten.
