Joululomalla tuli katsottua leffa poikineen. Näistä suurin osa on telkkarista tulleita tai digiboksille ajan mittaan tallennettuja tapauksia, kaksi tai kolme taitaa olla dvd:ltä vahdattuja. Huomasin, että elokuvien ikähaarukka on aika laaja, vanhin leffa on 30-luvulta ja tuorein viimevuotinen. Myös kansainvälisyyttä on havaittavissa, kaikki eivät ole perusjenkkisettiä vaan joukossa on elokuvia myös Norjasta, Israelista, Briteistä, Italiasta ja Ranskasta. Yhtään kotimaista ei tullut katsottua, jäi sekin Paha maa väliin. Mutta asiaan! Listaus on siinä järjestyksessä kuin leffat on katsottu.
Tatt av Kvinnen (Gone with the Woman / Naisen viemää)
Norja 2007, ohjaus Peter Naess. Pääosissa Trond Fausa Aurvåg, Marian Saastad Ottesen, mukana myös Peter Stormare.
Kyllä Pohjoismaissakin tehdään hyviä elokuvia,vieläpä muutakin kuin masentavia draamoja ja rikossynkistelyjä. Tässä oli jotain vähän Amelié-maista, vaikka en osaa kyllä sanoa miksi. Nainen vain ilmestyy miehen elämään keltaisine piironkeineen. Mies ei osaa sanoa, rakastaako hän naista, mutta tekee silti mitä vain tämän vuoksi koska niin parisuhteessa kuuluu tehdä. Leffa kuvaa osuvasti parisuhteen mielettömyyksiä ja erityisesti naisten haihatuksia, ja vaikka olenkin naispuolinen katsoja, samaistuin siitä huolimatta nimettömäksi jäävään miespäähenkilöön ja olin varsin riemuissani, kun keltainen piironki sitten lopulta lensi parvekkeelta alas.
Tämä on sen verran tuntemattomampi tapaus, että laitetaan ihan trailerin kanssa.
Suspicion (Vaarallisia valheita)
USA 1941, ohjaus Alfred Hitchcock. Pääosissa Joan Fontaine, Cary Grant
Perus-Hitchcockia, tästä nyt en osaa ihmeempiä sanoa. Nuori perijätär menee naimisiin randomisti tapaamansa tyypin kanssa ja alkaa epäillä tätä murhaajaksi.
Bringing Up Baby (Hätä ei lue lakia)
USA 1938, ohjaus Howard Hawks. Pääosissa Cary Grant, Katharine Hepburn, Charles Ruggles
Tätä en itse asiassa nähnyt ihan kokonaan, osa alusta ja pätkä keskiväliltä jäi näkemättä. Siitä huolimatta tästä sai aika hyvän kuvan; väärinkäsityksille perustuva komedia, jonka pääaisaparina ovat vakavaluonteinen professori ja ailahtelevainen nuori perijätär. Iso osa huumorista kumpuaa tämän pääparin vastakohtaisuudesta, mutta elokuvassa on slapstick-osaston lisäksi myös ilahduttavan nokkelaa dialogia.
The Name of the Rose (Der name Der Rose / Ruusun nimi)
Ranska, Italia, Länsi-Saksa 1986, ohjaus Jean-Jacques Annaud. Pääosissa Sean Connery, Christian Slater, Helmut Qualtinger
Umberto Econ samannimiseen romaaniin perustuva Ruusun nimi on keskiajan luostarimiljööseen sijoittuva etsivätarina, jossa Conneryn esittämä fransiskaanimunkki William Baskerville tutkii benediktiiniluostarissa sattuneita mystisiä kuolemia. Itseäni leffa ei puhutellut oikeastaan juuri millään lailla, pitäisi lukea kirja ja katsoa, saisiko siitä enemmän irti.
Some Like It Hot (Piukat paikat)
USA 1959, ohjaus Billy Wilder. Pääosissa Marilyn Monroe, Tony Curtis, Jack Lemmon.
Miten lieneekään mahdollista, että tähän asti olin ollut täysin pimennossa tämän leffan sisällön suhteen, en siis ollut aiemmin nähnyt vaikka kuinka onkin hillitön klassikko. No nyt on nähty, ja olihan se melkoisen viihdyttävä. Ristiinpukeutuminenhan tunnetusti jaksaa naurattaa vielä tänäkin päivänä, sen todistavat lukuisat kesäteatteriesitykset ympäri maata joka kesä. Jos joku muukin on aiheen tiimoilta yhtä pahasti säkki päässä kuin itse olen ollut, tiivistettäköön nopeasti että elokuvassa kaksi muusikkoa joutuvat murhan silminnäkijöiksi ja pakenevat gangstereita pukeutumalla naisiksi ja liittymällä naisorkesteriin. Toinen tyypeistä ihastuu Marilyn Monroen esittämään orkesterin laulajattareen ja toinen saa peräänsä rikkaan ihailijan ja tiedossa on taas väärinkäsityksistä ja roolien paljastumisen uhkasta kumpuavaa huumoria.
The Chronicles of Narnia - The Lion, The Witch and The Wardrobe (Narnian tarinat: Velho ja leijona)
USA/UK 2005, ohjaus Andrew Adamson. Pääosissa Tilda Swinton, Georgie Henley, Skandar Keynes, William Moseley, Anna Popplewell, Liam Neeson (Aslanin äänenä).
En tiedä miksi, mutta itselläni on aina ollut jotain ennakkoluuloja koko Narnia-touhua kohtaan. Kirjoja en ole periaatteen vuoksi (minkä periaatteen?) lukenut ja leffatkin olin tyystin onnistunut välttämään tähän asti. Nyt päätin, että kun kerran telkkarista tulee niin katsotaan nyt sitten, niin tiedän, olenko ollut väärässä. En ole ollut, kyllä olin ihan oikeassa. Ensinnäkin jo se seikka, että pääosassa on lapsia, aiheuttaa itselleni karsastusta. Tämä todistui oikeaksi jo elokuvan alkupuolella; ärsytys oli suunnatonta ja meinasin jo jättää kesken. Toisekseen se, että C.S.Lewisin kristillisyyttä muistetaan mainostaa joka puolella, ei ole hirveästi nostanut kirjailijan tai kirjojen osakkeita. Leffasta se ei onneksi paistanut ihan hirveästi, mitä nyt ärsytti se yleinen hymistely ja perhearvot ja kaikki yhden puolesta ja vähänkö ollaan jaloja -touhu ja taianomaiset henkiinheräämiset. Mutta sitä samaahan meille tungetaan myös kaikissa muissa (jenkki)leffoissa. Miksi tämä nyt sitten ärsyttää niin paljon? En osaa sanoa, mutta sen tiedän, että eipähän tarvitse kyllä katsoa muita Narnia-leffoja eikä lukea kirjoja. Kyllä en mistään jää paitsi.
La Strada (Tie)
Italia 1954, ohajus Federico Fellini. Pääosissa Anthony Quinn, Giulietta Masina, Richard Baseheart
Monet varmasti tuntevat Nino Rotan La Stradaan säveltämän tunnusmusiikin, vaikkeivät välttämättä edes tiedä sen alkuperää. La Strada on kertomus nuoresta Gelsominasta, jonka tämän äiti myy kiertävälle sirkustaiteilijalle Zampanòlle apulaiseksi. Gelsomina on hivenen hidas, hyväntahtoinen ja vilpitön tyttö, jota Zampanò kohtelee enimmän aikaa huonosti. Elokuvan loppu on hirveän surullinen, ei ole mikään hyvän mielen leffa tämä. Siitä huolimatta pidin siitä kovasti, sillä varsinkin Gelsominan hahmo on liikuttava.
Les Vacances de Monsieur Hulot (Mr. Hulot's Holiday / Riemuloma Rivieralla)
Ranska 1953. Ohjaus Jacques Tati. Pääosissa Jacques Tati, Nathalie Pascaud
Veikkaan, että tässä meillä on yksi aika vahva esikuva Mr. Beanille. Ranskassa on lomakausi ja kaikki pakkaavat kimpsunsa ja suuntaavat rantalomalle. Savuttavalla ja paukahtelevalla autonräppänällä paikalle saapuva herra Hulot aiheuttaa vahinkoa minne vain meneekin ja on enimmän aikaa itse autuaan tietämätön aiheuttamastaan kaaoksesta. Elokuvassa puhutaan hyvin vähän ja puhutut repliikit eivät ole mitenkään ratkaisevia juonen kannalta, siinä suhteessa niiataan hieman mykkäelokuvaperinteen suuntaan. Jos en hirveän pahasti erehdy, herra Hulot itse ei tainnut lausua sanaakaan koko elokuvan aikana.
Rehellisen slapstickin lisäksi elokuvassa on myös hienovaraisempaa huumoria jota ei osoitella räikeästi. Joitain tällaisia kohtia saattaa ensimmäisellä katsomiskerralla jäädä jopa hoksaamatta. Elokuva on noin puolitoistatuntinen, mutta tuntui ainakin itsestäni hieman tarpeettoman pitkältä. Noin tunnin paikkeilla herra Hulot'n touhuilu alkaa jo tuntua saman toistolta. Toisaalta, en ole kyllä koskaan jaksanut myöskään Mr. Bean -elokuvia katsoa, sillä tällainen huumori on tarkoitettu nautittavaksi pienempinä annoksina.
***
Loput leffat sitten seuraavassa postauksessa, näiden kokoaminen on yllättävän työlästä ja aikaaviepää hommaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi: