Rakkauden Rokki 2011, osa 2/2

No ja sitten päästään asiaan! Tämän vuoden Rokin voisi tiivistää omalta osaltani seuraavanlaiseen listaukseen:

Ihastuttaja: Rubik
Tanssittaja: Satellite Stories

Tajunnanräjäyttäjät: Melt-Banana, Red Sparowes

Itkettäjä: Samuli Putro

Hämmentäjä: Blackfield
Festariruoka: Kevätkääryleet
Fanihetki: Steven Wilson & Aviv Geffen

Ehdin käydä katsomassa tietysti myös monta muuta keikkaa, mutta tuossa tärkeimmät. Mutta jos asiaan paneudutaan vähän tarkemmin niin toden totta, lauantain aloituspaikalla YleX-teltassa soittanut Rubik oli ihana. Yleisöä ei ollut hirvittävän paljon, mutta paikalle vaivautuneet olivat heti fiiliksessä mukana ja oli ihanaa nähdä ympärillään hymyileviä ja tanssivia ihmisiä. (Mie viljelen nyt ihan liikaa sanaa "ihana" ja "ihastuttava" mutta kun siltä nyt vain tuntuu, eli en ole edes pahoillani.)

Rubik. Kuva: Laura Hotulainen

Kuten etukäteen uumoilinkin, heti Rubikin jälkeen Rekkalavan avannut Satellite Stories sai kuin saikin tanssit aikaan ja yleisöä oli ilahduttavan paljon varhaiseen ajankohtaan nähden. Oli hienoa katsoa, miten bändi itsekin tuntui olevan vilpittömästi innoissaan saamastaan vastaanotosta; varsinkin solisti Esalla tuntui olevan suupielet korvissa koko keikan ajan. Äärimmäisen hyvillä mielin matka jatkui merchandise-kojun kautta YleX-telttaan kuuntelemaan Villa Nahia, joka huojutti yleisöä. 

Lauantain Rentolava-annos tuli Raappanan muodossa, sunnuntaina tanssittiin Uuden fantasian tahdissa. Freemanin fiittaus oli tietysti keikan odotetuinta antia ja sieltähän se Liian myöhään tulikin. Viikonlopun kotikaupunkilaiset Holik ja Dirge Organ molemmat vetivät varmat keikat pienehköille yleisöille. Kuten verkkotoimitus jutussaan totesi: "Hyvät joensuulaiset, saa niitä oman kaupungin bändejäkin diggailla aivan avoimesti!" 

Lauantain kohokohta oli tietysti japanilainen Melt-Banana, jota oli odotettu kaikki raajat ristissä siitä pelosta, että entä jos jokin vielä meneekin vikaan ja bändi joutuu peruuttamaan. Onneksi mitään ei sattunut ja bändi saatiin Sue-lavalle olemaan häiritsevän sekopäinen ja ihana! Oli hienoa katsoa, miten keikan aikana eturivin suunnasta huojui aina toisinaan täysin kaikkensa antaneen näköistä porukkaa, joka suuntasi ulkoilmaa kohti viilennyksen toivossa. Itse pysyin miksauskopin tuntumassa turvassa eturivissä riehuvalta pitiltä, joka tuntui vain yltyvän loppua kohden. Keikan hienointa antia olivat bändin soittamat kahdeksan lyhyttä kappaletta, jotka olivat todella lyhyitä; muutamien sekuntien pituisia meluvalleja, joiden väliin solisti Yasuko Onuki heläytti kimeällä äänellään "kiitos!" ja yleisö puhkesi villeihin aplodeihin. Oli se hienoa. 

Melt-Banana. Kuva: Laura Hotulainen

Sunnuntain aloitti omalta osaltani Samuli Putro, joka sai vasta heräilevän rokkikansan huojuskelemaan ja taputtamaan innokkaasti mukana. Putro antoi tästä tunnustusta ja kiitosta kehuen yleisöä ihanaksi, kun näimme taputtamisen vaivan krapulasta huolimatta. Itselleni erityisesti Älä sammu aurinko ja Tuhkaa korulippaassa saivat itkun silmään ja palan kurkkuun ja samalla haihtuivat kaikki epäilykset siitä, sopiiko Putro päälavalle. Mieshän oli siellä kuin kotonaan ja yleisö suorastaan söi hänen ja hurmaavan viulisti Elina Katajamäen kädestä. 

Samuli Putro. Kuva: www.ilosaarirock.fi

Sunnuntain ja koko viikonlopun viimeistelevä oh-my-god-fanihetki tuli, kun bongasin parivaljakon Steven Wilson - Aviv Geffen tallustelemassa rennosti selkäni takaa. Onnistuin kokoamaan itseäni sen verran että kävin kohteliaasti tiedustamassa herroilta nimikirjoitusta (ihailtavan sujuvalla englannilla tilanteen jännittävyyden huomioon ottaen) ja sain haluamani kohteliaiden toivotusten kera. Tämä hetki korvasi aika paljolti sen, ettei Blackfieldin keikka sitten loppujen lopuksi ollut läheskään yhtä tajunnanräjäyttävän hieno kuin olin odottanut etukäteen. En kuitenkaan jaksanut tästä ottaa murhetta puseroon, vaan olimme toverieni kanssa lähinnä hämmentyneen huvittuneita muun muassa herra Geffenin paitamanööverien ansiosta. 

Blackfield on livenä mielenkiintoinen paketti, kun Wilson on lavaesiintyjänä tunnetusti jokseenkin hillitty ja Geffen puolestaan suorastaan glamiin päin kallellaan dramaattisine elkeineen. Vanhempi biisimateriaali toimi hienosti, mutta uudemmista en ole vieläkään täysin vakuuttunut. Ehdin kuunnella Welcome to my DNA:n läpi pari kertaa ennen keikkaa ja jotenkin siitä jäi vähän laimea kokonaiskuva. Että Porcupine Treen seuraavaa Suomen vierailua odotellessa. 

Blackfield ja Geffenin paitamanööveri. Kuva: www.ilosaarirock.fi

Vaimeahkon jälkimaun jättäneen Blackfieldin jälkeen illan ja koko festarin viimeiseksi jäänyt rasti Red Sparowes oli positiivinen yllättäjä, jonka lähestulkoon olin suunnitellut jättäväni väliin. Onneksi en jättänyt, sillä seisoin koko keikan ajan paikoillani huojuskellen muun yleisön mukana kun bändi ryöpytti äänivalliaan aaltojen lailla ja kaikki ajatukset tyhjenivät päästä keikan ajaksi. Screeneillä pyörivät videot olivat välillä aika ahdistaviakin, mutta samalla tosi hypnoottisia. Huomasin jossain vaiheessa piilolinssien kuivuneen kiinni päähän kun olin unohtanut räpytellä, tuijotin vain kalantuijotusta jonnekin tyhjyyteen näkemättä oikeastaan mitään.

Sparowesien jälkeen kompuroin räpytellen ulkoilmaan ja totesin, että eiköhän tämä ollut tässä. Kotiin päin hipsiessä tosin tuntui siltä, että jos armoa anelevat jalat ja selkä yhtään antaisivat periksi, tekisi mieli lähteä vielä Kerubiin tanssimaan The Capital Beatin tahdissa, mutta pakko oli uskoa kun fysiikka sanoi että nyt ei muuten enää pysty, festaroidaan sitten ensi vuonna lisää. 

Paljon onnea Ilosaarirock 40v! 

Lauantai-ilta ja Hudahuda. Kuva: Laura Hotulainen