Sofia Coppola: Somewhere

Tänään iltapäivällä toimitin pitkällisen hiustenrepimisen ja tuskailun (joka selittää myös pitkän blogihiljaisuuden) jälkeen gradun seminaariversion professorin lokeroon ja menin juhlan kunniaksi elokuviin katsomaan kovasti odottamani Sofia Coppolan Somewheren. 

Olen törmännyt elokuvaa koskeviin kommentteihin ja arvosteluihin, joissa on valitettu ennen kaikkea elokuvan hitaudesta ja siitä, ettei siinä tapahdu mitään. On nukahdettu kesken leffan tai lähdetty pois teatterista. Ei ole osattu samaistua henkilöihin ja juoni ontuu ja mitä kaikkea. 

Bullshittiä kaikki tyynni! Itse tiesin jo ensimmäiset elokuvaa koskevat arvostelut luettuani, että tämä on juurikin sitä mistä minä tykkään: ei elokuvissa aina tarvitse tapahtua. Tunnelma riittää. Päättelin, että kun kerran Lost in Translation oli my piece of cake, niin sitä täytyy olla myös Somewheren. Ja se on! Mitä suurimmassa määrin. Eli nyt tulee taas kehuja. Ja spoilereitakin, joten jos ette ole nähneet elokuvaa ja haluatte säilyttää autuaan tietämättömyyden tilan, kannattaa ehkä jättää lukematta. (Juonta sinänsä on vaikea spoilata, mutta jos ei halua tietää elokuvasta hirveästi ennen sen näkemistä niin, no. Taidan vahingossa ruotia vähän kaikkea.)

Kuva lähteestä Focus Features. Kuvaaja: Merrick Morton.

Alun autoilukohtaus on loistava avaus, jota jatkuu juuri sopivan pitkään, että toimintaan tottunut elokuvankatselija alkaa jo hieman kiemurrella penkissään. Ilman musiikkia kohtaus tuntuu vielä pidemmältä ja itseään toistavammalta, ja taustan hiljaisuus korostaa auton yksinäistä, tautologista möyrintää radalla. 

Itseäni kihelmöi aivan valtavasti elokuvan äänimaailma: kuuman auton "rapsahtelu" (miten sitä ääntä muka voi kuvailla? Mutta tiedättehän te), kun Johnny Marco lopulta pysähtyy ja nousee autosta ja hänestä huokuu se tunne, kun aika pitäisi saada kulumaan, mutta kun tämäkään ei nyt oikein tunnu miltään. Lehtipuhaltimen ärsyttävän tuttu epätasainen urahtelu kantautuu aamulla ikkunasta; pingispöydän ääni, kun peli kulkee. Pieniä, arkisia ääniä. 

Coppola on onnistunut elokuvassaan tekemään Hollywoodin glamouristakin tietyllä tapaa banaalia: Arkiset asiat on rinnastettu ja asetettu samalle viivalle autosaattueiden, luksussviittien ja palkintogaalojen kanssa ja ne kaikki ovat Johnny Marcolle aivan yhtä samantekeviä.

Stephen Dorff ja Elle Fanning ovat onnistuneet rooleissaan: Elle Fanningin Cleo on tarinan aikuinen, mutta ei korostetusti eikä ärsyttävästi. Hän on isä-tytär-parivaljakosta se, jolla ovat jalat maan pinnalla, kun isä on hieman hukassa. Dorff puolestaan tekee Johnny Marcon hahmosta samastuttavan, vaikka miespuolisen Hollywood-tähden elämä onkin omasta todellisuudestani valovuosien päässä. Dorff onnistuu välittämään elämän sisällöttömyyden ja tyhjänpäiväisyyden pienillä eleillä ja asioilla -  miten hän nostaa päärynän käteensä ja laskee sen taas takaisin. Pyörittelee tuhkakuppia, tuijottaa seinään. Lähtee ajelemaan vain palatakseen taas hotellihuoneeseensa tuijottamaan seinää. Näitä samoja teemoja Coppolan hidas ohjaus korostaa: pitkät leikkaukset, hitaaaaaaaaaaaaat zoomaukset, kohtausten jatkuminen katsojan sietokyvyn rajoille - arkisuudessa mennään jo dokumentaarisuuden tuolle puolen, ja ollaan taas taiteessa.  

Phoenixin Love like a sunset soi elokuvan taustalla alkuteksteistä lopputeksteihin valituilla hetkillä ja kappaletta on käytetty pysähtyneen tunnelman luomisessa suorastaan nerokkaasti. (Viljellään nyt näitä ylisanoja ihan huolella.) Katsoja odottaa, että milloin se lähtee, se junnaa, joko nyt, no ei vieläkään, milloin alkaa tapahtua, no kun ei. Kunnes lopputekstit tuovat katarttisen käännöskohdan kappaleeseen - ja samalla myös Johnny Marcon elämään: nyt lähtee!  

Huikea leffa.