Palataan vielä parin päivän takaiseen juhlan aiheeseen eli Dylan Moraniin nyt kun siitä on enemmän sanottavaa. Aikaisemmin esittämäni huolenaiheet osoittautuivat turhiksi ja sekä maestro että oma ymmärrykseni olivat hyvässä vedossa. Morania lämppäsi parin minuutin setillä ruotsalainen koomikko jonka nimi on karannut päästäni, mutta joka sai yleisöltä varsin hyvän vastaanoton. Hän oli valinnut aiheekseen kestosuosikin eli suomalaisten ja ruotsalaisten välisten erojen ruotimisen, mutta osasi tehdä sen niin ettei tullut sellaista "hohhoijaa, tämäkin on jo kuultu" -oloa.
Täytyy sanoa että kun Moran sitten saapui lavalle, tunsin sellaisen pienen ilonhytkähdyksen: innostusta, ystävät! Sitä minkä perään olen kaipaillut. Olin vilpittömän innostunut siitä, että siellä se nyt oikeasti on, livenä! Aluksi rupateltiin mukavia muun muassa perussuomalaisista ja Timo Soinista, mistä Moran pääsi aasinsiltojen kautta vauhtiin. Jossain vaiheessa totesin, että punaista lankaa on turha yrittää seurata, sillä se oli hyvin ohut. Sen sijaan kannatti keskittyä juttuihin itseensä - materiaali oli valtaosin ainakin itselleni uutta, joukkoon oli ripoteltu vain sinne tänne muutamia tuttuja elementtejä Like, Totallylta, What It Isiltä ja Monsterilta. Illan aikana paneuduttiin muun muassa pimeyteen (sitä kun meillä Suomessa riittää) ja heavy-musiikin jännyyteen.
Kaikkinensa sanoisin, että Moranista on tullut ehkä aavistuksen leppoisampi kuin mitä hän on ollut esimerkiksi Monsterin aikoihin, mutta jutut toimivat edelleen ja itseironia toimii aina, kun sitä ei viljellä liikaa. Keikan jälkeen lähtöä tehdessä oli jo valmiiksi hyvä mieli ja kun siskoni huomasi nimmarointitilanteen olevan päällä, oli pakko tavoistaan poiketen liittyä jonon jatkeeksi. Kyllähän nyt Moran on jo jotain niin siistiä että pitää käydä nimmari hakemassa sitä nolostelematta! Kun sitten lähdettiin talsimaan kohti Kamppia, oli sellainen iiiii-olo, ihan vähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi: