Kolme päivää myöhemmin on vieläkin vaikea pukea mitenkään järkevästi sanoiksi sitä tunteiden ja ajatusten sotkua, jonka ensimmäinen näkemäni The Nationalin keikka sai aikaan. Ja toisaalta tuntuu, että kaikki on jo enemmän tai vähemmän sanottu - ja paremmin kuin itse osaisin. Ainakin Lauri, Jyri, Juhani ja kuulemma myös Hesari ovat jo kirjoittaneet aiheesta, käykää toki tsekkaamassa. Hesarin juttua tosin en ole saanut vielä käsiini, mutta kuulemma silkkaa hehkutusta oli sekin ja aion jatkaa samalla linjalla, joten jos ylisanat aiheuttavat allergisia reaktioita, ei kannata varmaan lukea tämän pidemmälle.
Itse pelkäsin hirveästi joutuvani pettymään. Odotukset oli ihan luvattoman suuret, joten keikan alkupuolisko meni vähän jännittäessä, että entäs jos ei tämä tunnukaan miltään? Mutta pelko oli onneksi turha ja varsinkin encoret (About Today, Mr.November, Terrible Love, Vanderlyle Crybaby Geeks) bändi esitti sellaisella intensiteetillä että siinä ei ollut paljon yleisöllä vastaan sanomista. Se pääsi vähän yllättämään, että Bloodbuzz Ohio tuli jo neljäntenä biisinä, itse kun olisin sijoittanut sen jonnekin setin loppupuolelle. Abel rokkasi ihan hiton hienosti, mutta kovasti odottamani Fake Empire jäi jotenkin vaisun tuntuiseksi (tässä kohtaa yleisö huutaa "Ite oot vaisu!").
Kaikki muutkin ovat jo kertoneet, kuinka huikea oli Matt Berningerin harhailu yleisön joukossa Mr.Novemberin aikana, mutta kerron vielä uudestaan. Sitä tunnelmaa on vaikea kuvailla, kun yleisö teki taiteilijalle tilaa tämän karjuessa mikrofoniin "I'm mister November I won't fuck us over!" ja kuinka ihmiset kannattelivat mikrofonin johtoa ettei se takertuisi mihinkään ja kuinka kaikkien katseet seurasivat täysin lumoutuneina taiteilijan kiipeilyä katsomossa.
Ja kun luulin, ettei tuosta voisi enää pistää paremmaksi, viimeinen encorebiisi, Vanderlyle Crybaby Geeks, vei homman taas ihan uusiin sfääreihin. Lavalle tulivat bändin lisäksi myös lämppärinä toiminut Sharon Von Etten sekä bändin tekniikka, Berninger hylkäsi mikrofoninsa ja säestys tapahtui akustisella kitaralla - ja pian koko Kulttuuritalo lauloi. Itselläni oli vesi silmässä ja pala kurkussa. Jyrin sanoin se oli taianomaisimpia hetkiä ikinä.
Tuollaisen taianomaisen hetken jälkeen olisin tarvinnut pienen hetken pimeyttä ja hiljaisuutta ennen palautumista takaisin maanpinnalle, mutta heti kun bändi oli poistunut lavalta ja aplodit vaienneet, oli pakko lähteä valumaan muun virran mukana ulos ja narikkaryysikseen. Mutta tämä keikkakokemus vain vahvisti The Nationalin asemaa elämässäni. Nimittäin siellä se on ja pysyy.
 |
| Taianomainen mikrofonin johto. |
No voi Pentti. Kuulostaapa kyllä aika täydelliseltä! Hyvä että jännitys muuttui hurmioksi. Yhyyy olisin halunnyt kyllä olla siellä.-_- Uuuh live musiikkia täällä ollessa kyllä kaipaa. Ehkä pääsen The Go! Teamin keikalle toukokuussa....:)
VastaaPoistaJa olis ollut aika paljon täydellisempää kun oisit ollu mukana, yksin on aina vähä semmosta. Mut mikä siinä onkin että kaikki hienoudet päätti rynnistää tänne just sillä aikaa kun sie oot poissa? Toivottavasti The Go!Teamin kanssa onnistaa.
VastaaPoistaHehe, nyt sitten lueskelen näitä. Totesin tuossa, että oispa ollut hienoa olla tuolla.
VastaaPoistaSitten muistin, että ai niin. Hupsista. Mutta miksi miulla ei ollut noin hienoa perjantaina? Muu.
Ei sillä että oisit vähän hidas. :D
VastaaPoistaMutta niin. En tiiä oliko torstain keikka sit jotenkin hienompi kun perjantain vai eikö sulla vaan oo hienoa, kummin lienee. We never know.