Happoradio: pikakeikka Joensuu Areenassa ja asennetarkistus

Tänään oli - ja on edelleen - suunnitelmissa lähteä Kerubiin katsastamaan Eläimen tämänhetkinen keikkameininki. Sitä ennen kuitenkin heräsin päiväunilta siihen, kun kaveri soitti että parinkymmenen minuutin päästä soittelis Happoradio Areenalla, lähetkö? No mikä jottei, kun kerran ilmaiseksi pääsee. Tulipahan sitten käytyä katsomassa kun ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräistä muistettiin pitkillä puheilla ja lahjuksilla (lahjominen oli täydessä vauhdissa kun päästiin Areenalle asti) ja kuuntelemassa että miltäs se Happoradio nyt kuulostaakaan. Areenahan on tunnetusti aika syöveristä noin keikkapaikkana ja nytkin miksaus oli kyllä aika syvältä, mutta jostain syystä pitkästä aikaa tuntui siltä että tämähän toimii. Setti koostui hittikimarasta Ahmat tulevat, Ihmisenpyörä, Pelastaja, Puhu äänellä jonka kuulen ja Che Guevara. Huomasin, että Tykki on kehittynyt ilman kitaraa esiintymisessään verrattomasti. Aikanaan se oli vähän vaikean näköistä.

Oma suhteeni Happoradioon on ollut pitkä ja monipolvinen ja erityisesti viime aikoina se on ollut jokseenkin vaikeasti määriteltävissä. Männävuosien armottoman fanityttöyden jäätyä tylsän ja ah-muka-niin-aikuisen en-innostu-enää-mistään-(ainakaan jos ei se ole jotain tosi hämärää ja hipsteriä) -asenteen jalkoihin en ole oikein tiennyt että miten tässä nyt pitäisi olla. Varsinkin kun Kaunis minä jätti suuhun joltisenkin pettymyksen maun ja puhkisoitettu sinkku Puhu äänellä jonka kuulen muodostui varsinaiseksi Happoradio-inhokiksi, ei voinut enää puhua mistään erityisen lämpimästä fanisuhteesta. Uutta levyä en oikeastaan ihmeemmin odottanut ja sitten kun se ilmestyi, kuuntelin sen pari kertaa Spotifysta ja totesin että no eihän tämä kyllä huono ole, mutta. Se jokin tuntui vain kadonneen, eikä pienin syy ehkä ole tämä kaikille tuttu ilmiö jonka Kaunis minä aiheutti:

Bändistä tuli liian suosittu. Kuulu(i)n nimenomaan siihen kastiin, jonka mielestä ne ensimmäisten sinkkujen ö-puolet oli parhaita ja ihan pilalle meni koko bändi kun nyt ala-asteikäiset tytöt ja keski-ikäiset tädit sitä kuuntelee ja eihän tää nyt oo yhtään cool. Mutta pikkuhiljaa on ollut taas pakko myöntyä siihen, että Puolimieli taitaa olla oikeasti paljon parempi levy kuin Kaunis minä ja kyllähän nyt tuollaiset hairahdukset pitäisi pystyä antamaan lempibändilleen anteeksi. Koska nimenomaan tuo kunniatitteli Happoradiolle aikoinaan kuului. Havahduin miettimään asennettani uudestaan siinä vaiheessa, kun Jussi nosti Puolimielen viime vuoden kovimpien kotimaisten levyjen joukkoon ja totesi: "Harmi että trve mvsic fans eivät uskalla kuunnella Happoradiota. Kannattaisi."

Asia jäi kuitenkin jotenkin auki ja levälleen mutta tämänpäiväisen keikan jälkeen tarkistin jälleen näkökantojani bändin suhteen ja totesin, että minun ja Happoradion rinnakkaiselo on kuin onkin edelleen mahdollista. Nostalgia-arvo on tietenkin järjettömän suuri, mutta kyllä minä taidan senkin Puolimielen käydä ostamassa jostakin alelaarista sitten joskus ja käydä bändiä katsomassakin, mutta kyllä ne fanityttövuodet taitavat siitä huolimatta olla auttamatta taaksejäänyttä elämää. Sinänsä on aika surullista, kun ei enää oikein osaa innostua mistään, mutta toisaalta on parempi osata lopettaa ajoissa. 50-vuotias fanityttö eturivissä itkemässä ei ole enää söpöä.

(Kuulostipas muuten aika pahalta: Tuli vahingossa rinnastettua fanityttötoiminta ja innostuneisuus toisiinsa ikään kuin ei voisi olla innostunut asioista olematta hillitön fanittaja. Pahalainen. Ei ollut tarkoitus.)