Nopeasti ruodittu Holikin live Kerubissa 27.4.11

Onnistun näköjään taaskin sujuvasti sivuuttamaan sen viimeviikkoisen Eläimen keikan, mutta en aio edelleenkään sitä ruotia ennen kuin olen saanut perehdyttyä levyynkin riittävästi että siitä olisi jotain sanottavaa. Eli se saa vielä odottaa - niin pitkään, etten sitten luultavasti enää muista kyseisestä keikasta mitään. 

Mutta lyhyt kommentti eiliseen Holikin keikkaan - eilenhän oli Kerubissa järjestyksessään toinen Hyvä jätkät! -klubi jonka viimeisenä bändinä Holik soitteli. Itse suoriuduin paikalle sen verran myöhään, että kaksi ensin soittanutta orkesteria jäi näkemättä ja kuulematta. 

Keikattoman talven jälkeenkin Holikin soitto kulki hyvin ja kuulosti ainakin omaan korvaani paremmalle kuin kertaakaan aikaisemmin - mistä voinee osittain antaa kiitosta myös Kerubin äänitekniikalle. Setin rungon muodostivat syksyllä ilmestyneen Get this feeling -debyytin biisit ja joukossa kuultiin myös ihan uutta materiaalia, josta muuten saatoin olla hieman innoissani, sen verran hyvälle kuulosti.  Vanhemmasta päästä olevaa tuotantoa edustivat My father is a blur in a photograph ja oma varhaissuosikkini Betty Trash. Yhtenä setin parhaista vedoista voisin mainita Deadweightin, joka rullasi niin maan penteleesti.

Livebändinä Holik on mukavan jytäkkää rököttelyä ja Olli Väisäsen välispiikit parhaimmillaan erinomaisen hämäriä. Kannattaa mennä itse katsomaan ja kuuntelemaan, bändi soittaa kesällä keikat Provissirockissa, Ilosaarirockissa ja Qstockissa. 

Death yogurt death! Paluu Dylan Moraniin Kulttuuritalolla

Palataan vielä parin päivän takaiseen juhlan aiheeseen eli Dylan Moraniin nyt kun siitä on enemmän sanottavaa. Aikaisemmin esittämäni huolenaiheet osoittautuivat turhiksi ja sekä maestro että oma ymmärrykseni olivat hyvässä vedossa. Morania lämppäsi parin minuutin setillä ruotsalainen koomikko jonka nimi on karannut päästäni, mutta joka sai yleisöltä varsin hyvän vastaanoton. Hän oli valinnut aiheekseen kestosuosikin eli suomalaisten ja ruotsalaisten välisten erojen ruotimisen, mutta osasi tehdä sen niin ettei tullut sellaista "hohhoijaa, tämäkin on jo kuultu" -oloa. 

Täytyy sanoa että kun Moran sitten saapui lavalle, tunsin sellaisen pienen ilonhytkähdyksen: innostusta, ystävät! Sitä minkä perään olen kaipaillut. Olin vilpittömän innostunut siitä, että siellä se nyt oikeasti on, livenä! Aluksi rupateltiin mukavia muun muassa perussuomalaisista ja Timo Soinista, mistä Moran pääsi aasinsiltojen kautta vauhtiin. Jossain vaiheessa totesin, että punaista lankaa on turha yrittää seurata, sillä se oli hyvin ohut. Sen sijaan kannatti keskittyä juttuihin itseensä - materiaali oli valtaosin ainakin itselleni uutta, joukkoon oli ripoteltu vain sinne tänne muutamia tuttuja elementtejä Like, Totallylta, What It Isiltä ja Monsterilta. Illan aikana paneuduttiin muun muassa pimeyteen (sitä kun meillä Suomessa riittää) ja heavy-musiikin jännyyteen.  

Kaikkinensa sanoisin, että Moranista on tullut ehkä aavistuksen leppoisampi kuin mitä hän on ollut esimerkiksi Monsterin aikoihin, mutta jutut toimivat edelleen ja itseironia toimii aina, kun sitä ei viljellä liikaa. Keikan jälkeen lähtöä tehdessä oli jo valmiiksi hyvä mieli ja kun siskoni huomasi nimmarointitilanteen olevan päällä, oli pakko tavoistaan poiketen liittyä jonon jatkeeksi. Kyllähän nyt Moran on jo jotain niin siistiä että pitää käydä nimmari hakemassa sitä nolostelematta! Kun sitten lähdettiin talsimaan kohti Kamppia, oli sellainen iiiii-olo, ihan vähän.  

Pääsiäisreissu: Dylan Moran Kulttuuritalolla

Pitäisi oikeastaan kai sanoa jotain siitä Eläimen keikasta ja uudesta levystä, mutta se vaatii vähän enemmän ajatusta kuin mitä nyt on uhrattavaksi, joten juhlitaan tähän hätään nyt vain tätä: 

Tämä on ollut niitä juhlan aiheita, jotka menee enimmäkseen ihan hukkaan jos niistä yrittää jollekin selittää. "Jes, pääsenpäs näkemään Dylan Moranin livenä!" "Niin kenet?" Huoh. Aavistuksen jännitystä reissuun tuo se, että a) Moran on kuuleman mukaan vähän arvaamaton esiintyjä, voi olla joko ihan loistava tai aivan syvältä (eli niin humalassa ettei mistään tule mitään) ja b) entäs jos oma kuullunymmärtäminen pettää ja kalliit liput menee hukkaan kun ei ymmärräkään mitään? Huomisiltanahan sen näkee.

Happoradio: pikakeikka Joensuu Areenassa ja asennetarkistus

Tänään oli - ja on edelleen - suunnitelmissa lähteä Kerubiin katsastamaan Eläimen tämänhetkinen keikkameininki. Sitä ennen kuitenkin heräsin päiväunilta siihen, kun kaveri soitti että parinkymmenen minuutin päästä soittelis Happoradio Areenalla, lähetkö? No mikä jottei, kun kerran ilmaiseksi pääsee. Tulipahan sitten käytyä katsomassa kun ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräistä muistettiin pitkillä puheilla ja lahjuksilla (lahjominen oli täydessä vauhdissa kun päästiin Areenalle asti) ja kuuntelemassa että miltäs se Happoradio nyt kuulostaakaan. Areenahan on tunnetusti aika syöveristä noin keikkapaikkana ja nytkin miksaus oli kyllä aika syvältä, mutta jostain syystä pitkästä aikaa tuntui siltä että tämähän toimii. Setti koostui hittikimarasta Ahmat tulevat, Ihmisenpyörä, Pelastaja, Puhu äänellä jonka kuulen ja Che Guevara. Huomasin, että Tykki on kehittynyt ilman kitaraa esiintymisessään verrattomasti. Aikanaan se oli vähän vaikean näköistä.

Oma suhteeni Happoradioon on ollut pitkä ja monipolvinen ja erityisesti viime aikoina se on ollut jokseenkin vaikeasti määriteltävissä. Männävuosien armottoman fanityttöyden jäätyä tylsän ja ah-muka-niin-aikuisen en-innostu-enää-mistään-(ainakaan jos ei se ole jotain tosi hämärää ja hipsteriä) -asenteen jalkoihin en ole oikein tiennyt että miten tässä nyt pitäisi olla. Varsinkin kun Kaunis minä jätti suuhun joltisenkin pettymyksen maun ja puhkisoitettu sinkku Puhu äänellä jonka kuulen muodostui varsinaiseksi Happoradio-inhokiksi, ei voinut enää puhua mistään erityisen lämpimästä fanisuhteesta. Uutta levyä en oikeastaan ihmeemmin odottanut ja sitten kun se ilmestyi, kuuntelin sen pari kertaa Spotifysta ja totesin että no eihän tämä kyllä huono ole, mutta. Se jokin tuntui vain kadonneen, eikä pienin syy ehkä ole tämä kaikille tuttu ilmiö jonka Kaunis minä aiheutti:

Bändistä tuli liian suosittu. Kuulu(i)n nimenomaan siihen kastiin, jonka mielestä ne ensimmäisten sinkkujen ö-puolet oli parhaita ja ihan pilalle meni koko bändi kun nyt ala-asteikäiset tytöt ja keski-ikäiset tädit sitä kuuntelee ja eihän tää nyt oo yhtään cool. Mutta pikkuhiljaa on ollut taas pakko myöntyä siihen, että Puolimieli taitaa olla oikeasti paljon parempi levy kuin Kaunis minä ja kyllähän nyt tuollaiset hairahdukset pitäisi pystyä antamaan lempibändilleen anteeksi. Koska nimenomaan tuo kunniatitteli Happoradiolle aikoinaan kuului. Havahduin miettimään asennettani uudestaan siinä vaiheessa, kun Jussi nosti Puolimielen viime vuoden kovimpien kotimaisten levyjen joukkoon ja totesi: "Harmi että trve mvsic fans eivät uskalla kuunnella Happoradiota. Kannattaisi."

Asia jäi kuitenkin jotenkin auki ja levälleen mutta tämänpäiväisen keikan jälkeen tarkistin jälleen näkökantojani bändin suhteen ja totesin, että minun ja Happoradion rinnakkaiselo on kuin onkin edelleen mahdollista. Nostalgia-arvo on tietenkin järjettömän suuri, mutta kyllä minä taidan senkin Puolimielen käydä ostamassa jostakin alelaarista sitten joskus ja käydä bändiä katsomassakin, mutta kyllä ne fanityttövuodet taitavat siitä huolimatta olla auttamatta taaksejäänyttä elämää. Sinänsä on aika surullista, kun ei enää oikein osaa innostua mistään, mutta toisaalta on parempi osata lopettaa ajoissa. 50-vuotias fanityttö eturivissä itkemässä ei ole enää söpöä.

(Kuulostipas muuten aika pahalta: Tuli vahingossa rinnastettua fanityttötoiminta ja innostuneisuus toisiinsa ikään kuin ei voisi olla innostunut asioista olematta hillitön fanittaja. Pahalainen. Ei ollut tarkoitus.) 

Kokoelma päiviä ilahduttaneista asioista

Kuten edellisessä postauksessa mainitsinkin, elämä on ollut viime ajat yhtä tieteellistä kirjoittamista, eikä hirveästi ole riittänyt jaksamista blogipostausten hiomiseen. Nyt parin lomapäivän jälkeen taas kiinnostaa istua koneellakin, joten siitä hyvästä seuraa kokoelma viimeaikaisia juttuja, joista on tullut hyvää mieltä aherruksen lomaan mutta joista en ole ehtinyt tai jaksanut aiemmin intoilla:

NT'S White Trash - Whistle

ntswhitetrash.wordpress.com

Nick Trianin bändiviritelmä NT'S White Trash pitää sisällään muusikoita muun muassa Kiki Pausta ja Mummypowderista. Puolitoista vuotta sitten kokoonpantu orkesteri julkaisee debyyttialbuminsa kesäkuussa ja albumimaistiaisina toimii sinkkubiisi Whistle, jossa kuullaan juurikin sitä itseään. (Mikä siinä onkin, että vihellysbiisit vaan jotenkin toimii?)

04 Whistle by NT's White Trash

The Go! Team - Buy Nothing Day

Lisätään tämä siihen kesä 2011 -biisilistaan Yournalistin, Big Wave Ridersin ja kumppanien perään. Ensi kuulemalta tutunoloinen biisi suorastaan vaatii polkupyöräilyä mankka tarakalla kohti uimarantaa. Tai jotain muuta elokuvallista, mitä kukaan ei oikeasti tee.

The Go! Team - Buy Nothing Day by thegoteam

The Lucksmiths - T-Shirt Weather

Pekka julkaisi blogissaan kevään kunniaksi listan keväisistä biiseistä ja tämä raita rakastutti ainakin minut välittömästi! Onnensepät olivatkin itselleni ennestään täysin tuntematon nimi, mutta nyt jo kuopattua bändiä on tullut kuunneltua tämän löydöksen ansiosta enemmänkin. Voi kun olisi jo t-paitasää! Kuuntele biisi alla olevalta videolta, joka on tosi random ja jolla ei ole mitään tekemistä bändin kanssa tai Spotifysta. 

Pekalla on muuten levyhyllynsiivousmyynti meneillään, joten kannattaa käydä vilkaisemassa jos sieltä löytyisi jotain mieleistä. Itsekin sieltä pari levyä siirsin omaan hyllyyni ja täytyy sanoa että kaupanteko sujui esimerkillisen kitkattomasti ja levyt olivat erinomaisessa kunnossa, suosittelen!

Sofia Coppola: Somewhere

Tänään iltapäivällä toimitin pitkällisen hiustenrepimisen ja tuskailun (joka selittää myös pitkän blogihiljaisuuden) jälkeen gradun seminaariversion professorin lokeroon ja menin juhlan kunniaksi elokuviin katsomaan kovasti odottamani Sofia Coppolan Somewheren. 

Olen törmännyt elokuvaa koskeviin kommentteihin ja arvosteluihin, joissa on valitettu ennen kaikkea elokuvan hitaudesta ja siitä, ettei siinä tapahdu mitään. On nukahdettu kesken leffan tai lähdetty pois teatterista. Ei ole osattu samaistua henkilöihin ja juoni ontuu ja mitä kaikkea. 

Bullshittiä kaikki tyynni! Itse tiesin jo ensimmäiset elokuvaa koskevat arvostelut luettuani, että tämä on juurikin sitä mistä minä tykkään: ei elokuvissa aina tarvitse tapahtua. Tunnelma riittää. Päättelin, että kun kerran Lost in Translation oli my piece of cake, niin sitä täytyy olla myös Somewheren. Ja se on! Mitä suurimmassa määrin. Eli nyt tulee taas kehuja. Ja spoilereitakin, joten jos ette ole nähneet elokuvaa ja haluatte säilyttää autuaan tietämättömyyden tilan, kannattaa ehkä jättää lukematta. (Juonta sinänsä on vaikea spoilata, mutta jos ei halua tietää elokuvasta hirveästi ennen sen näkemistä niin, no. Taidan vahingossa ruotia vähän kaikkea.)

Kuva lähteestä Focus Features. Kuvaaja: Merrick Morton.

Alun autoilukohtaus on loistava avaus, jota jatkuu juuri sopivan pitkään, että toimintaan tottunut elokuvankatselija alkaa jo hieman kiemurrella penkissään. Ilman musiikkia kohtaus tuntuu vielä pidemmältä ja itseään toistavammalta, ja taustan hiljaisuus korostaa auton yksinäistä, tautologista möyrintää radalla. 

Itseäni kihelmöi aivan valtavasti elokuvan äänimaailma: kuuman auton "rapsahtelu" (miten sitä ääntä muka voi kuvailla? Mutta tiedättehän te), kun Johnny Marco lopulta pysähtyy ja nousee autosta ja hänestä huokuu se tunne, kun aika pitäisi saada kulumaan, mutta kun tämäkään ei nyt oikein tunnu miltään. Lehtipuhaltimen ärsyttävän tuttu epätasainen urahtelu kantautuu aamulla ikkunasta; pingispöydän ääni, kun peli kulkee. Pieniä, arkisia ääniä. 

Coppola on onnistunut elokuvassaan tekemään Hollywoodin glamouristakin tietyllä tapaa banaalia: Arkiset asiat on rinnastettu ja asetettu samalle viivalle autosaattueiden, luksussviittien ja palkintogaalojen kanssa ja ne kaikki ovat Johnny Marcolle aivan yhtä samantekeviä.

Stephen Dorff ja Elle Fanning ovat onnistuneet rooleissaan: Elle Fanningin Cleo on tarinan aikuinen, mutta ei korostetusti eikä ärsyttävästi. Hän on isä-tytär-parivaljakosta se, jolla ovat jalat maan pinnalla, kun isä on hieman hukassa. Dorff puolestaan tekee Johnny Marcon hahmosta samastuttavan, vaikka miespuolisen Hollywood-tähden elämä onkin omasta todellisuudestani valovuosien päässä. Dorff onnistuu välittämään elämän sisällöttömyyden ja tyhjänpäiväisyyden pienillä eleillä ja asioilla -  miten hän nostaa päärynän käteensä ja laskee sen taas takaisin. Pyörittelee tuhkakuppia, tuijottaa seinään. Lähtee ajelemaan vain palatakseen taas hotellihuoneeseensa tuijottamaan seinää. Näitä samoja teemoja Coppolan hidas ohjaus korostaa: pitkät leikkaukset, hitaaaaaaaaaaaaat zoomaukset, kohtausten jatkuminen katsojan sietokyvyn rajoille - arkisuudessa mennään jo dokumentaarisuuden tuolle puolen, ja ollaan taas taiteessa.  

Phoenixin Love like a sunset soi elokuvan taustalla alkuteksteistä lopputeksteihin valituilla hetkillä ja kappaletta on käytetty pysähtyneen tunnelman luomisessa suorastaan nerokkaasti. (Viljellään nyt näitä ylisanoja ihan huolella.) Katsoja odottaa, että milloin se lähtee, se junnaa, joko nyt, no ei vieläkään, milloin alkaa tapahtua, no kun ei. Kunnes lopputekstit tuovat katarttisen käännöskohdan kappaleeseen - ja samalla myös Johnny Marcon elämään: nyt lähtee!  

Huikea leffa. 

Dokumenttiprojekti: Armadillo TV2 tänään klo 22.50

Tiedotusluontoinen pikapostaus: Jos Elokuvakerho X Goes Tapio -sarjan elokuvat herättivät kiinnostusta mutta ei ollut mahdollisuutta niitä mennä katsomaan, Yle tarjoaa tänään tanskalaisista rauhanturvaajista kertovan dokumentin Armadillo. Tsek it aut! Siis TV2 klo 22.50.

Roiskaisu aurinkoa harmauden keskelle: Yournalist - Nigerian Girl

Uusi turkulainen indielabel Drink Tonight Records lähestyi tiedotteella ja tarjosi kuultavaksi Yournalist -nimisen yhtyeen Nigerian Girl -kappaletta. Stop, shake, honey, go:n Antti olikin jo ehtinyt ottaa biisin käsittelyyn ja totesi, että "jos jakaisin jotain Nyt lähtee tosin hyvin -palkintoja, turkulaisen Yournalistin Nigerian Girl saisi sellaisen." Allekirjoitan täysin, nyt nimittäin lähtee! Tämän tahtiin jos ei ala tanssijalka vipattaa niin jo on kumma. Jos bändin esikuviksi mainittu Vampire Weekend toimii, niin silloin olet varmasti tämän ensimmäisen biisimaistiaisen perusteella myös Yournalistin kohderyhmää. 

Keväinen vesisade on hyvä juttu, koska se tarkoittaa kesää. Ja Nigerian Girl on vielä parempi, koska se tuo kesän vesisateen keskelle.

Yournalist - Nigerian Girl by drinktonightrecords

Yournalistin debyytti-ep Slippery and infected ilmestyy 4.5.2011.

Laatuelokuvaa tiedossa: Elokuvakerho X goes Tapio

Törmäsin yliopiston postituslistalla ilouutiseen: Tänäkin vuonna yliopiston suojissa toimiva Elokuvakerho X tekee invaasion elokuvateatteri Tapioon ja tuo nähtäville opiskelijaystävälliseen hintaan laatuelokuvia, joita täällä ei välttämättä muuten nähtäisi. Näytökset ovat alkaneet perjantaina ja ohjelmassa ovat seuraavat elokuvat: 

Armadillo
Tanska 2010, ohjaus Janus Metz. Dokumentti.
Näytökset: pe 1.4. klo 17.00, la 2.4. klo 17.00, ke 6.4. klo 17

Somewhere
USA 2010, ohjaus Sofia Coppola. Draama.
Näytökset 10.-14.4., kellonajat varmistuvat myöhemmin

Four Lions
UK 2010, ohjaus Christopher Morris. Komedia.
Näytökset: su 3.4. klo 16.30, ma 4.4. klo 17.00, ti 5.4. klo 17.00

Summer Wars 
Japani 2009, ohjaus Mamoru Hosoda. Animaatio. 
Näytökset 8.-13.4., kellonajat varmistuvat myöhemmin

Kuvaukset elokuvista voi katsoa Elokuvakerho X:n Facebook-sivulta ja näytösaikataulut kannattaa varmistaa Savon Kinojen sivuilta.  

Näistä ainakin Somewhere on ehdottomasti käytävä katsomassa. Sitä olenkin jo vähän kaipaillut, mutta suhtauduin hieman skeptisesti elokuvan rantautumiseen tänne saakka. Olin asettanut toivoni ensi syksyn matineanäytöksiin, mutta onneksi Elokuvakerho X:n ansiosta nyt ei tarvitse odotella niin kauan.

Yritin löytää Summer Warsista trailerin joka olisi alkuperäisellä ääniraidalla ja englanniksi tekstitettynä, mutta sellaista ei näin pikapuolin sattunut silmään. Nähtäneekö Tapiossa englanniksi dubattu vai alkuperäinen versio?

Jotenkin pääsi nuo esitysaikataulut vähän yllättämään, tämä postaus nimittäin odotteli puolivalmiina julkaisemistaan ajatuksella "ehtiihän tuon sitten kunhan on tuo Ranskalaisen elokuvan viikko pois alta ja kunhan ollaan lähempänä huhtikuuta", mutta meinasinkin myöhästyä koko touhusta kun huhtikuu livahti kimppuun ihan huomaamatta. Ja tyypillistä elämän epäreiluutta on se, että nuo esitykset on juuri NYT kun pitäisi keskittyä kotona istumiseen ja gradun seminaariversion vääntämiseen sen sijaan että lekottelisi elokuvateatterin mukavassa penkissä. Mutta aina ei voi voittaa, pakko on varmaan jättää nuo muut elokuvat tällä kertaa väliin ja luvata itselleen Somewhere palkinnoksi jos saan jotain oikeasti aikaan deadlineen mennessä, vaikka se tällä hetkellä tuntuukin aika epätoivoiselta yritykseltä.