Haluaisin olla: Kirjailija

Haluaisin olla -sarjassamme tänään: kirjailijuus! 

Olen lukenut höpelönä lapsesta asti. Unelma-ammattini ala-asteella oli kirjailija. Olen osallistunut peruskoulussa kirjoituskilpailuihin ja peräti voittanutkin jotain, mutta luulen, että se johtui ennemmin kilpakumppanien kuin omasta tasostani. Kirjoittelin ihan huvikseni kaikenlaista ja tykkäsin äidinkielen tunneista. Olin ihan liekeissä, jos saatiin lukea jotain. 

Yliopistouran eli kirjallisuuden opintojen alettua luettujen kirjojen vuotuinen määrä on kääntynyt jyrkkään laskuun. Enää ei jaksa / ehdi / on tullut liian ronkeliksi ja on asettanut itselleen liian kovat paineet siitä, että aina pitäisi lukea jotakin vanhaa ja klassista. Mitä kuivempi, sen parempi. Alastalon salissa on vielä koskematta. Joycen Odysseus jäi kyllä kesken. Pitäisi joskus yrittää uudestaan. 

Yliopistouran alettua - tai oikeastaan jo lukiossa - vapaaehtoisen, luovan kirjoittelun määrä tipahti nollaan. Mitään vapaaehtoista en kirjoittanut, vain sen mitä piti tehdä kouluhommia varten. Sitten tapahtui jotain ja nykyisin kirjoitan taas runoja. Niidenkään tasokkuudesta en uskalla mitään mennä sanomaan. Mutta niin, voinhan itse asiassa sanoa kirjoittaneeni kaksi romaania.

Olen nimittäin osallistunut NaNoWriMoon kahdesti (2009 ja 2010) ja voittanut molemmilla kerroilla. Periaatteessa voin siis sanoa kirjoittaneeni kaksi romaania, mutta oikeasti en kehtaa, koska ne kaksi 50 000 sanan pituista merkkijonoa ovat...No, sanotaan nyt näin, että olen sisäistänyt erittäin hyvin NaNoWriMon perimmäisen ajatuksen: ei se laatu, vaan se määrä. Kunhan sanoja tulee niin kaikki on paremmin kuin hyvin. Joulukuu on sitten editoimista varten! Mutta koska itselläni ei ole erityisen suuria ambitioita ja vielä vähemmän uskoa omiin kirjailijankykyihini, sitä editoimisvaihetta on turha odottaa, not going to happen. 

Ja sitä paitsi mikä siinä kirjailijuudessa oikeastaan sitten on niin hienoa? Raakaa työtä se on. Ei se ole sitä, että istutaan baareissa ja ollaan niin kuin Saarikoski - ja sitä paitsi Saarikoskikin oli itse asiassa runoilija eikä kirjailija. Mutta Saarikosken ja Waltarin ja kumppanien aikaan kirjailijan elämä oli vielä sitä, että oltiin boheemeja ja välillä kirjoitettiin jotain tai sitten ei, ja kustantajat kustansivat boheemin elämän ja odottivat kärsivällisinä, että milloinkahan se Pena toisi seuraavan kokoelmansa julkaistavaksi. Kustantajat tiesivät, ettei se ehkä heti myy miljoonia kappaleita, mutta kyllä se vielä joskus, ajan kanssa. Ja niinhän siinä on käynyt, että monet kirjailijat ovat tulleet bestsellereiksi vasta kymmeniä vuosia teostensa ilmestymisen jälkeen. 

Mutta nykypäivänä on kirjailijan elämä ihan toista. Kustantajat asettavat tiukat deadlinet ja turuilla ja toreilla rötyämistä ei kovin pitkään hyvällä katsota. Ei boheemia elämää, vain tiukkaa laskelmallisuutta. Tarkkaan mietitään, mikä myisi parhaiten äitienpäivän tienoilla ja mitä pistetään pihalle jouluksi ja sitten pistetään kirjailija töihin. Aamuyhdeksästä iltaviiteen kirjailija kirjoittaa ja kustannustalo huohottaa niskaan. Kirjan pitää myydä heti eikä kolmenkymmenen vuoden päästä, sitä ei saa jäädä alelaareihin vanhenemaan. 

Eli tuskin sittenkään haluaisin olla kirjailija. Tai jos joskus sellaiseksi rupean, niin kyllä omakustanteena julkaisen ja olen kuin Otto Rummukainen, kierrän kyliä polkupyörällä ja myyn kirjojani ovelta ovelle. 

PeeÄs. Mitä se semmoinen on, että koska opiskelen kirjallisuutta, ihmiset kyselee minulta suosituksia siitä, mitä heidän kannattaisi ottaa matkalukemiseksi? En minä ole kävelevä kirjatietokanta, en minä ole lukenut niin laajasti ja muista lukemaani niin hyvin, että voisin suositella jokaiselle jotakin. Hesarin klassikkoautomaatti voi. Käyttäkää sitä.