Joululomaleffat, osa 2

Ja jatkuu tämä joululomaleffojen listaaminen, tässä loput lomilla kytätyistä elävistä kuvista. Kokonaisuutena sanoisin, että saldo jäi vahvasti plussalle; yhtään hävyttömän huonoa elokuvaa ei tullut katsottua, mutta muutamia pitkäveteisiä / muuten vain ei-itseäni-kiinnostavia kyllä. Suurin osa oli joka tapauksessa positiivisia kokemuksia.

Ja niin! Tänään kun töllötettiin Monty Pythonin ensimmäisen kauden jaksoja dvd:ltä, tajusin että täällähän on suora viittaus herra Hulot'hon, joten ei mennyt hukkaan senkään leffan katsominen kun taas avautuu uusia intertekstuaalisia ihmeitä. Näin sitä ihminen sivistyy. (Mitähän mie tälläkin tiedolla oikeastaan teen?) Mutta asiaan.

Touch of Evil (Pahan kosketus)

USA 1958, ohjaus Orson Welles. Pääosissa Charlton Heston, Orson Welles, Janet Leigh. 

Joskus on pakko osata myöntää, ettei jokin toimi, vaikka se kuinka olisi klassikko ja hienoutta kaikkien muiden mielestä. Tai ei kaikkien muiden, vaan kaikkien, joiden mielipiteellä on painoarvoa. Tai jotain. Pahan kosketuksesta lukiessani olen törmännyt kerran jos toisenkin termiin masterpiece, ja täytyy sanoa, että osaan kyllä arvostaa sitä elokuvan alussa nähtävää, paljon mainostettua kolmen minuutin kamera-ajoa ja niin edelleen, mutta silti pitkästyin tämän elokuvan parissa. Voi johtua siitä, ettei lajityyppi välttämättä ole my cup of tea, tai voi johtua myös siitä, että olin samana päivänä katsonut jo ihan riittämiin telkkaria joten enää ei ehkä ihan hirveästi jaksanut keskittyä. Kuinka vain, mutta minut tämä Wellesin mestariteos jätti siis aika nihkeäksi. Jostain syystä leffat, joissa syyttömiä lavastetaan syyllisiksi, on aina olleet minusta vähän ärsyttäviä. Samoin kuin monet muut tyylilajit, mutta ei jatketa siitä tällä kertaa sen enempää. 

Vals im Bashir (Waltz with Bashir)

Israel 2008. Ohjaus Ari Folman.

Animaationa esitetty puolidokumentaarinen elokuva israelilaisista miehistä, jotka muistelevat osallisuuttaan Libanonin sotaan 1980-luvun alkupuolella. Elokuva jo sinällään on rankkaa katsottavaa, mutta kun lopussa todellisuus lyödään vasten kasvoja, siinä putoaa kaukosäädin kädestä ja lopputekstien ajan istuu vain ihan hiljaa telkkarin ääressä ja takaisin omaan arkeen palaaminen vaatii hetken päänpuistelua. Jää kalvamaan takaraivoon pitkäksi aikaa.

The Hogfather (Valkoparta Karjupukki)
UK 2006, ohjaus Vadim Jean. Pääosissa David Jason, Marc Warren, Michelle Dockery ym.

Kaksiosainen tv-elokuva The Hogfather on sovitus mainion fantasiakirjailija Terry Pratchettin samannimisestä romaanista, jossa Kiekkomaailmassa vietetään meidän jouluamme vastaavaa juhlaa, Karjunvalvojaisia. Itse pidän Pratchettin kirjoista, niitä tuli muinoin luettua kerran jos toisenkin. Mutta kuten on monta kertaa havaittu, jotkin asiat toimivat paremmin paperilla, toiset taas valkokankaalla. Elokuvana Terry Pratchettin kieli ja kerronta eivät pääse esille läheskään täydessä loistossaan, jolloin jäljelle jää juoneltaan ei-ehkä-kaikkein-tyypillisin mutta silti aika pitkäveteinen fantasiatarina, jossa ei loppujen lopuksi ole edes hirveästi äksöniä. Tai siltä se ainakin minusta tuntui.

(Voisinkin itse asiassa joskus avautua siitä, mitä mieltä olen kirjoista ja elokuvista ja niiden sotkemisesta keskenään. Voisitte yllättyä.)

Once
Irlanti 2006, ohjaus John Carney. Pääosissa Glen Hansard, Markéta Irglová, Hugh Walsh.

Once on pienen budjetin käsivaralta kuvattu arkisen romanttinen parhaan laulun Oscarilla palkittu elokuva dublinilaisesta katusoittajasta ja maahanmuuttajatytöstä, joita musiikki yhdistää. Ei kuulosta ihmeelliseltä, eikä ehkä monenkaan mielestä olekaan sitä. Itse pidin elokuvasta kovasti; se on hidas, paikoin kömpelö - niin kuin nimetön miespäähenkilökin - ja ihanan rehellinen. Eikä onneksi kovinkaan imelä. Ehkä vähän, paikoitellen. 

Kurenai No Buta (Porco Rosso)
Japani 1992, ohjaus Hayao Miyazaki. Ääninä Shûichirô Moriyama, Tokiko Katô, Sanshi Katsura

Miyazaki on ihana. Ja Porco Rosso oli mainio, joskaan ei vedä vertoja Miyazakin kuuluisammille tuotoksille.

An Education
UK/USA 2009, ohjaus Lone Scherfig. Pääosissa Carey Mulligan, Peter Sarsgaard, Alfred Molina.

Eletään 1960-lukua. Nuori tyttö lankeaa vanhempaan maailmanmieheen jolla on urheiluauto ja joka vie hänet konsertteihin ja ravintoloihin. Ja tietäähän sen, ettei siinä hyvin käy kun tyttö jättää koulut kesken vanhemman miehen takia. Ennalta-arvattava mutta omalla tavallaan viehkeä tarina siitä, kuinka nuori ihminen oppii elämästä vain kantapään kautta. 60-luku on aina kiva juttu.

Hölmöä sinänsä, mutta jouduin miettimään miespääosaa esittävän Peter Sarsgaardin kohdalla pitkän aikaa, että mikäs mies tämä nyt oikeastaan on ja miksi sen ääni on niin tuttu? Sitten tajusin että no olisikohan tyyppi vaikka Garden Statessa, jota voin hyvällä syyllä sanoa yhdeksi lempielokuvistani. Ja silti en tajunnut heti! Kyllä ihminen voi olla hidas. Mutta Sarsgaardin naama on jotenkin niin perus, että se ei jää mieleen. Äänestä sen sijaan tunnisti. 

The Boat that Rocked (Pirate Radio / Merirosvoradio)

UK 2009, ohjaus Richard Curtis. Pääosissa Philip Seymour Hoffman, Bill Nighy, Tom Sturridge. Mukana myös Rhys Darby (Flight of the Conchords).

Niinikään 60-luvulle sijoittuva Merirosvoradio on vähän eri lajityyppiä kuin An Education. Äiti lähettää huumeiden kanssa sekoilleen 18-vuotiaan Carlin kummisetänsä hoiviin oppimaan paremmille tavoille. Kummisetä omistaa Pohjanmerelle ankkuroidun laivan, joka on radiokanava Radio Rockin tukikohta. Paatti on täynnä boheemeja radiopersoonia ja...no, tiedättehän te. Hupaisaa sekoilua, lähes traagiseksi äityvä loppukohtaus ja koska kyseessä on komedia, onnellinen loppu. Aika perussettiä siis. Siitä huolimatta tykkäsin: 60-luku, hyvää musiikkia, uskomattoman monipuolinen Philip Seymour Hoffman (ei tosin ehkä uransa loistokkaimmassa roolissa, mutta silti) ja ihku Tom Sturridge pyöreissä John Lennon -arskoissa. Mitä muuta voi komedialta toivoa? Hoffmanista ja tämän roolihahmosta tuli itse asiassa paikoitellen mieleen Jack Blackin esittämä Barry High Fidelityssä.