Miten on mahdollista, että aika kuluu jotenkin ihan eri tavalla, kun ei ole enää töissä eikä varsinaisesti pitäisi siis olla mitään erityistä tekemistä tai kiirettä? Eri tavalla eli ihan liian nopeasti. Se vaan häviää johonkin, ja tästä ajan mystillisestä käyttäytymisestä johtuu myös yli viikon pituinen blogihiljaisuus.
Tällä hetkellä köllöttelen mukavasti maaseudun rauhassa ja hiljaisuudessa kahden kissanturilaan kanssa, kun porukat lähtivät reissuun ja minä päädyin talonvahdiksi. Juuri tällä hetkellä ei siis ole erityistä kiirettä ja aika valuskelee mukavasti omaan tahtiinsa sillä aikaa kun kudon mattoa (musiikin kuunteleminen samalla onnistuu mitä parhaiten, kutominen kun ei vaadi hirveästi ajatustyötä), pelaan Final Fantasy XII:tä tai istun keittiön pöydän ääressä muka lukemassa antropologian tenttiin - oikeasti tuijotan ikkunasta ulos ja ihmettelen lintujen toimintaa lintulaudalla. (Harakat on jotenkin sympaattisia.)
***
Ruisrockin ohjelmajulkistukset pääsivät tupsahtamaan ilmoille vähän varkain, aamulla havaitsin naamakirjasta (mistäs muualtakaan) että kah, näköjään on ohjelma julkistettu kun ystävä manaili sitä, että miksi siellä pitää olla niin hyviä bändejä? Koska viime vuonna kolmen päivän Ruississa rehkimisen jälkeen päätettiin, että ensi vuonna pitää olla jotain tosi kovia nimiä, että tämä sama ruljanssi tehdään uudestaan. Ihan liian raskas festari tämmösille laiskoille. Ja hittolainen, minkä tekivät: The National! Jonka tosin näen ensi viikolla, joten se toimii lieventävänä asianhaarana lähtemisen pakottavuuteen nähden. Mutta myös Fleet Foxes, Carpark North (jonka uusin albumi kyllä jotenkin vähän arveluttaa mutta jonka missasin Ilosaaressa), Isobel Campbell & Mark Lanegan, Primus ja mitähän vielä. Mutta taas epäilyttää, että jos sinne lähtee pääasiassa The Nationalin takia, käy kuitenkin niin kuin viime vuonna: ostin lipun lähinnä Porcupine Treen takia, joka ei sitten koskaan festarille asti päätynytkään. Sitten rehkittiin kolme päivää semi-kiinnostavien bändien takia. Belle & Sebastian onneksi pelasti enemmän kuin aika paljon. Mutta kahellaan.
***
Tällä viikolla, lopultakin, Beirutin Flying Club Cup löysi tiensä talouteemme fyysisessä muodossaan. Spotifysta levy on soinut meillä paljonkin ja erityisesti toissa syksynä kun kirjoitin ensimmäistä NaNoWriMo-romaaniani.
Tämä ei ole albumiversio, vaan rappukäytävässä yhdellä otolla kuvattu livepätkä, mutta siksi juuri se onkin niin hieno.
PeeÄs. Läppärini näyttö sitten otti ja kuoli tänään. Se varmaan tajusi vihjeen, kun selailin netistä uusia koneita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kerro huolesi: