Päivityksiä Ilosaarirockin ohjelmistoon

Tänään tuli taas tukku lisäyksiä juhla-Rokin ohjelmistoon: muun muassa Kate Nash ja The Exploited saapuvat kesällä Laulurinnettä sulostuttamaan. Koko tähänastisen kattauksen voi käydä katsastamassa tuolta. Itseäni eniten ilostuttavat tämän päivän ilmoituksista Villa Nah, jonka jostain syystä missasin viime kesän Ruississa, Rubik joka on aina juhlaa ja Satellite Stories josta ensin olin että häh, mikä? Mutta sitten tajusin että ai se on TÄMÄ - bändi joka putoaa samaan kategoriaan edellisen postauksen bändien kanssa. Tulossa on oikein jeppinen Rokki ainakin omalta kannaltani katsottuna! 

Satellite Stories - Helsinki Art Scene by satellitestories

Kate Nashin kanssa minulla on vielä kana kynittävänä - en nimittäin oikein vielä tiedä, pitäisikö siitä tykätä vai ärsyyntyä vai olla vaan välittämättä. Ei nämä brittiläiset laulajaneitoset ole oikein tutuinta aluetta joten korva vaatii vähän totuttamista.

Niin ja CMX ei sitten tulekaan. Harmillista niille, jotka bändistä tykkäävät. 

Kotimaista indietä: Big Wave Riders, French Films, The Wha's

Taannoin valittelin siskolleni, kun Suomessa on jotenkin köyhää tuo indiepop-rock-tarjonta. Ja väärässähän mie siinä olin! Täytyy vain pöyhäistä vähän pintaa syvemmälle - eikä radion kuunteleminen every now and then tekisi varmaan myöskään pahaa, onhan esimerkiksi mainiota French Filmsiä soitettu YleX:llä melkoisen taajaankin.

Mutta niin. Kun pöyhäisee syvemmältä - lukee vaikka blogeja - löytyy sellaisia hienouksia kuin French Films, monissa blogeissa jo viime kesänä rakkautta osakseen saanut Big Wave Riders ja indiepunk-porukka The Wha's. Tämän helsinkiläiskolmikon jos saisi tänne meidänkin kulmille soittelemaan joskus niin sehän muuten olisi melko siistiä.

www.facebook.com/bigwaveriders

Big Wave Riders  on saanut osakseen rinnastuksia niin The Drumsiin kuin Mando Diaoonkin. Bändi itse luonnehtii musiikkiaan surf-vaikutteiseksi indierockiksi, ja niin hassulta kuin surf-ajatus näin kotimaan oloissa tuntuukin, se toimii. Big Wave Ridersin äänimaailma ei ole räpistelyä +2-asteisessa vedessä aitan seinästä revityllä laudankappaleella jossain Pohjanlahden rannikolla, vaan se vie kuuntelijan saman tien Kaliforniaan tai Australian surffiparatiiseihin. 

Big Sound on ensimmäisiä biisejä, jolla Big Wave Riders sai blogiyhteisön huomion ja siinä on epäröimättömän kesäinen fiilis jonka hienoudesta ei vaan pääse yli eikä ympäri.

Big Wave Riders - Big Sound by Big Wave Riders

Kuva: Tuomas Välinen. www.myspace.com/frenchfilmsofficial

French Films on jo ehkä vähän tunnetumpikin nimi, sillä kukapa radionkuuntelija olisi voinut välttyä kuulemasta Golden Seata? Ainakin ulkomaille kysyntää nähtävästi on: bändi on lähdössä loppukeväästä Eurooppaan keikkailemaan ja listalla ovat ainakin Ruotsi, Tanska, Saksa, Itävalta, Italia ja Espanja.  French Films on ihastuttavan hyväntuulista poppia, juuri sellaista keskikesänkullankeltaista jonka voi sitten keskellä synkintä talvea laittaa soimaan ja palata heinäkuun helteisiin.  (Tästä taitaakin tulla ihan rehti kesäfiilistelypostaus mutta tulkoon. Viisi kuukautta talvea alkaa jo riittää.)

Dropout Jr. by French Films

www.myspace.com/thewhas

The Wha's puolestaan on tämän trion ehkä toistaiseksi vähiten tunnettu nimi. Itse törmäsin orkesteriin syksyllä kun kävin Helsingissä katsomassa We Are Scientistsia ja Whasit olivat lämppäämässä. (Ja nähtävästi asetelma on sama myös huhtikuussa kun tiedemiehet tekevät paluun Helsinkiin, tällä kertaa Tavastialle.) The Wha's on vahvasti brittiläiseltä kuulostavaa indiepunkrockia joka varsinkin livenä toimii erinomaisesti. Punkin suuntaan kumarretaan paitsi musiikillisesti, myös yhteiskunnallisesti tiedostavien sanoitusten muodossa.

As the Panic Grows - demo by thewhas

Ensimmäinen Hyvä jätkät! -klubi Kerubissa: Old Red Sandstone, ?Verity, Manhattan Fall

Keskiviikkoiltana suuntasin töppöseni torin kulmalta Kerubin suuntaan Hyvä jätkät -klubille, vaikka arpomisen takana se kyllä oli; ranskalaisen leffan ja kaverin kanssa kahvittelun jälkeen vähän laiskotti ja mietin, josko sitä vain menisi kotiin kuuntelemaan laukussa lämmittävää Rubikin uutukaista. Laiskuuksissani totesin kuitenkin, että Kerubiin on lyhyempi matka kuin kotiin joten elävä musiikki voitti, vaikka aika täpärästi. 

Illan kolmesta bändistä vain Manhattan Fall oli ennestään jollain lailla tuttu, kun taas ?Verity ja Old Red Sandstone saivat mahdollisuuden tehdä vaikutuksen aivan puhtaalta pöydältä. 

Illan ensimmäinen orkesteri oli entinen Brainwörm, nykyinen Old Red Sandstone, jonka musiikkityyliä voisi kuvailla parhaiten termillä "klassinen rock". Voisin kuvitella, että bändin esikuvista löytynee sellaisia nimiä kuin ZZ Top tai Led Zeppelin. Rumpali Otso Mankonen hoitaa vokalistin tontin, mikä sinänsä on mielenkiintoinen lisä bändin muutenkin menneille vuosikymmenille viittaavaan habitukseen.  Keikalla kuulluista biiseistä "Rave on" ja "Dirty Old Shoes" jäivät mieleen parhaiten rokkaavina ja jos sanalle "groovy" olisi jokin fiksulta kuulostava suomenkielinen vastine, käyttäisin sitä kuvailemaan biisiä "Old School Rhythm" joka oli varsin mainio vetäisy. Nuorten muusikoiden soittotaidosta ei keikalla jäänyt epäilystä ja bändi itse näytti viihtyvän, mutta omalta kohdaltani se surullisenkuuluisa "jokin" jäi puuttumaan, enkä hirveästi syttynyt orkesterille.

Toisena soitti hieman varttuneemmista muusikoista muodostuva ?Verity. Varttuneemmilla en nyt tarkoita mitään vanhuksia, mutta illan ikähaarukassa ?Verityn noin 25+ kaverit olivat senioriosastoa, mikä näkyi heti myös yleisössä: Old Red Sandstonen soittaessa salin k-18-puolella oli vain muutama hassu katsoja mutta alaikäisten puolella katsojia oli enemmän. ?Verityn keikan aikana K-18-puoli täyttyi mukavasti, mutta vastaavasti alaikäisten puolella ei ollut juuri ketään. (Iltahan oli Kerubin ensimmäinen kaikenikäisille sallittu tilaisuus ja ainakin omasta puolestani sanoisin, että järjestelyt tuntuivat toimivan ja nuorta kansaa oli paikalla ihan mukavasti.) 

Näin jälkeenpäin taustatutkimusta tehdessä oli yllättävää huomata, että ?Verityhän on ollut koossa jo jonkin aikaa; bändi on perustettu syksyllä 2009. Miksen minä ollut tätä ennen kuullutkaan koko bändistä? Näin pienessä kaupungissa luulisi sanan kulkevan. Heti ensimmäisistä biiseistä lähtien oli selvä tapaus, että nyt on kyse bändistä joka on esiintynyt ennenkin ja tietää mitä on tekemässä. Tyyliltään ?Verity on isoa, melodista pop-rockia joka keikalla vaatii bändiltä tiettyä dramatiikantajua - tällaisia biisejä ei esitetä kädet taskussa varpaita tuijotellen. Tämän oli basisti Tommi Wehmas ilmeisesti sisäistänytkin, sen verran näyttävää oli miehen lavatoiminta.

Parhaiten keikalta mieleenjääneitä biisejä olivat ensimmäisenä kuullut "The Illusionist" ja "Sheep Race" sekä uudempaa tuotantoa oleva "Starborn" (jos nyt muistin kappaleen nimen oikein). Slovareista ei jäänyt oikein minkäänlaista mielikuvaa, mutta rokimmat biisit toimivat oikein hyvin. Kaikkinensa ?Verityn keikasta jäi hyvät fiilikset eikä enää harmittanut, etten lähtenyt kotiin kuuntelemaan Rubikia.

Illan viimeisenä esiintyjänä oli nuori pop-ryhmä Manhattan Fall, joka pääsi yllättämään positiivisesti skarpilla livesoitannallaan.  Ryhmän rumpali Simo Kettunen on vasta 13-vuotias, mutta sitä ei korva mistään huomaa.  Olen aina hieman karsastanut naisvokalisteja, mutta nirsosta kuulijasta huolimatta Juliana Vehviläinen suoriutui tehtävästään melkoisen mallikkaasti. Vehviläisellä on vahva ääni, joka iän myötä epäilemättä vielä kypsyy. Ainoastaan uudeksi biisiksi mainittu "Unbelievable" tuntui menevän hieman liian korkealle ja siinä Vehviläinen joutui ehkä hivenen taistelemaan äänensä kanssa, kun taas parhaimmillaan sekä solisti että bändi olivat sellaisissa biiseissä kuin "I Won't Go Home" ja "Drastic". Kiinnitin huomiota myös kitaristi Petri Havukaisen lavaliikehdintään, joka näytti mukavan luontevalta ja josta huomasi, että indiebändien live-esiintymistä on tullut tarkkailtua.

Kokonaisuutena illasta jäi sellainen olo, että kaikilla näillä bändeillä on tulevaisuus edessään, jos vain pitkäjänteisyyttä ja tavoitteellisuutta riittää. Varsinkin Manhattan Fallin toiminta vaikuttaa jo tässä vaiheessa hyvin järjestelmälliseltä ja päämäärätietoiselta. Näin hyvän avauksen jälkeen on mielenkiintoista nähdä, mitä kaikkea tulevilla Hyvä jätkät! -klubeilla tullaan kuulemaan.

PeeÄs. ?Verity ja viisi muuta pohjoiskarjalaista bändiä on valittu Rokit!-bändikisan finaaliin, joka pidetään Kerubissa huhtikuun alussa. Mukana finaalissa ovat ?Verityn lisäksi Haarakiila, Little Jack, Serpenthia, Dirge Organ ja Alpha Indigo. 

Dans la vie - Kiinni elämään ja Khamsa

Uhhuh, nyt on taas liikaa asiaa mistä kirjoittaa. Eilen ja tänään kävin katsastamassa lisää ranskalaista elokuvaa ja eilisiltana kävin myös Kerubissa tsekkaamassa ensimmäisellä Hyvä jätkät! -klubilla soittaneet orkesterit. Niistä lisää tuonnempana, nyt repostellaan vähän ranskisfilmejä. 

Dans la vie - Kiinni elämään (Ranska 2007, ohjaus Philippe Faucon)

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Välimeren rannalla sijaitsevaan Toulonin kaupunkiin. Iäkäs halvaantunut uskonnoltaan juutalainen arabinainen Esther tarvitsee päivittäin jatkuvaa apua. Hän kohtelee kuitenkin kaltoin kotihoitajiaan huonotuulisuudellaan niin, että viimeinenkin jättää työnsä. Elie, Estherin poika ei tiedä, mitä tehdä. Sairaanhoitaja Sélima, joka on muslimi-, arabi- ja maahanmuuttajaperheestä ehdottaa avustajaksi harrasta uskovaista muslimiäitiään Halimaa. Vastoin kaikkia odotuksia Estherin ja Haliman välille syntyy todellinen kumppanuus. Molemmilla on yhteisiä muistoja kotimaastaan Algeriasta. Haliman kärsivällisyys, energia ja ystävällisyys vievät voiton Estherin huonotuulisuudesta, ja tämä saa takaisin elämänhalunsa. 

Näin kerrotaan eilen näkemästäni elokuvasta Ranskalaisen elokuvan viikon Facebook-tapahtumasivulla (josta muuten löytyy esittelyt kaikista tällä viikolla nähtävistä filmeistä). Tyylilajiksi on ilmoitettu komedia, mutta elokuva kirvoitti itsestäni vain pari huvittunutta hymähdystä - johtuuko se sitten siitä, etten ymmärrä ranskalaista huumoria vai siitä, ettei filmi ollut koominen, en tiedä. Tätä leffaa oli kuitenkin mukavampi katsoa kuin teinien rakkaussuhteita vatvonutta Sivuaskelta, samaistun nähtävästi ikärouviin huomattavasti paremmin.  Juutalaisten ja muslimien välisistä suhteista ja ristiriidoista aineksensa ammentava elokuva oli hyväntahtoinen ja siitä kumpusi elämänilo, jota toivoisi näkevänsä valkokankaalla enemmänkin. 

Khamsa (Ranska 2008, ohjaus Karim Dridi)

Elokuvan tapahtumat pyörivät Mirabeaun mustalaisleirissä Marseillen lähellä. Nuori Marco, syntyperältään puoliksi romaani ja puoliksi algerialainen pakenee sijoitusperheestään mustalaisleiriin, jossa hän on syntynyt ja jonka hän tuntee ainoaksi perheekseen.. Mikään ei tunnu muuttuneen tässä kovassa ja köyhässä elinympäristössä, jossa Marco yrittää löytää oman paikkansa. Tony -serkku, tappelukukkojen kasvattaja, tarjoaa hänelle majapaikan. Tonyn kanssa hän uskoo rikastuvansa kukkotappeluilla. Onnen löytääkseen Marco ajautuu lapsuudenystävänsä Coyoten ja naapurilähiön arabin Rachitiquen kanssa rikollisille teille. Marco suutelee turhaan kaulassaan riippuvaa pientä Fatiman kättä, jonka hän olettaa tuovan suojelusta ja onnea. Hän toivoo vain yhtä ainoaa asiaa: löytää paikkansa omiensa joukossa. 

Khamsa puolestaan ei ollut järin iloinen elokuva. Se on niitä leffoja, joista jo alkumetreiltä tietää että tämä ei tule päättymään hyvin. Jos päähenkilö on 11-vuotias poika joka on karannut sijoitusperheestään ja sytyttänyt äitipuolensa asuntovaunun palamaan, jonka oikea äiti on kuollut ja jonka isä vaihtaa naista tiheämmin kuin paitaa ja jolla on lapsia vähän joka suunnalla, odotukset eivät ole onnellisen lopun kannalla. Kun Marco vielä silmää räpäyttämättä hakkaa siilin kuoliaaksi ja häikäilemättä ryöstää ihmisiä ystäviensä kanssa, on katsojan jotenkin vaikea uskoa, että tälle pojalle voisi käydä hyvin. Kaikesta tästä huolimatta Marcosta on osattu tehdä vetoava hahmo, josta katsojan on vaikea olla välittämättä. Hänelle toivoisi käyvän hyvin; toivoisi, että pojasta tulisi leipuri, joka hän haluaisi olla. Mutta ei. 

 

Tänä vuonna Ranskalaisen elokuvan viikon teemana on monikulttuurisuus, ja se onkin näkynyt kaikissa tähän asti näkemissäni elokuvissa enemmän tai vähemmän. Sivuaskelen nuoret olivat taustoiltaan monikulttuurisia, mutta uskontoa tai kotimaata ei nostettu keskeiseksi kysymykseksi vaan elokuvan keskiössä olivat nimenomaan nuoret ja heidän ihmissuhdeongelmansa. Kiinni elämään puolestaan keskittyi arabimuslimien ja arabijuutalaisten väliseen vastakkainasetteluun, jossa vanhat rouvat olivat lopulta kaikkein suvaitsevaisimpia ja avarakatseisimpia heidän jälkikasvunsa asettaessa heidän ystävyytensä kyseenalaiseksi. Khamsassa puoliksi algerialainen, puoliksi mustalainen Marco hakee paikkaansa yhteiskunnasta muttei puoliverisenä ole täysin hyväksytty missään.  

Yhteistä kaikille kolmelle elokuvalle on ollut realistinen, melko dokumentaarisen oloinen ote, jota taustamusiikin puuttuminen vain vahvistaa. Mikäli havainnoin oikein, kaikissa elokuvissa käytetty musiikki oli pääasiassa diegeettistä, eli elokuvan "sisältä" tulevaa; esimerkiksi radiossa soivaa tai jonkun laulamaa. 

Yhdestäkään näkemästäni elokuvasta ei kenties tullut uusia suosikkejani, mutta ainakin olen taas hieman avartanut maailmankatsomustani. Ranskalaisen elokuvan viikko jatkuu huomenna elokuvalla Jumalista ja ihmisistä ja lauantaina viikon päätöselokuvana nähdään Gainsbourg - tarina legendasta. Itseltäni nuo jäävät näkemättä, mikä on harmi koska nämä kaksi viimeistä olisivat kiinnostaneet eniten.  

L'Esquive - Sivuaskel

Nyt kun oli aikaa tehdä enemmän taustatutkimusta, löysin tällaisen kuvauksen eilen näkemästäni elokuvasta L'Esquive - Sivuaskel: 

Elokuva seuraa 15-vuotiaan Krimon, hänen parhaan ystävänsä Ericin ja kaveriporukan ihmissuhdekoukeroita Pariisin siirtolaislähiössä. On kevät ja Krimo ihastuu luokkatoveriinsa Lydiaan. Romanssiin tuo yllätyksiä nuorten harjoittelema Marivaux’n näytelmä, jossa käsitellään yhteiskuntaluokkien välisiä rakkaussuhteita, pääosissa ylhäinen neito ja narri. L’Esquive -elokuvan näyttelijät ovat pääosin amatöörejä. Se sai vuonna 2004 neljä Ranskan elokuvapalkintoa eli Césaria parhaasta ranskalaisesta elokuvasta, parhaasta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Lisäksi näyttelijä Sara Forestier’lle luovutettiin naistulokkaan César.  

"15-vuotiaiden ihmissuhdekoukerot" kertoo kaiken olennaisen tästä elokuvasta. Jos olet ollut 15-vuotias ja sinulla tai ystävälläsi on ollut ihmissuhdekoukeroita tai olet muuten vain joutunut seuraamaan kyseistä toimintaa lähietäisyydeltä, tiedät miten surkuhupaisasta ja usein ärsyttävästäkin ilmiöstä on kysymys. Hirveää draamaa ja arpomista siitä, kuka tykkää kenestä ja onko ne nyt vielä yhdessä vai ei, saamattomia teinipoikia jotka eivät saa sanaa suustaan ja tyttöjä jotka saavat liikaakin sanoja suustaan. Ja kun tämä kaikki tapahtuu ranskalaisille tyypilliseen tapaan temperamentikkaasti (suokaa anteeksi stereotypia, mutta tämä elokuva ei suinkaan kumonnut sitä), niin nuorison sotkuihin samaistumattomalle katsojalle leffa oli aika piinallista seurattavaa.

Elokuvan puolustukseksi sanottakoon, että jos katsoja ei olisi tällainen äreä nuorison vihollinen, niin se toimisi varmasti paljon paremmin. Elokuvan ohjaus on palkittu aivan syystä, sillä näyttelijöiden amatööriys ei pistänyt silmään kuin paikoitellen. Enimmäkseen heidän roolisuorituksensa olivat luontevia ja erityisesti Lydiaa esittänyt Sara Forestier - palkittu hänkin - oli oivallinen. Kerronta ja kuvaus oli melko pelkistettyä, paikoin jopa dokumentaarisen tuntuista. Musiikkia oli käytetty hyvin niukasti, mikä ei sinänsä vienyt tehoa elokuvalta vaan päinvastoin korosti tapahtumien arkisuutta. Koomiset elementit elokuvassa olivat myös melko hienovaraisia, ei mitään slapstick-touhua vaan asioita, joita oikeassa elämässäkin voi tapahtua. L'Esquive on siis epäilemättä varsin oivallinen elokuva, vaikken siitä itse pitänytkään.

Niin ja näin jälkeenpäin minulla ei ole kyllä minkäänlaista käsitystä siitä, kuka piru on Eric? 

Ranskalaisen elokuvan viikko

Tulin kahvilaan istumaan hirveän kirjaläjän kanssa, aikeenani mukamas lopultakin alkaa perehtyä gradukirjallisuuteen ja tehdä vähän tietokantahakuja ja etsiä lisää kirjallisuutta tutkimusaiheeseeni liittyen. Mutta kuten huomaatte, se suunnitelma jotenkin vähän niinkuin taas pääsi lipsahtamaan. Puolen tunnin päästä olen menossa katsomaan ensimmäistä Ranskalaisen elokuvan viikon esitystä, Abdellatif Kechichen ohjausta L'Esquive (Sivuaskel). Siitä ehkä lisää tuonnempana. 

Tänä vuonna jo kuudetta kertää pidettävän Ranskalaisen elokuvan viikon järjestävät yhteistyössä Pohjois-Karjalan alueellinen elokuvayhdistys ja Joensuun suomalais-ranskalainen yhdistys muutaman muun yhteistyökumppanin kanssa, tärkeimpänä tietysti elokuvateatteritilat tarjoava Savon Kinot. 

Koko viikon ohjelmisto näyttää tältä: 

L’Esquive (”Sivuaskel”) (2004) 

Draamakomedia (119 min, englanninkielinen tekstitys) Ohjaaja: Abdellatif Kechiche 

Tiistai 22.3. klo 16.30

Dans la vie (”Kiinni elämään”) (2007) 

Komedia (73 min, englanninkielinen tekstitys) Ohjaaja: Philippe Faucon 

Keskiviikko 23.3. klo 16.30

Khamsa (2008) 

Draama (110 min, englanninkielinen tekstitys) Ohjaaja: Karim Dridi 

Torstai 24.3. klo 16.30

Des hommes et des dieux (“Jumalista ja ihmisistä”) (2010) 

Draama (125 min, suomenkielinen tekstitys, K13) Ohjaaja: Xavier Beauvois 

Perjantai 25.3. klo 16.30

Gainsbourg – tarina legendasta (Gainsbourg – vie héroïque) (2010) 

(130 min, suomenkielinen tekstitys) Muusikkoelämäkerta Ohjaaja: Joann Sfar 

Lauantai 26.3. klo 15.00

Liput esityksiin maksavat vain kolme euroa, joten menkää ihmeessä ihmiset katsomaan laatuelokuvia! Kaikki esitykset Tapion salissa 2. 

Kävin muuten eilen katsomassa KAVA-näytöksessä neuvostoliittolaisen elokuvan Amfibiomies (tai Meren paholainen) vuodelta 1963. Melko jännä. Vähän muuta kuin olisin neuvosto-leffalta odottanut - eli mustavalkoisuutta ja propagandistista otetta. Niiden sijaan se oli lämpimänsävyinen ja värikäs scifitarina tiedemiehestä, jonka unelmana on kansoittaa merenpohja ihmisillä. Tämän kansoittamisen hän on aloittanut omasta pojastaan, jolle hän on siirtänyt hain keuhkot ja joka pystyy elämään meressä  kuin kalat. Hieman camp, mutta ei niin paljon kuin voisi luulla. Amfibiomiestä on rinnastettu myös Mustan laguunin hirviöön, mutta minusta tämä oli oikeastaan parempi kuin Hollywood-edeltäjänsä.  

Mutta nyt ranskalaista elokuvaa, s'il vous plaît!

Edit: Huomhuom! Noita lippujen hintoja oikaisen vielä sen verran, että perjantain Jumalista ja ihmisistä -näytökseen liput ovat seitsemän euroa, muihin kolme. 

Motorama: One moment - uusi biisi ja video

Aiemmin esittelemäni Rostov-On-Donin indieihme Motorama on julkaissut uuden biisin ja siihen kuvaamansa videon. "One moment" on tutun kuuloista Motoramaa, musiikillisesti pysytään hyvinkin tiukasti samoilla linjoilla kuin Alps-albumilla. Biisien samankaltaisuus alkaa itse asiassa jo hieman häiritä; yksi albumillinen vielä menee, mutta ellei minkäänlaista kehitystä ja kokeiluja tulevaisuudessa tapahdu, käyvät Motoraman raikkaan helisevät kitaratkin äkkiä pitkäveteisiksi ja itseään toistaviksi. 

Jos ei musiikki, niin ainakin Motoraman kotisivut ovat uusiutuneet sitten viime näkemän. "One moment" on ladattavissa sieltä ilmaiseksi, samoin vuonna 2009 ilmestynyt Bear-ep, jota ei siellä viime näkemällä vielä ollut. Nyt onkin hyvä ottaa vanhempi tuotanto vertailun vuoksi kuunteluun. 

"Meen kahtomaan kun kaverin bändi soittaa"

"Meen kahtomaan kun kaverin bändi soittaa."

Kuulin tuon lauseen taannoin kaupan kassajonossa seisoskellessani, ja se tarttui korvaan erityisesti koska olin vasta edellisenä päivänä toteuttanut samaa argumenttia itsekin. Jäin pohdiskelemaan asiaa ja siskoni kanssa kävimme aiheesta syvällistä autoilukeskustelua matkalla maalle. Tulimme siihen lopputulokseen, että Joensuu tuntuu olevan yksi niitä kaupunkeja, joissa lähes jokainen tuntee jonkun joka soittaa bändissä. Tämä puolestaan johtunee bändien suuresta määrästä suhteessa pienehköön väkilukuun.  

Ja bändien määrään puolestaan vaikuttaa varmasti Joensuun Popmuusikot ry:n ja monien muiden musiikkiyhdistysten aktiivinen toiminta ja erityisesti bändeille suunnatut avustusrahat sekä tietenkin konservatorion ja ammattikorkeakoulun musiikin koulutusohjelmat, jotka tuottavat muusikoita tasaista tahtia. Kaikilla näillä muusikoilla tietenkin on bändi tai useampikin - ja sitten niitä kavereita, jotka sanovat menevänsä katsomaan kaverin bändiä.

Ja mikä tässä oli pointtina? No se, että kun täällä sanoo menevänsä katsomaan kaverin bändiä, niin se ei ole henkselien paukuttelua eikä oman egon pönkittämistä sillä, että miepäs tunnen muusikon, koska kun lähes jokaisella on muusikkokavereita ja kavereilla bändejä, siinä ei ole enää mitään erikoista. 

Viikon päästä keskiviikkona Kerubissa järjestetään ensimmäinen Hyvä jätkät! -klubi, jossa ne kaverien bändit pääsevät soittamaan. Klubin tarkoituksena on kannustaa nuoria paikallisia bändejä eteenpäin urallaan, joten jos satut olemaan maisemissa niin ei muuta kuin katsomaan millaisia bändejä kavereilla on. 

PeeÄs: Ja mikä hienointa,  jokainen bändi on jonkun kaverin bändi.

22-Pistepirkko - cooleimmat sedät ikinä. Live @ Kerubi 11.3.2011

Tarkoitus oli eilen kirjoitella jotain fiksua ja syvällistä tuosta pistepirkkojen perjantaisesta keikasta, mutta kuumeenhan se nakkasi mokoma joten olo on nyt hyvin ei-fiksu ja hyvin ei-syvällinen. Tänään sentään kykenen jo olemaan istuvassa asennossa ja kirjoittamaan lauseita. Eilen se ei tuntunut mahdolliselta. 

Mutta niin, 22-Pistepirkko. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin bändin livenä, vaikka pirkot ovatkin keikkailleet Joensuussa viime vuosina useampaankin kertaan. Jotenkin vain onnistuin joka kerta olemaan jossain muualla juuri silloin kun bändi oli kaupungissa. 

Siskoni sen sijaan on käynyt katsomassa pirkkoja aiemminkin ja häneltä kuulemani perusteella osasin odottaa  pitkää ja hyvin mielivaltaista settiä, eli koskaan ei voi olla varma, mitä biisejä sieltä tulee. Ja koska en ole bändin aktiivinen kuuntelija enkä siis tunne kuin pienen osan heidän laajasta tuotannostaan, suurin osa Kerubissa kuulluista biiseistä olikin itselleni ennestään tuntemattomia tapauksia. This Time ja Rally of Love olivat setin hiteintä osastoa, ja itseäni miellyttivät suuresti myös Rat King sekä Espen tulkitsema Tired of Being Drunk. Hieno oli myös Richard Berry / The Sonics-cover Have Love, Will Travel. 

Encoreineen päivineen bändi soitti reilun puolentoista tunnin pituisen keikan josta jäi mukavan leppoisa olo. Bändi vaikutti hyväntuuliselta ja jopa (kuulemma) yleensä melko kärttyisen oloinen P.K. näytti ei-niin-kovin happamelta. Siskoni kanssa totesimme, että jos oltaisiin sukua, pistepirkot olisivat kyllä cooleimmat sedät ikinä. 

Meet Sam

Tiedän, se on vain tietokone. Mutta se on minun! Ja se on uusi ja hieno! Ja ensimmäinen itselleni uutena ostama kone, siksi olen kuin ylpeä äiti joka esittelee pienokaistaan joka on tietenkin hänen mielestään ainutlaatuinen mutta kaikkien muiden mielestä se näyttää ihan samalta kuin kaikki muutkin. Mutta silti. Tässä on Samsung R540, kuoriutui paketistaan eilen. Paino 2,50 kg, leveys 38 cm, syvyys 25,50 cm. Kiltti ja hiljainen lapsi - ainakin tähän mennessä. Ja ensi kerralla lupaan, että on jotain muutakin asiaa. 

Neufvoin

Neufvoin, ihana Neufvoin. Miksi yhteiselossamme on ollut aivan liiallisen pitkä tauko? Onneksi taannoin havahduin siihen todellisuuteen, etten ollut vieläkään kuullut Fake Musket -ep:tä vaikka se ilmestyi jo aikaa sitten! Shame on me. Syksyllä kävin paikallisessa levykaupassa tiedustelemassa, löytyisikö sitä hyllystä mutta se oli liikaa toivottu. Ja koska levyjen tilaaminen Internetin välityksellä on nykypäivänä niin kovin haastavaa ja ylivoimaisen raskasta, se jäi sitten tekemättä sillä kertaa. (Kyse ei siis missään tapauksessa ollut omasta aikaansaamattomuudestani, kuten joku pahansuopa kenties saattaisi väittää. Höm.)

Onneksi Fake Musket löytyy nyt Spotifysta ja onneksi lopultakin sain aikaiseksi istua rauhassa alas kuuntelemaan sen! Ja saman tien mars sinne nettikauppaan tilaamaan se ep omaksi ja vähän äkkiä. Levykauppa Äxästä oli levy kokonaan lopuksissa, joten jonkun aikaa jouduin odottelemaan ennen kuin paketti lopulta tipahti postiluukusta. Tämä kertonee jotain siitä että ihmiset todella edelleen ostavat levyjä - ainakin Neufvoinia.

Fake Musketin biiseistä omaksi suosikikseni nousi Drunken Captain. Tiedän, kaikki muut ovat ylistäneet Polar Songia ja nostaneet sen viime vuoden parhaimmistoon, mutta itse en ole koskaan ollut ihan hirveästi slovareille lämpeävää sorttia. Drunken Captainin bassokuvio sen sijaan puhuttelee korvaani kovasti. Kero Lantern ja Who Told, Soldiers?  ovat tuttua, maalailevaa Neufvoinia kun taas avausraita Wooden Barrel Bandissa on uutta keveyttä, joka tuntuu sopivan bändille mainiosti.

On ilahduttavaa huomata kuinka Neufvoin on uusimman julkaisunsa myötä saanut ansaittua tunnustusta ja blogirakkautta osakseen. (Bändi listattiin männä syksynä muun muassa YleX:n Tulevaisuuden tusinaan.) Parin-kolmen vuoden takainen Aquanaut Recordings -ep esitteli lupaavan nuoren bändin ja sen jälkeen yhtye on ottanut huimia harppauksia Robokop -ep:stä Fake Musketiin kehittyen ja kypsyen julkaisujen välissä. New Music Communitylla ja Artturi Tairalla on epäilemättä ollut oma suotuisa vaikutuksensa siihen, että bändi on saanut rauhassa kasvaa nykyisiin mittoihinsa. Seuraavaksi musiikin ystävät varmasti odottavat yhtyeeltä kokopitkää albumia, sillä tähänastisilla kolmella ep:llä ja ahkeralla keikkailulla Neufvoin on jo opinnäytteensä antanut.

Neufvoin Bloggerissa
Neufvoin MySpacessa

Neufvoin. Kuva: Mikko Kauppinen

PeeÄs: Ensimmäinen uudella koneella kirjoitettu ja julkaistu postaus! Pienet sille. 

I don't wanna get over you: The National Kulttuuritalolla 3.3.2011

Kolme päivää myöhemmin on vieläkin vaikea pukea mitenkään järkevästi sanoiksi sitä tunteiden ja ajatusten sotkua, jonka ensimmäinen näkemäni The Nationalin keikka sai aikaan. Ja toisaalta tuntuu, että kaikki on jo enemmän tai vähemmän sanottu - ja paremmin kuin itse osaisin. Ainakin Lauri, Jyri, Juhani ja kuulemma myös Hesari ovat jo kirjoittaneet aiheesta, käykää toki tsekkaamassa. Hesarin juttua tosin en ole saanut vielä käsiini, mutta kuulemma silkkaa hehkutusta oli sekin ja aion jatkaa samalla linjalla, joten jos ylisanat aiheuttavat allergisia reaktioita, ei kannata varmaan lukea tämän pidemmälle. 

Itse pelkäsin hirveästi joutuvani pettymään. Odotukset oli ihan luvattoman suuret, joten keikan alkupuolisko meni vähän jännittäessä, että entäs jos ei tämä tunnukaan miltään? Mutta pelko oli onneksi turha ja varsinkin encoret (About Today, Mr.November, Terrible Love, Vanderlyle Crybaby Geeks) bändi esitti sellaisella intensiteetillä että siinä ei ollut paljon yleisöllä vastaan sanomista. Se pääsi vähän yllättämään, että Bloodbuzz Ohio tuli jo neljäntenä biisinä, itse kun olisin sijoittanut sen jonnekin setin loppupuolelle. Abel rokkasi ihan hiton hienosti, mutta kovasti odottamani Fake Empire jäi jotenkin vaisun tuntuiseksi (tässä kohtaa yleisö huutaa "Ite oot vaisu!"). 

Kaikki muutkin ovat jo kertoneet, kuinka huikea oli Matt Berningerin harhailu yleisön joukossa Mr.Novemberin aikana, mutta kerron vielä uudestaan. Sitä tunnelmaa on vaikea kuvailla, kun  yleisö teki taiteilijalle tilaa tämän   karjuessa mikrofoniin "I'm mister November I won't fuck us over!" ja kuinka ihmiset kannattelivat mikrofonin johtoa ettei se takertuisi mihinkään ja kuinka kaikkien katseet seurasivat täysin lumoutuneina taiteilijan kiipeilyä katsomossa. 

Ja kun luulin, ettei tuosta voisi enää pistää paremmaksi, viimeinen encorebiisi, Vanderlyle Crybaby Geeks, vei homman taas ihan uusiin sfääreihin. Lavalle tulivat bändin lisäksi myös lämppärinä toiminut Sharon Von Etten sekä bändin tekniikka, Berninger hylkäsi mikrofoninsa ja säestys tapahtui akustisella kitaralla - ja pian koko Kulttuuritalo lauloi. Itselläni oli vesi silmässä ja pala kurkussa. Jyrin sanoin se oli taianomaisimpia hetkiä ikinä.

Tuollaisen taianomaisen hetken jälkeen olisin tarvinnut pienen hetken pimeyttä ja hiljaisuutta ennen palautumista takaisin maanpinnalle, mutta heti kun bändi oli poistunut lavalta ja aplodit vaienneet, oli pakko lähteä valumaan muun virran mukana ulos ja narikkaryysikseen. Mutta tämä keikkakokemus vain vahvisti The Nationalin asemaa elämässäni. Nimittäin siellä se on ja pysyy.  

Taianomainen mikrofonin johto.

  

I'm on a bloodbuzz

Aikaiset aamuheräämiset on syvältä, mutta ne kärsii kun on hyvä syy. Ja tämä jos mikä on hyvä syy:

Nähdään Kulttuuritalolla!

Eläin: Television sininen valo

Viime vuoden puolella mainitsinkin, että joensuulaisyhtye Eläin on julkaisemassa tänä keväänä kakkosalbumiaan. Tällä viikolla saatiin kuultavaksi ensimmäinen sinkku, Television sininen valo. Biisi on kuunneltavissa tuolla ja se sai tänään myös ensisoittonsa YleX:llä Uuden musiikin iltavuorossa. Kommenteista päätellen biisi toimii ihmisille, ja mikäpä ettei toimisi? Tätä kuunnellessa ei vain voi lakata hämmästelemästä miten hyvällä tavalla häiriintynyt ääni Timo Torvisella on. Eläin on joka tapauksessa piristävää vaihtelua geneeriseen musiikkimassaan, radion taustahuminasta pistää korvaan kuin neulepuikolla tuikkaisi. 

Eläin. Kuva: Pasi Huttunen / JukiRecords 

Maaliskuu = Ultramariini

Minä kuulun niihin ihmisiin, jotka kuuntelevat musiikkia vuodenaikojen mukaan. Itselläni ei ole koskaan ollut esimerkiksi tiettyä perjantaibiisiä, mutta tietyt vuodenaikalevyt sen sijaan on. Ja maaliskuun alkukeväisiin päiviin kuuluu ehdottomasti Ultramariini. Uskoisin, että tämä juontaa juurensa siihen yksinkertaiseen seikkaan, että sain aikoinaan Juuri ja juuri olemassa -debyytin syntymäpäivälahjaksi, joka on näihin aikoihin vuodesta, ja sitä tuli tietysti silloin kuunneltua aika ahkerasti.

Minun ja Ultramariinin suhteessa oli välillä pitkähkö tauko, kun musiikillisesti suuntailin jossain hieman raskaammilla vesillä. Silloin kun taas havahduin bändin olemassaoloon, vaikutti siltä ettei sitä itse asiassa enää ollutkaan; Matti Johannes Koivu teki soololevyjään eikä mistään löytynyt inahdustakaan siitä, mitä Ultramariinille kuuluu. Kuuntelin siis kiltisti debyyttiä ja Kevään ja kesän tähtikuvioita -kakkosta, jolta löytyvä Talven viimeinen päivä on ehdottomia Ultramariini-suosikkejani. 

Nyt kun alkaa olla taas kevät ja aika kaivaa Ultramariinit esiin, muistin törmänneeni jossakin taannoin tietoon siitä, että bändi on aktivoitunut ja julkaissut uuden albumin. Nettiä hieman pöyhäistyäni totesin että näin on: bändin kolmas albumi Ydin on julkaistu viime syksynä. Spotifysta löytyvät albumilta irrotetut singlet Hän haluaa heijastuksen - joka vei heti ensi kuulemalta jalat alta - sekä Sävelet, johon on tehty myös video.

Siinä missä Hän haluaa heijastuksen on tuttua Ultramariinia, Sävelet kuulostaisi näin ensi kuulemalta jotenkin rokimmalta (mikä on tietysti suhteellinen termi tässä tapauksessa) bändin aiempaan tuotantoon verrattuna. Kitarat tapailevat riffejä jotenkin rohkeamman oloisesti kuin vanhemmissa biiseissä, joissa monesti vain heilutaan mystisissä sfääreissä maata koskettamatta. Toisaalta mystiset sfäärit ja haaveellisuus ovat Ultramariinille juuri sitä ominta aluetta, jolta en soisi bändin harhailevan liian kauas. Toki harhailla saa ja pitääkin, mutta silleen sopivasti.

Ultramariini - Sydämet from M.dulor on Vimeo.